Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020.
”Tie levisi tunturiin kuin luontoon viskattu lanka.”
Vaeltamisesta tulee mieleen jotain aivan muuta, kuin millaisena jalan kulkeminen Kilpisjärven Saanan maisemista alas kohti eteläisempää Lappia näyttäytyy Tommi Kinnusen romaanissa Ei kertonut katuvansa. Mutta niin vain vaeltavat romaanin henkilöt – pakon edessä niin, että kengät kuluvat puhki, nälkäisinä niin että luut paistavat. Epätietoisina siitä, millainen on vastaanotto, jos perille saakka päästään, epäileväisinä, sillä välttämättä kadoksissa ollutta ei oteta riemuiten vastaan.
Vaellusromaaniksi alaotsikoitu Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden naisen matkaa Norjasta Lapin läpi. Ehkä jollakulla oli haaveena päästä sodan loppupuolella laivalla Saksaan, mutta naiset ovat päätyneet ensin vankileirille Norjassa, sitten kuitenkin yhden hyvän sattuman ja ihmisen myötä kulkemaan patikalla kohti kotejaan. Matkalla ei ihastella luonnonrauhaa vaan koitetaan selvitä. Nähdään tuho: räjäytetyt sillat, poltetut talot ja murtuneet tienpenkereet ja mielet. Taustalla on siis Lapin sota, vaikka henkilöt eivät vielä tiedä täysin, mihin tilaan Suomi on jäänyt, kun he ensin ovat kulkeneet autoilla Pohjois-Norjaan saksalaisten matkassa ja sitten olleet siellä tovin vankeina. Nyt on käveltävä takaisin ja ehkä kohdattava se, mitä lähdettiin pakoon omassa elämässä mutta ennen kaikkea se, miten saksalaisten kanssa olleisiin naisiin suhtaudutaan.
Kerronta tuntuu etenevän tasatahtia eteenpäin kulkevan naisviisikon kanssa: on edettävä, ei seliteltävä. Lukijana tietysti haluaa pysytellä mukana ja selvittää, miten tästä voi selvitä. Ihmettelen välillä lukiessa, mikseivät naiset juuri valita nälkää heti tai sosiaaliseeraa ja turise, mutta totta kai he vain yrittävät päästä eteenpäin. On vain edettävä, raahattava matkalaukkua, säästettävä vähäisiä voimia, piilotettava häpeä, joka näkyy rupiseksi kynittynä päänahkana. Pikkuhiljaa matkan edetessä alkaa paljastua keskushenkilöistäkin ja heidän taustoistaan sekä saksalaisten matkaan lähtemisen syistä, mutta vaikka he kulkevat yhdessä, on läsnä jonkinlainen yksinäisyys, se ehkä, mikä henkilöillä oli lähtiessäkin, ainakin päähenkilöksi erottuvalla Irenellä.
Ei kertonut katuvansa paljastaa henkilöistään ja heidän kohtaamistaan ihmisistä lopulta paljon, ja edetessään romaani saa ajattelemaan epätoivon ja yksinäisyyden lisäksi myös ystävällisyyttä ja ihmisen lämpöä, sinnikkyyttä ja rohkeutta, ovathan henkilöt tehneet omia ratkaisuja jo ennen pitkää matkaansa, niistä vain kerrotaan hiljalleen matkan edetessä. Päälle päin ei ihmisen taustoista tai ratkaisuista voi tietää, ei siis näidenkään naisten. Samalla lyötyinä ja hyljeksittyinä mutta kuitenkin sinnikkäinä eteneviin naisiin voi kukin vastaantulija valita oman tapansa suhtautua, vaikka valtavirta syytäisi kirosanoja ja haukkuja. Rohkeutta vaatii siis myös paluu, sillä sekin on ratkaisu niin kuin ehkä oli lähtökin. Romaani on kuvaus ihmisistä, vaikka ei aivan tavallisista, poikkeustilassa, ja juuri tämä kohta, hetki sodan jälkeen, aika ennen uuden rakentamista, on mielenkiintoinen ja tärkeä kuvattava, sellainen, joka jää usein varjoon historiankirjoissa – samalla tavalla kuin nämä kuvatut naiset tai heidän tukijansa ja auttajansa kuin vihaajat ja lannistajat.
”Miten paljon askelia hänellä oli vielä edessä, kuinka monta ylä- ja alamäkeä? Oli kai turha pohtia, kuinka lukemattomia kertoja tie kaartaisi oikeaan tai vasempaan, eikä varmasti kannattanut ajatella, miten hän jaksaisi tai mitä söisi. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Istua pientareelle ja odotella, että yllättäen lakkaisi olemasta siellä missä oli?” (s. 102)
Tommi Kinnusen romaaneissa olen pitänyt siitä, miten katse kohdistuu johonkin syrjään jätettyyn tai vaiettuun kohtaan historiassa mutta kuitenkin sellaiseen, mistä on oltu tietoisia mutta mistä on ehkä helpompi olla hiljaa. Ei kertonut katuvansa ei päätä henkilöidensä matkaa pelkkään helpotukseen, sillä kulkijoiden matka on ollut vaativa, henkisesti pidempi kuin jalan kuljettu, eikä vastaanoton voi olettaa olevan pelkästään – tai lainkaan – riemukas. Nykyhetkessä voi vähän huoahtaa, sillä paljon on tultu eteenpäin, vaikka paljon on tuttua Kinnusen kuvaamissa ihmisissä niin hyvässä kuin pahassakin.
Kaikkia värejä 