Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla. Alkuperäisteos Un monde à portée de main, suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019. Kannen graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Maailma käden ulottuvilla on ihmeellinen kirja. Ensin se upottaa sisäänsä, käperryttää puolen sivun, jopa sivun mittaisiin virkkeisiinsä, jotka luovat maailmoja, ajatuksia, kuvia. Sitten se pakottaa katsomaan tarkemmin ympäristöä – mikä on jäljennöstä, mikä on kaunista, millaisia pintoja ympärilläni onkaan – avaamaan Maailman taidehistorian liki kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja sitten nettiselaimen ja hakukoneen, jopa lukemaan Anna Kareninan – ehkä joskus.  Romaanin pariisilainen päähenkilö puolestaan lentää maasta toiseen, projektista seuraavaan, ja  päätyy haikailemaan maan alle, Lascaux’n luoliin.

Ihastuin Maylis de Kerangalin edelliseen teokseen, joka sekin tarkensi erikoisalalle, sydämensiirtoon, erityisellä tarkkuudella. Maailma käden ulottuvilla kertoo erikoisesta käsityöläisammatista, jäljentäjistä, ja kuvaa päähenkilön,  nuoren Paula Karstin vuosia ensin jäljennystaiteen  koulussa Brysselissä, sitten työtehtävien äärellä ympäri Eurooppaa. Jäljennyskoulussa (en muista, mikä oli koulun nimike – jäljennystä siellä kuitenkin opeteltiin, kuukausi puita, toinen marmoria ja kivipintoja) Paula tapaa Jonasin ja Katen, ja vaikka opiskelu ja maalaaminen haukkaavat nuorten aikuisten elämästä valtavan palasen, toimii taide myös yhdistävänä. Lopputyövaiheessa maalataan yhdessä, vimmaisesti, alun eksymisten ja etsimisen jälkeen. Luodaan maailmaa, pintoja, olevaa.

”Hän oppii näkemään. Silmiä polttaa. Ne ovat räjähtäneet auki, niitä on koeteltu enemmän kuin koskaan, pidetty auki kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa – keskiarvo, johon sisältyvät niin töiden parissa valvotut yöt kuin juhliminenkin.” (s. 43)

Tarina imaisee maagisesti sisäänsä kielen,  yllä olevaa lainausta huimasti laajempien virkkeiden, polveilevan, jopa runollisen ja silti  jollain tavoin jäntevän kerronnan ja kuvauksen vuoksi. On Oreon murusia ja on erikoista taide- ja materiaalisanastoa, kaupunkeja, katuja ja nimiä, erikielisiä ilmauksia. Kerronta etenee intensiivisesti preesensissä, ja aikamuoto onkin yksityiskohtien ohella yksi keinoista, joka upottaa tarinaan ja Paulan visuaaliseen maailmaan. Tarkan kuvauksen vuoksi lukemisen aikana oma katseeni tarkentui ja herkistyi ympäristölle. Luulen myös, että tämän kirjan lukemisesta nauttivat muut kaltaiseni, ihmiset, jotka rakastavat yksityiskohtiin käpertymistä, vaikka tavallaan kerronta maalailee suuriakin linjoja; yksityiskohtainen kuvaus tuottaa tarkkoja kuvia ja tunnelmia, ja on kiehtovaa päästä kurkistamaan sinne, minne Paulan pätkätyöt vievät.

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumapaikoista on Cinecittan elokuvatehdas, illuusioiden tyyssija Italiassa. Paula maalaa lavasteita ja tarpeistoa, ja henkilöt liikkuvat lavasteiden keskellä, elokuva- ja mainosmaailmassa. Illuusioiden luomisesta tarinassa onkin kyse, kun jäljennöksen avulla luodaan kuva jostain muusta, viedään johonkin aikaan tai tilaan niin kuin epookkielokuvassa, annetaan katsojalle tai kokijalle mahdollisuus johonkin kokemukseen.  Maailma käden ulottuvilla saa miettimään myös sitä, millainen kaipuu meillä onkaan kauneuden äärelle, oli kauneus sitten värissä tai pinnanmuodossa tai vaikkapa arvostetussa materiaalissa.

