Runoja, päiväkirjamerkintöjä, tarinoita ja kansitaidetta

Aluksi tunnustus: en ole sitten opiskeluaikojen juuri lukenut runoja. Tai joskus luen, mutta harvemmin kokoelmaa kokonaan, ennemmin asetun vain eteeni pudonneen runon äärelle, luen, unohdan… Nyt sattuma toi eteeni kaksi runokirjaa: lukupiirini valitsi Eeva Kilven Kuolinsiivouksen (joka osoittautuikin paljon muuksikin kuin runoteokseksi) ja kirjastosta kannen tai mainoksen perusteella varaamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä on, tietysti, runoteos – mitä en tiennyt ennen kuin sain kirjan käteeni. Sattumaa myös: kummassakin kirjassa kantta koristaa puu, Kilven teoksessa syksy on jo voittanut, kirjaimet varisevat, elettyä elämää haravoidaan palasista kasaan. Niemen teoksen puussa saatan kuvitella silmujen heräilevän, vaikka mustat oksat haarautuvat harmaata taustaa vasten. Punaiset, oranssit, mustat ja harmaat pallurat tuovat mieleeni some-kuvien koristelut, vaikka kansi onkin ennemminkin maalausmainen kuin valokuva. Molemmat kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia, ja ainakin Kilven vanhempiin teoksiin taidan tarttua. Lukioaikoina muistan pyöritelleeni käsissäni Tamaraa, nyt sen voisin jo avatakin.

IMG_7789

Kuolinsiivous-kokoelma rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, huomioista, ajatuksista, jotka liittyvät muun muassa vanhenemiseen tai vanhana olemiseen, äidin ja lasten suhteisiin, kirjailijuuteen, maailmaan, evakkouteen, elämään ja kuolemaan. Katkelmat ovat lyhyehköjä, joskus vain muutama sana tai lause, ja katkelmat noudattavat vuodenkiertoa, kokoelman osat ovat kuukausia. Päiväkirjamerkinnöistä ja runoista rakentuu kuva tarkkailijasta, pohdiskelijasta, herkästä, iättömästä ihmisestä, joka yhtä aikaa kaipaa ja on läsnä.

Kirjoittamista ja kirjailijuutta sivuavat huomiot olivat kiinnostavia, vaikka ne jäivätkin – kuten monet muutkin ajatukset – hyvin lyhyiksi huomioiksi:

”10.8. Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta. (2001)” Kuolinsiivous s. 73.

”29.7. Sunnuntai-ilta. Äiti luonani Tapiolassa.

Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin. (1984)” Kuolinsiivous s. 65.

Kirjailijan osa näyttäytyy rankkana siltä osin, että päiväkirjamerkintöjen minä myös aistii ja kokee vahvasti rakkautta, vastuuta ja ikävää.

Niemen Tuhat tytärtä on kuin kertomus, vaikka kyseessä tosiaan on runokokoelma. Runoista ja proosarunoista muodostuu tarina, jonka keskiössä on tyttö: pikkusisar, tytär, nuori nainen, tyttöystävä. Runojen minä on kuopus, tarkkailija, pudokas, minuuden tai oman paikkansa etsijä.

”Lapsista kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista

kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista kasvaa

aikuisia jotka.

Ketjun renkaiden välistä voi pudota. Aina tulisi olla myös

riittävästi tilaa sinne tänne pudota.” Tuhat tytärtä s. 56.

Runoissa puhutaan myös perheestä ja perheistä, siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla tai ulkomaailmalla on. Tyyli on kepeä ja toteava, välillä runot ovat hauskojakin, kuten suosikkini Meidän perheen autot, joka ei muuten olekaan kovin runomainen. Tarinassa autoihin kietoutuu muistoja lapsuudesta, kuvia nuoruudesta, kertomus erilleen ajautuvista vanhemmista, aikuistuvista lapsista. Aika juoksee 1980-luvun turvavyöttömyydestä turvaistuimiin ja uusiin sukupolviin. Ehkä tässä on jotain samaa kuin meidän perheen autoissa, ja samastun tarkkailijaan, kyydissä istujaan, joka ei itse oppinut ajamaan vaan antaa ympärillään elämän pauhuta.

Lopuksi lupaus: tänä vuonna luen vielä lisää runoja. Ja toive vielä: haluaisin oppia kirjoittamaan ja puhumaan runoista!

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY, 2012. Kansi: Mika Tuominen. Tarkemmin Kuolinsiivousta esittelee esimerkiksi Luettua elämää -blogin Elina.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä. Otava, 2015. Kansi: Päivi Puustinen.

Mainokset