Teatterissa: hyytävän hyvä Veriruusut

Veriruusut KOM-Teatterissa (21.4.2018, ensi-ilta oli 16.2.2018)

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

KOM-Teatterin Veriruusut-näytelmä saa katsojat haukkomaan henkeään, kyynelehtimään, vavahtelemaan ja eläytymään sekä iloon että hirveyksiin. Näin ainakin minun penkkirivilläni – enkä siis ollut  ainoa. Sali oli täynnä, ja esitykset syystäkin loppuunmyytyjä, koska kehuja on kuulunut suunnasta jos toisestakin. Lisäesityksiä on tarjolla syksyksi, joten kalenterit esiin.

Anneli Kannon romaaniin pohjautuva tarina kertoo valkeakoskelaisista tehtaantytöistä, jotka ajautuvat punakaartiin, kuka mistäkin syystä. Vaikka näytelmässä kuvataan  aikaa sisällissodan molemmin puolin, ei sodasta tai vankileireistä kerrota suoraan suurtakaan osaa kokonaisuudesta, ja kun kerrotaan, pienetkin vihjeet ja viittaukset riittävät. Toteutus luottaa katsojan kykyyn kuvitella kauheudet, ja se on yksi asia, mikä tekee tästä näytelmästä hienon. Muita syitä riittää luetteloksi asti: näyttelijät, lavastus, pyörölavan käyttö, musiikki, muusikot, valot, äänet, no, kaikki!

Esitys on aloitusta myöten hieno. Puhallinmusiikki hiljentää tarinan äärelle, herättelee jo haikeutta ja vihjaa siitä, että musiikki on osa tarinankerrontaa. Itse tarina alkaa synkeissä merkeissä, kun päähenkilön, Sigridin (Helmi-Leena Nummela), ankea äiti usuttaa tyttärensä töihin tehtaalle. Isäkin usuttaa, vaikka tietänee tehtaanjohtajan kohtelevan naistyöntekijöitään todella huonosti. Synkän tästä alusta tekee  myös ajatus siitä,  että  vaihtoehtoja ei ollut. Tehtaan vaietuille salaisuuksille kerrotaan syitäkin, ja samassa tarinaan tulee lohtua ja ystävällisyyttä. Suosikkihahmoni, elämäniloa puhkuva Maija (Oona Airola), ystävystyy alussa araksi pelotellun ja kolhitun Sigridin kanssa, tartuttaa eloa tähän, ja näytelmän aikana nähdäänkin mieletön muutos Sigridin hahmossa. Melkein kuin näyttelijä olisi vaihtunut, kasvua on niin paljon. Maijan hahmossa on roppakaupalla inhimillisyyttä, ja hän on se, joka saa yleisön niin nauramaan kuin itkemäänkin.

Musiikkia on monessa kohdassa käytetty taitavasti, ja taitavia ovat laulajat ja muusikotkin. Moniääniset laulut ovat vaikuttavia, varsinkin lopun teatterin aulaan katoava laulukulkue, jonka ääni kuuluu kaukaa, muistuttaa etäisyyksistä ja läheisyyksistä niin ajassa kuin maailmassa. Nämä tapahtumat tapahtuivat tasan sata vuotta sitten, tässä. Erityisesti loppupuolen tapahtumat saivat miettimään, miten tuo aika vaikutti pitkään, miten paljon asioista melkein tietämättömätkin saivat kärsiä, kun  hirveät teot ja hirveä aika traumatisoivat ihmisiä molemmilla puolilla. Alun vauhdikkaat kohtaukset, hillitön energia on poissa loppupuolella, ja lavan pimetessä tuntuu lähes sanattomalta. Siksi tuo laulukin vie valtaansa, mutta kyllä näytelmän jälkeen riittää puhuttavaa ja pohdittavaa. Suosittelenkin, että tämä näytelmä kannattaa katsoa seurassa, joka jaksaa käydä läpi niin näytelmän hienouksia kuin historian kauheuksia.

Erityisen vaikutuksen näytelmässä minuun teki rytmitys ankeuden ja ilon, vauhdin ja pysähtymisten välillä. Ajankulun huomasi vain siitä, että penkit olivat aika kovat, mutta siksi sainkin kiemurrella ja vähän purkaa kuristavaa oloa liikkumalla. Alussa tehdasmiljöö oli kuvattu pyörivän lavan avulla niin huimaavasti, että melkein pelotti, että pian vauhdissa sattuu – niin kuin tehtaissa sattuikin. Yksi työläisistä oli kätensä työtapaturmassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio), ja tehdastyön fyysisyyteen rinnastui tehdaskohtausten kiire ja hikisyys. Maijan ja Anttonin hääkohtauksessa oli taas vauhtia ja iloa, kun tanssijat pyörivät vuorostaan, vaikka kirkonaamenet jäivät saamatta. Pyörölava pyöri armottomasti taas lopussa, kun yksi hahmoista toisensa perään kohtasi kohtalonsa.

Paperitehtaan tyttöjen välille syntyy luottamus ja ystävyyttä, ja kun olot kiristyvät, päättävät nuoret naiset, melkein tytöt, liittyä punakaartiin. En ole lukenut juurikaan näistä naiskaarteista, mutta tiedän jotain, ennen kaikkea siitä, mitä naisille kävi sodan loppuvaiheissa, ja siksi naisten uhmaa ja intoa on kamalaa katsella. Näissä kohtauksissa näkyy kuitenkin myös näytelmän (ja romaanin) ajankohtaisuus: miten vietävissä ihminen voi olla, kun nykyisyys tuntuu toivottomalta, mutta tulevaisuudessa näkyy jonkun luotetun lupaama valonpilkahdus. Näytelmän naishahmoissa on näkyvillä erilaista suhtautumista sotaan ja vallankumoukseen, on kovanaamaa, intoilijaa ja myötäilijää. Taas mietin, että tyttöjen vaihtoehdot olivat vähissä, että kyse on joskus ajautumisesta, joskus väärästä valinnasta, eikä ero ole aina kovin suuri.

Veriruusut on ihailtavan taidokasta teatteria  tärkeiden asioiden äärellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on muistettava historia, vaan siitä, että on oltava tietoinen, kuinka moni asia toistuu ja siitä, että joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa. Jos voimaa ja halua tai tarvettakaan ei ole yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, antaa näytelmä mallin myös arjen tekojen merkityksestä.  Naurua hersyvä Maijan äiti (Ursula Salo) on valmis niin jakamaan vähästään kuin tukemaan täysillä omia lapsiaan, mutta Sigridin äiti saa synkeydellään ja synninpelollaan melkein tukahdutettua tyttärensä.  Näytelmän naiskaartilaiset eivät ehkä voineet vaikuttaa kohtaloihinsa, mutta siihen he pystyivät, miten toisiaan kohtelivat. Kaiken kauheuden jälkeen mieleen pulpahtaa tyttöjen välinen nauru ja toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun he työstä uupuneina naureskelivat ja unelmoivat rakkauksista. Näytelmästä jää värisyttävän synkkä olo, mutta sitä suuremmalla syyllä se kannattaa mennä katsomaan.

IMG_20180421_144035__01

Keväisen keveä todellisuus tuntui lempeältä hytisyttävän teatterikokemuksen jälkeen.

Mainokset