Ystävyydestä ja etäisyyksistä

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Into Kustannus 2017.

IMG_20180221_145205__01

Onpa miellyttävää upota lukukokemuksen myötä todella vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, josta en tiedä juuri mitään. Lukukokemuskin antaa vain viitteitä: makuja, tuoksuja, erikoisia kasveja ja maisemia, ja suuri osa kokemuksesta jää oman kuvitelman varaan. Vaikka Etelä-Korea on ollut (urheilu-)uutisissa nyt Pyeongchangin talviolympialaisten vuoksi, ovat korealainen elämä ja Korean tasavallan lähihistoria minulle tuntemattomia. Korealaista kirjallisuuttakaan en ole Vegetaristia lukuun ottamatta lukenut aiemmin, mutta onneksi – ja hämmennyksekseni – törmäsin nyt Kyung-sook Shinin vasta suomennettuun teokseen Jään luoksesi. Vegetaristissakin Korean historia tulee  viittauksenomaisesti esille, mutta ei siinä eikä liioin tässä Kyung-sook Shinin teoksessakaan varsinaisesti kuvata, mitä Korean tai Etelä-Korean menneisyydessä on tapahtunut.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, että ”useita romaaneja kirjoittanut Kyung-sook Shin (s. 1963) on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista”. Hän on myös palkittu kirjailija (Man Asianin, Manhaen, Dong-inin, Yi Sangin ja Prix de l’Inaperçun kirjallisuuspalkinnot). Aiemmin suomennettu Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa, ja Koreassa se on  myynyt  yli kaksi miljoona kappaletta. Se päätyi luonnollisesti äärettömän pitkälle pitäisi lukea -kirjalistalleni, sillä tämä Jään luoksesi teki vaikutuksen monella tavalla – ei pelkästään siksi, että siinä kuvattu maailma oli niin mielenkiintoinen, vaan myös kiehtovan kerronnan vuoksi. Oikeastaan korealaisuutta (mitä se sitten ikinä onkaan) ei tässä teoksessa kuvattu, mutta kuvattujen henkilöiden tarina sai ottamaan ainakin hieman enemmän  selvää minulle vielä tuntemattomasta maailmankolkasta.

Jään luoksesi kertoo nuoruudenystävyksistä Jeong Yunista, Myeong-seosta, Mirusta ja Danista, ja tarinaa kerrotaan Jeong Yunin minäkerrontana ja Myeong-seon muistikirjakatkelmina. Ystävyksiä yhdistävä asia on professori Yunin kirjallisuuden kurssi ja runousluennot, ja professorista tulee Jeong Yunille, Mirulle ja Myeong-seolle tärkeä hahmo. Myöhemmin hänen sairautensa itseasiassa saa toisistaan erkaantuneet Myeong-seon ja Jeong Yunin kohtaamaan kahdeksan vuoden eron jälkeen, ja siitä hetkestä teos alkaa. Muistot alkavat pulpahdella minäkertoja Jeong Yunin mieleen, ne sekoittuvat, ja hän itsekin toteaa näin kerronnassa. Muistot ovatkin olennaisessa osassa tarinassa, joka ei etene aikajärjestyksessä vaan ennemminkin kertoillen siitä, miten jokin asia tuo mieleen toisen, ja ajatus siirtyy uuteen kohtaan muistoissa.

Muistelu, muistot, mennyt elämä ja kerrottu tuovat tarinaan haikeutta ja surumielisyyttä. Henkilöhahmojen elämä on monella tapaa surullista, niin kuin on Jeong Yunin surullinen, yksinäisyyteen haututautuva tai ainakin sitä yrittävä hahmokin. Kuvatut tapahtumat ja ympäristöt, kuten kuljeskelu pimeässä äidin haudalle, sumuinen, kyynelkaasun saastuttama kaupunki tai lumen painamien mäntyjen metsikkö, korostavat näitä jäytäviä tunteita.  Surua paljastuu myös henkilöiden menneisyydestä, kun  Jeong Yun saa selville ystävänsä Mirun taustan tai kertoo tämän kohtalosta. Jeong Yunin aikuisuudesta osa kuluu kuolemien äärellä lähes lamaantuneena tai kuolemansyitä selvitellen, välillä kuolleiden ihmisten kirjeiden parissa.

Yhteiskunnallinen melske on tarinassa etäällä, mutta tavallaan läsnä jossain taustalla. Kuvattuna aikana, 1980-luvulla, Etelä-Koreassa osoitettiin mieltä sotilasdiktatuuria vastaan, ja mielenosoituksia kuvataan hieman. Henkilöiden arki, nuoruus ja ystävyys ovat kuitenkin tärkeämpiä, vaikka tietenkin yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa ja on vaikuttanut heidän elämäänsä. Jeong Yunin elämään yksi mielenosoituksista, johon hän päätyy vahingossa, vaikuttaa kuitenkin merkitsevästi, sillä hän ja Myeong-seo ystävystyvät Yunin jäätyä mielenosoituksen jyräämäksi. Kirjallisuus, runot ja kirjoittaminen tuntuvat kuitenkin olevan tärkeämpiä henkilöiden elämässä. He kirjoittavat yhdessä, osaavat runoja ulkoa, kantavat mukanaan kirjoja – ihanaa!