Onko jäljennöksen tarkoitus herättää jotain eloon, säilyttää? Tai pyrkiikö taide jäljittelemään elämää, niin kuin ikivanhoissa luolamaalauksissa? Jäljennöksiä ja taidetta, alkuperäistä ja jäljennöstä on pakko nimittäin pohtia myös toisen merkityksellisen tapahtumapaikan äärellä, Lascaux’n luolien läheisyydessä. Siellä jäljennetään kivikautisia luolamaalauksia, tehdään nykyteknologian avulla täydellistä kopiota, säilytetään ikivanhaa, sillä alkuperäiset teokset ovat vaarassa tuhoutua, eikä niiden äärelle ole päässyt sitten 1960-luvun lopun kuin kuvissa – ja nyt maalaamalla. Paula maalaa luolan eläimiä ja lopulta uppoutuu menneisyyden tarinoihin, mennyt ja nykyhetki sekoittuvat yhdeksi niin kuin värisävyt maaliseoksessa.

 

Anna Makkosen upea kansigrafiikka houkuttelee romaanin visuaaliseen maailmaan. Kirjan alla laukkailevat Lascaux’n härät – romaani innosti lukemaan tästä mystisestä paikasta, maalaustaiteen historian alkuajoilta.

 

Tämän romaanin parissa tekee mieli viipyillä, ja nimensä mukaisesti se tuo erikoisen maailman – jäljentäjän sivellinvalikoiman, luksusasuntojen kovat pinnat, huojuvat tikapuut, ei liian täydelliset lavasteet, ihon ja valon ja harmaan loppusyksyn illan – lukijan ulottuville.

”Paula saa paonazzon valmiiksi määräpäivään mennessä, riisuu huivin jonka on sitonut turbaaniksi päähänsä, pyyhkii kädenselällä otsaansa ja sulkee silmät. Maalaus on loistava, marmori niin hyvin maalattu, että omistajat tuntevat välittömästi kiven mineraalisen viileyden, he kehuvat Paulaa viljellen sanoja miracoloso, incredibile, magico. Nuorelle maalarille tuodaan campari käsinpuhalletussa lasissa – – .” (s. 144)

 

 

Sydän, kaikessa monitulkintaisuudessaan

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2016.

 

”Huone kylpee hämärässä, lattia heijastaa kaihdinten raoista siilautuvaa maitoista taivasta ja tulijan pitää totuttaa silmänsä erottaakseen huoneessa olevat laitteet, kalusteet ja potilaan. /–/ Osaston hälinä kuuluu vaimeana ja sähkölaitteiden katkeamaton hyrinä korostaa hiljaisuutta, jota ne kairaavat matalalla hurinallaan. Tämä voisi olla jonkun sairaan ihmien huone, kyllä, niin voisi luulla jos siellä ei olisi tuota siivilöityä hämärää, poissaolon tunnetta, kuin se olisi jossain sairaalan ulkopuolella, paineeton kupla, jossa ei tapahdu enää mitään.” (s. 83)

 

Tämä on hienoin tänä vuonna lukemistani kirjoista! Suljettuani Maylis de Kerangalin teoksen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, mietin, pitääkö minun opiskella ranskaa, jotta voisin lukea enemmän hänen teoksiaan. Luulen kuitenkin, että Kerangalilta suomennetaan lisää ennen kuin saavuttaisin edes alkeistason kieliopinnoissani, joten heitän toiveen ilmaan: lisää! Monenkaan vuoden kieliopintojen jälkeen en varmaankaan pystyisi tavoittamaan kielen elävyyttä, en pystyisi keskittymään taiten rakennettuihin, vaihteleviin virkerakenteisiin, kun pyristelisin perussanaston ymmärtämisen tasolla. Kiitos siis tästä erinomaisesta käännöksestä suomentajille!

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät kertoo sydämestä. Se kertoo siis elämää ylläpitävästä lihaksesta, ja tietysti, kun sydämestä puhutaan, on kyse tunteiden kirjosta, ennen kaikkea rakkaudesta. Yksi teoksen keskeisistä henkilöistä, Simon, on koomassa, ja hänen sydämensä on teoksen keskiössä. Nuoren surffarin, Simon Limbresin, vanhempien on tehtävä päätös, luovutetaanko sydän (ja muita tärkeitä elimiä) tarvitseville, eikä päätös ole helppo, varsinkin kun tilanne on yllättävä (milloin se ei olisi?). Simonin sydämeen liittyy siis kuoleman käsittely, elämän mahdollisuus, nuoruus, vanhuus, rakkaus, suru – kaikki.

