Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

IMG_20180112_110411

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Mainokset

Road tripillä unelmien perässä

Jack Chen: Kosmoksessa tavataan. Aula & co 2017. Alkuperäisteos See You in the Cosmos, kääntänyt Terhi Kuusisto.

Otsikkoni on hieman harhaan johtava, mutta tämän haluan muistaa Jack Chengin nuortenkirjasta Kosmoksessa tavataan: romaani on vaikuttava kuvaus unelmista, tavoitteista ja intohimosta, jotka kannattelevat vaikeuksista huolimatta. Unelmien ja intohimon, avaruustutkimuksen ja rakettien, vastapainona onkin sitten roppakaupalla murhetta ja elämän epäreiluutta. Ne jäävät kuitenkin taustalle (ja vähän turhan siirappisesti melkein ratkeavatkin), kun suloisista suloisin päähenkilö Alex, 11 vuotta, kertakaikkiaan suostuu näkemään vain hyvän ja itseään kiinnostavan (sillä miksi tuhlata aikaa muuhun? Kaikki tarvittavahan selviää kysymällä!).

Päähenkilö Alex tietää itsekin olevansa ainakin vastuullisuusiältään  vanhempi kuin virallisesti on. Jo alussa selviää, että Alex on ottanut kahden hengen talouden hoitaakseen, kun äiti nyt vain ei aina kykene. Äidillä saattaa nimittäin olla ”hiljainen päivä” tai hän saattaa lähteä kävelylle ilmoittamatta – ja viipyä päiviä poissa. Kotioloista ei kuitenkaan sen kummemmin kerrota, eikä Alex niitä ehdi tarinan alkupuolella kauhistelemaankaan (eikä hänen tyyliinsä kauhistelu sopisikaan tällaisissa asioissa. Tunnereaktioita herättää ennemminkin erinomainen hampurilaisravintola tai  Alexin ikioma koira Carl Sagan, joka tuntuu olevan päähenkilön läheisin läheinen). Alexille on valtavan tärkeä projekti: hän haluaa lähettää kultaiseksi spreijaamansa iPodin avaruuteen ja äänittää iPodille maailmanmenoa, lähinnä tarinointia omasta elämästään.

Tarinaa kerrotaankin nauhoitteiden muodossa: Alex pajattaa jatkuvasti, ja välillä ääneen pääsevät sivulliset henkilöt ja lopulta myös tärkeiksi osoittautuvat uudet tuttavuudet.  Alex on matkalla rakettifestivaaleille New Mexicoon, ja hän on suunnitellut matkansa tietysti itse. Suurin osa tarinasta kerrotaankin matkan päältä, sillä lopulta Alex päätyy festivaalikavereidensa mukana tien päälle.

”Uusi tallenne 1        6 min 11 s

Keitä te olette? Miltä te näytätte? Onko teillä yksi vai kaksi päätä? Vai enemmän? Oletteko te vaaleanruskeita niin kuin minä, vai sileitä ja harmaita kuin delfiinit vai piikikkäitä ja vihreitä kuin kaktukset?

Asutteko te talossa? Minä asun talossa. Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview’ssa, Coloradossa, Amerikan Yhdysvalloissa, planeetalla Maa.” (romaanin alku)

 

Vaikka Alex on yltiöpositiivinen ja melkein raivostuttavan (mutta kuitenkin lopulta suloisen) lapsellinen, on hän kuitenkin välillä surullinen ja todellakin pulassa moneen otteeseen. Hän kohtaa reissullaan läpi muutamankin osavaltion vain hyviä ihmisiä, mikä tekee tarinasta sadunomaisen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain melkein liian imelää. Ai niin, ei tämä tarina sentään ole pelkästään sitä. Lapsellinen kuvitelma ja tarkasti rajautuneet tavoitteet auttavat joskus suuntaamaan huomion tärkeimpään, muuntavat hankaluudet ratkaistaviksi tehtäviksi ja auttavat myös tarinan sivuhenkilöitä jäsentämään elämäänsä. Ehkä tarinan aikuiset ja aikuiset lukijatkin tajuavat hetken miettiä, mikä asia oikeasti olisi tavoiteltavan arvoinen.

Suosittelen tätä nuortenkirjaa ainakin kepeää luettavaa etsiville aikuisille. Nuorillekin aion suositella, tosin minua kiinnostaa, miten tähän välillä kovinkin lapselliseen päähenkilöön suhtautuu lukija, joka on itse juuri rimpuilemassa irti lapsuudesta. Ja vaikka sanon kepeää, on tarinassa paljon syvällisemmänkin pohdiskelun aineksia, joita erityisesti nuorison kanssa olisi hyvä keskustella: miten hyvin meillä onkaan, kun sairastuminen tai tapaturma ei suoraan vie vaikeuksiin, tai mitä sitten, jos niin käykin? Keneen voimme luottaa, miksi kuuntelemisen ja anteeksiantamisen taito ovat tärkeitä? Miksei sitäkin voisi pohtia tämän kirjan pohjalta, miksi olemme tottuneet ikärajoihin tai mitkä asiat meitä ylipäätään rajoittavat.