 

”Sanoin ennen kuin itsekään huomasin: ’Toivon, että teillä kaikilla on joku, jonka kanssa haluat sanoa joka hetki Muistetaan tämä päivä ikuisesti.’ Opiskelijat huokasivat ihastuksesta ja hymyilivät. Minäkin hymyilin heidän kanssaan. ’Lisäksi…’ He olivat luulleet, että siinä oli kaikki, mutta kun jatkoin, he hiljenivät jälleen. ’Toivon, ettette koskaan epäröi sanoa Tulen luoksesi.'” (s. 295)

 

Jään luoksesi on suurelta osin surumielinen, mutta kaikessa murheellisuudessaan se on myös kaunis ja virkistävä niin kerronnaltaan kuin tarinaltaan, siinä, miten ihmisten läheisyyttä ja yhteenkuuluvutta, yhdessä kulkemista, jakamiseen uskaltautumista kuvataan. Se jättää ehkä haikeaksi, mutta ei pelkästään – minussa tarina herätti uteliaisuutta ja muistutti tärkeiden ihmissuhteiden, muistojen ja intohimojen merkityksestä.

— — —

Helmet-lukuhaasteessa Jään luoksesi sopii moneenkin kohtaan (siinä luetaan kirjaa, kohta 16, ja siinä on lemmikkieläin, kohta 40), joista valitsen numeron 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyin.

Mainokset

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

IMG_20180112_110411

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

IMG_20171029_182427_01

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

”Oli kolme syytä elää, ja sinä olit niistä yksi”

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää. Atena, 2016.

img_1636

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää houkutteli sekä nimellään että kansikuvallaan. Jotain tarinan tunnelmasta onkin saatu ulkoasuun, ja monella tapaa tätä  esikoisteosta voisi luonnehtia rauhalliseksi ja rauhoittavaksikin: Tarina kertoo anteeksiannosta, päähenkilöt ovat lempeitä ja heleäkielinen kerronta kuljettelee 1950-luvulle, jossa päähenkilö Helmi tosin elää keskellä henkilökohtaista kriisiään. Rauhaa tuokin 2000-luvun asetelma, josta Helmi katsoo välillä taaksepäin, mutta elämä etenee.

Kolme syytä elää -romaanin päähenkilö ja sivuhenkilötkin pääosin ovat jo iäkkäitä. Tämä on tarinan yksi mielenkiintoisista puolista, sillä harvemmin käsiini on sattunut teos, jossa henkilöt todellakin ovat vanhuksia. Nuoruutensa tarinan naiset, Helmi ja Kerttu, ovat eläneet 1950-luvulla, ja kerronta vuorottelee 1950-luvun lopun ja 2000-luvun alun välillä.

”Etsin autolle paikan vähän syrjempää ja kävelin sitten asemalle. Ilmassa leijui kevään ensimmäinen pöly. Ihmisiä oli paljon. Harmaita ja ruskeita takkeja ja päähän painettuja hattuja. Selät muodostivat väreilevän ja liikkuvan asetelman. Asemaravintolasta levisi kahvin tuoksu ja kenkien korot napsuivat lattiaa vasten. Ihmiset kiirehtivät toistensa lomitse.” (s. 13)

Vuonna 1958 Helmi näkee asemalla miehensä suutelevan toista naista, ja 2000-luvulla nämä kaksi naista ystävystyvät. Helmi on päättänyt kantaa salaisuutta sisällään, mutta eihän se unohdu. Salaisuudesta ei sinänsä synny tämän tarinan jännitettä. Toki sen paljastuminen synnyttää hetkellisesti dramaattisuutta, mutta henkilöiden elämässä on muuta, arkea elettävänä. Rauha palaa. Pidänkin tässä kirjassa siitä, että varsinaista huippukohtaa ei ole, on pieniä yllätyksiä henkilöissä, saman tilanteen tarkastelua eri näkökulmista, elämiä, jotka hipaisevat toisiaan. Henkilöistä Helmi ja Kerttu jäävät mieleen: Helmistä minäkertojana rakentuu vahva mielikuva, ja Helmin tarina on kiinnostava, se, miten on kuvattu yksi petetyn, loukatun ihmisen kohtalo. Samoin Kertun nuoruudenkeveys on mielenkiintoinen Helmin synkkyyden vastapuolena, ja lukijana mietin, kunpa vaan Helmi näkisi asioiden tolan – ja kunpa vaan rakkaus voittaisi.

Helmin ja Kertun lisäksi tärkeä hahmo on Lauri, Helmin mies, Kertun ihastus (vai onko Kerttu Laurin ihastus, miten vaan). Hänen näkökulmaansa ei  kuitenkaan valoteta. Se ei haittaa, onhan tämä Helmin tarina (ja vähän Kertun). Muutamassa luvussa seurataan naapurin Tomia, naapurin eronnutta miestä ehkä jotenkin vastaparina Helmin ja Kertun pitkälle avioliitolle, viikonloppuisää, Volvon omistajaa. Tomin osuudet tuntuvat irrallisilta, vaikka Tominkin henkilöhahmo on mielenkiintoinen ja loppukohtaus Helmin kanssa kaunis. Ehkä en vain tajunnut – osaisiko joku toisin ajatellut kertoa?

Vaikka olenkin sitä mieltä, että Kolme syytä elää -teoksen tarina on lempeä ja rauhoittava, on se myös surullinen monella tapaa. Tällaisen tarinan, jossa suru kulkee osana elämää, ei määritä sitä, lukeminen auttaa katsomaan omaa elämää ja muidenkin, osin ikävöimään puuttuvia ihmisiä, osin olemaan taas kiitollinen olevista ja olleista. Ja hyvistä kohtaamisista, joita tässäkin tarinassa on.

 

Otsikkona oleva sitaatti on sivulta 235.

img_1635