Romaanin tapahtumat kestävät yhden vuorokauden, ja vaikka romaani on lyhyehkö, vain 255 sivua, siihen todellakin mahtuu paljon. Kokonaisuus on hieno: alussa tuntuu, kuin kamera kuljettaisi lukijaa läpi aamuöisen maiseman, tarkentaisi nuorukaiseen, jotka aamun valjetessa nousevat huimille aalloille, palaavat lopenuupuneina, aamunraukeina, liian lujaa. Samaan aikaan työpaikalleen saapuu lääkäri Pierre Révol, joka saa saa pian tiedon onnettomuudesta ja ryhtyy toimiin. Oman näkökulmansa saavat myös Cordélia Owl, joka hoitotoimenpiteiden ohessa haikailee edellisen yön kiihkeisiin tunnelmiin aivan muualla, ja tietysti tärkeässä osassa on erityisesti Marianne, Simonin äiti, tuskaisine pohdintoineen, muistoineen ja mielikuvineen. Myöhemmin mukaan astuvat myös Thomas Rémige, jonka tehtävänä on selittää tilanne ja  taivutella Simonin vanhemmat elinsiirtoon, Virgilio Breva, sydänkirurgi, Juliette, Simonin tyttöystävä, ja lopulta myös Claire, nainen, joka odottaa sydänsiirrettä. Näkökulma vaihtuu sulavasti, liukuu henkilöstä toiseen. Kerronta on tavallaan tiivistä valtavan pitkiksi venyvine virkkeineen, joissa vuoropuhelu on sulautettu mukaan selostuksenomaisesti, mutta ristiriitaista kyllä: yksi romaanin hienouksista on yksityskohtaisuus. Vaikka henkilöitä ja näkökulmia on paljon, pienten yksityikohtien kautta henkilöistä muodostuu persoonia, ja juuri yksityiskohtien vuoksi mielenkiintoisia sellaisia.

”Mutta hän valitsi sydämen. Vanhan kunnon sydämen. Sydänmoottorin. Puuskuttavan, tukkeutuvan, reistailevan pumpun. Putkimiehen hommaa, hänellä on tapana sanoa; kuunnella, kuulostella, paikallistaa vika, vaihtaa osia, korjata mekanismi, sellainen sopii minulle täydellisesti – hän teeskentelee kuin kehno näyttelijä, vaihtaa painoa jalalta toiselle ja vähättelee alansa arvostusta kykenemättä kuitenkaan salaamaan sitä. että valinta johtuu yksinomaan hänen kunnianhimostaan.” (s. 207)

Henkilökuvauksen lisäksi hienoa on miljöön rakentuminen: alun surffaushetki ja aamuyö, sairaalan kiire ja täsmällisyys, leikkaussalin ja kirurgian pikkutarkka kuvaus. Selaan kirjaa uudestaan, nimien sekamelskaa, pysäyttäviä kuvauksia, kiemurtelevia virkkeitä. Sisäelimiä. Miten tämä onkaan mahdollista: näin paljon kaikkea, myös ajateltavaa, sanotun ja kuvatun, sanojen ja sanomisen tavan lisäksi?

Suosittelen kirjaa ja viimeisimmässä Parnassossa ilmestynyttä artikkelia kirjailijasta. Tommi Melenderin jutussa kerrotaan tarkemmin Kerangalin kirjoitusmetodista ja hieman tästä ainoasta suomennoksestakin. Siinä Kerangal toteaa: ”Sydämellä on kaksi ulottuvuutta, fyysinen ja lyyrinen. Toisaalta sydän on iso lihas, joka pumppaa verta ruumissaamme, toisaalta se on yksi länsimaisen kirjallisuuden tradition vahvimmista symboleista. Halusin saada romaaniini nämä molemmat ulottuvuudet.” (Parnasso 6-7, 2016).