Screenshot_20180105-180532_01_01_01

Vuoden 2018 lukuhaasteista Kosmoksessa tavataan sopii kuin nakutettu Helmet-haasteen kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Kun tiiliskiviromaani vie mennessään…

Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.

Onkohan vaarallista rakastua romaaniin? Nathan Hillin esikoisjärkäleessä varoitellaan nixistä, näkistä, joka houkuttelee arvaamattomassa muodossa, rakastuttaa ja vie mukanaan. Romaanin päähenkilön, Samuelin, äiti Faye on myrkyttynyt norjalaistaustaisen isänsä kertomista tarinoista, ja nämä uskomukset  seuraavat Fayea ja hieman Samueliakin läpi Nix-romaanin tarinan, joka ulottuu pääasiassa vuosiin 1968 ja 2011 mutta myös 1950-luvulle Fayen ja 1980-luvulle Samuelin lapsuuteen.

IMG_20171106_173846_924

Mikä sitten saa lukemaan tai pikemminkin ahmimaan tämän yli 700 sivun romaanin? Ensinnäkin romaani on taitavasti rakennettu: heti ensisivuilla asetetaan syötti – äiti on lähtenyt, muttei kerrota, miksi – ja sen jälkeen alkaa tapahtumien vyörytys. Aikarakenne on rikottu, ja luvuissa näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä. Tässä heti toinen koukku: mielenkiintoiset henkilöt! Salaperäinen Faye, tämä kadonnut äiti, myös ”Packer Attacker”, koska hän hyökkää kuvernöörin kimppuun julkisessa tilaisuudessa ja nousee täten mediatapaukseksi ja pian myös päähenkilö Samuel Andresen-Andersonin elämään. Ja sitten on vielä tietysti historian tapahtumat, erityisesti vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa.

Henkilöiden elämät linkittyvät ja suhteet tiivistyvät, kun tarina etenee. Välillä kerrotaan vuodesta 1988, jolloin Faye katoaa Samuelin elämästä, välillä Fayen lapsuudesta, hyvinkin tarkasti Fayen nuoruudesta ja lisäksi  vuoden 2011 tapahtumissa kuvataan niin kolmikymppisen Samuelin kirjailijakriisiä kuin peliriippuvuutta ja rakkaussotkujakin. Samuelin ja Fayen lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Samuelin pelikaveri Pwnage, Samuelin lapsuudenystävät Bishop ja Bethany, Samuelin ikirakkaus. Mielenkiintoisin henkilöistä on kuitenkin Faye, osittain käsittämättömyyden, osittain kuristavankauhean nuoruuden vuoksi. Faye on elänyt nuoruutensa mielipideilmastoltaan ankeassa ja konservatiivisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta eikä varsinkaan erinomaisuutta hyväksytä. Mielenkiintoiseksi ajankuvauksen tekee esimerkiksi koulun ja naisen tai tytön ahtaan roolin kuvaus. Ei ihme, jos joskus tekisi mieli kapinoida – vaikka eihän Faye niin tee. Ehkä se onkin juuri tämä ristiriita, joka kiehtoo: ympärillä tai vähintään yliopistomaailmassa olisi mahdollisuus heittäytyä kuohuntaan, mutta lapsuuden pelottelu tai nujerrettu minuus pitävät kiinni tavallisuuden ankeudessa.

Yksi lukuisista kirjan käsittelemistä aiheista on peliriippuvuus. Samuel ja Pwnage pelaavat Elfscape-nimistä peliä samassa klaanissa, Samuel työkoneellaan, Pwnage useammalla kotikoneellaan niin, ettei jälkimmäisen elämään muuta mahdukaan. Ehkä pelit  ovatkin joillekuille se näkki, joka vie mukanaan, vaikka tässä pelit ovat vain lähes viedä Pwnagen tai Samuelin tuhoon (Pwnagella on kyllä lähtö melko lähellä). Pelimaailman kuvaus on minulle vierasta, ja siksi kai sekin on viihdyttävää. Erityisesti kuitenkin pidin osiosta, jossa kerrontakin oli pelillistä, jossa tarinan eteneminen ikään kuin määrittyy pelaajan tai kuvitteellisen lukijan valintojen mukaan. Samalla kerrotaan Samuelin kahdesta tavoitteesta: kirjailijan urasta ja rakkauden saavuttamisesta.

Loppupuolella sotkuinen vyyhti aukeaa vauhdilla, mutta romaanin viehätys on tarkassa kuvauksessa, erikoisissa henkilöhahmoissa, välillä näiden henkilöhahmojen kautta esille pulpahtelevassa humoristisuudessa sekä ihmissuhteiden ja ihmisenä olemisen ristiriitaisuudessa. Lukiessa tätä järkälettä voi siis eläytyä ja kauhistella, tuntea ja nautiskella arvoitusten ratkeamisesta. Siinäpä aineksia romaanille, johon annan itseni rakastua. Eikä se tietenkään ole vaarallista.

 


Koitan ujuttaa Nixin Helmet-haasteeseen, ja sopivia kohtia olisivat vaikkapa 1. kaunis nimi, 2. blogeissa kehuttu kirja, 42. esikoisteos, 47. kahden (tai useamman) haastekohdan täyttävä teos tai 49. vuoden 2017 uutuusteos.