Kaunista vai rumaa?

Anu Holopainen: Ihon alaiset. Karisto, 2015. Luin e-kirjana.

Anu Holopaisen nuortenromaanissa Ihon alaiset läväytetään lukijan silmille hirveä maailma. Kyse on dystopiasta, mutta Holopaisen kuvaileman maailman piirteitä on toki nykytodellisuudessa. Tarinassa kauneusleikkausbisnes on kuitenkin kietonut valtaansa lähes kaikki, ja kehoon ja kasvoihin tehtävät muokkaukset tuntuvat olevan ennemmin pakko kuin harvojen hömpötys. Poikkeuksellisempaa onkin ”luomuilu”, ja luomuolemuksestaan pyrkivät eroon niin päähenkilöt Jara ja nimimerkki PlastikPrincess kuin ensin mainitun ystävät ja jälkimmäisen ihailijatkin.

 

Jos valitsisin yhden sanan, jolla kuvaisin lukukokemustani, huutaisin ”Kauhistus!” Kauhea on kauneusleikkausten maailma, hirveämpiä osa henkilöistä, hurjaa suorasukainen prostituution kuvaus – kun kontekstina on nuortenkirjallisuus ja tarinan sisällä nuoren, hölmön, itseään suojelemaan kykenemättömän henkilön blogi. Kauhistuminen ei kuitenkaan liity kirjan arvottamiseen,  sillä tarina ja tulevaisuuskuva ovat hienoja. Vähän kuitenkin ihmettelen – kauhistelen – nuortenkirjallisuuden luokittelua. Olisiko tämä juuri osuva luokkaan nuoret aikuiset? Kahdeksaluokkalaiselle esimerkiksi dystopiasta en tätä tarjoaisi, koska ahdistuin Plastik  blogiosuuksista – harmi, sillä  ruodittavaa  ja pohdittavaa kirjan maailmassa olisi juuri nuorelle lukijalle.

 

”Eikä juuri kukaan halunnut pysyä sellaisena kuin oli sattunut syntymään; jos oli mahdollisuus parannella itseään, miksi sitä ei tekisi? Miksi oli niin hienoa muokata itsestään sisäisesti parempaa ihmistä, mutta ei ulkoisesti?” (Jara, e-kirjaversion sivu 122).

 

Ihon alaiset ansaitsee kiitoksen rakenteestaan: tarinan todellisuutta valotetaan muokkauksiin eri tavoin suhtautuvien henkilöhahmojen näkökulmista, ja lukujen väleissä vilahtaa mediamaailman ääniä. Päähenkilö Jara edustaa nuorten massaa, ja hän joutuu olemaan muokkaamaton vastoin omaa tahtoaan. Hänen näkökulmansa lisäksi keskushenkilöiksi nousevat luomuaktivisti Matias ja Inka, luomu omasta tahdostaan. Ja henkilöiden reitit törmäävät. Nuorten henkilöiden kuvaus on onnistunutta: se, miten nuorten päämäärät ja toiveet ovat äärimmäisiä ja silti kovinkin uskottavia.

 

Vaikka itse en uskalla tätä nuorelle lukijalle tyrkyttää, toivon, että yksi jos toinenkin nuori tähän ulkoasultaan kauniiseen kirjaan tarttuisi. Sisältö kun pakottaa ajattelemaan ja ehkä siis katsomaan maailmaa ja ihmisiä hiukan uudella katseella.

”Mikä muka on tärkeempää kuin jalkapallo?”

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan. WSOY, 2016.

 

Millaiseen kirjaan tarttuisi 10-12-vuotias poika, joka joskus vuosia sitten intoili Harry Pottereista, mutta jonka huoneen seiniä nykyään peittävät velhojulisteiden sijaan jalkapallosankarit ja sarjataulukot ja jolle lukuaikaa ei jää palloilulta ja Pokémoneilta? Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan -romaanin takakansiteksti hymyilyttää nuorta futari-lukijaa: ”Mikä muka on tärkeempää kuin futis?” Ja niin sivut alkavat kääntyillä.

Meidän jengin Zlatan sopiikin hyvin kohderyhmälleen, mutta suosittelen sitä myös yläkouluikäisille, vaikka  suurempaa haastetta se ei ainakaan kielen tai kerronnan osalta tarjoa. Tarina kuitenkin viehättäneet: Lukuelämys ja tärkeät aiheet  nostavat tämän keveähkön nuortenromaanin koulukirjaston hyllyyn tai seiskaluokkalaisen lukuvinkkilistalle.  Ehkä hieman vanhempi lukija saakin enemmän irti perhetilanteiden kuvauksesta, jossa riittää hieman pohdittavaakin – jos ei jaksa lukea ongelmakeskeistä nuortenkirjallisuutta mutta haluaa realismia, tässä teoksessa aineksia on sopivassa suhteessa.

Pääosin Meidän jengin Zlatanissa kerrotaan nuorten päähenkilöiden fudis- ja musiikkiharrastuksista, mutta koska päähenkilöt ovat vasta kahdeksasluokkalaisia, ovat myös perheet melko tärkeässä asemassa. Musiikki- ja jalkapallotreenien kuvaus luovat melko leppoisaa kuvaa nuorten arjesta, vaikka se ei aina sujukaan kaikilta osin. Jalkapallo-otteluiden kuvaus oli minun mielestäni laajudessaan tosin aika puuduttavaa (en laskenut sivumääriä, mutta kyllä on tarkasti kerrottu pallon liikkeistä).  Nuoren lukijan mielestä nämä osiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikkeivät aivan uskottavia. Kritiikkini ei siis tältä osin ole perusteltua, enhän varsinaisesti kuulu kohderyhmään. Ottelukuvauksille ehkä onkin tilausta, kunhan tyyli ei siirry omiin tarinoihin…

Kielen osalta kirja sopii nuoremmallekin lukijalle, vaikka jotkin puhekieliset sanat eivät ihan nykynuorison kieltä ehkä olekaan. Pysähtyä ei siis tarvitse sanaston hankaluuden vuoksi, vaan lukija voi keskittyä tapahtumiin. Meidän jengin Zlatan onkin nopealukuinen ja jo olemukseltaan helposti lähestyttävä, joten sitä uskaltaa suositella myös vähemmän lukeneille. Usein olen kuullut, että romaanilta odotetaan nopeita käänteitä, sitä, että koko ajan tapahtuu. Ja tässähän romaanissa näin on. Nuori lukija suosittelee teosta ainakin kaikille futareille, minä puolestani uskallan suositella myös muille 10-14-vuotiaille – ottelukuvaukset voi vaikka harppoa yli, ja lopputuloksethan saattaa arvata. Onhan tässä teoksessa (ja elämässä) muutakin tärkeää kuin jalkapallo.

 

Kiitos kustantajalle arvostelu- ja vinkkauskappaleesta. Jään odottamaan nuorten lukijoiden kommentteja, sillä muutama kohderyhmäläinen tähän on jo tarttunutkin. Kuvaideasta ja kuvausrekvisiitasta kiitos perheeni futarille.