Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Rakkautta ja teatteria

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. Luin e-kirjana.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaani houkutteli minua monesta syystä. Tietysti rakkaus – teoksen nimessä siis. Sitten Lontoo, minulle vieläkin kokematon mysteeri, jonne aion vielä päästä ja johon teos minut nyt kuljetti. Ennen kaikkea kuitenkin teatteri.

Ehkä rakkaus oli totta -romaani kertoo teatteri-ihmisistä. Päähenkilö Luke kehittyy käsikirjoittajaksi, Paul on tuottaja ja Leigh näyttämömestari. Yksi keskeisistä henkilöistä, Nina, on näyttelijä, näyttelijän tytär ja teatterituottajan vaimo. Teatterimaailma onkin tarinan miljöö, jossa koetaan, kohdataan, solmitaan ja sotketaan suhteita, juonitaan ja muserrutaan. Teatteri on myös se, joka saa osakseen eniten rakkautta. Vaikka odotin teokselta nimen perusteella rakkaustarinaa, rakkauden sijaan esille nousi intohimo (eikä pelkästään teatteria vaan myös henkilöitä kohtaan). Toki lukija saa vihjeitä mahdollisista rakastumisista ja yhteentörmäyksistä, mutta esimerkiksi yksi henkilöistä ajautuu kylmään edustusavioliittoon, toisten välillä on koko ajan jotain, mutta mitään ei tapahdu. Tietysti ystävien välinen rakkaus on keskeinen teema Ehkä rakkaus oli totta -teoksessa, joten rakkauksista ei tarinaan uppoava lukija jää paitsi.

Paulin intohimo teatteria kohtaan korostuu, kun hänen perheestään ja isän odotuksista kerrotaan hieman. Leighin äiti vilahtaa kuvioissa ja puheissa, mutta Leighin helpotukseksi hyvin lyhyen hetken. Luken taustaa avataan enemmän, tarinahan pyörähtää käyntiin (lyhyen nykyhetken kuvan jälkeen) Luken lapsuudesta ja pienestä Sestonista, ennen kuin hän ja muut tarinan henkilöt kohtaavat Lontoossa vuonna 1970-luvun alussa. Ja henkilöhahmojen perheet ovat poissa, kun nämä kolme ystävystä ikään kuin perustavat oman yksikkönsä. Kunnes tunne – rakkaus, intohimo? – sekoittaa pakan. Nina on toinen päähenkilöistä, ja Luken ja Ninan tiet risteävät useaan otteeseen, ennen kuin he lopulta tapaavat ja jäävät toisiinsa koukkuun. Nämä sattumalta tapahtuvat kohtaamiset, ei siis pelkästään Luken ja Ninan välillä, kietovat tarinan henkilöt tiiviimmin yhdeksi rakkausromaanin henkilöjoukoksi, vaikka tietysti tiiviissä teatteripiireissä liikkuvat henkilöt törmäisivät muutenkin. Sattumat tuovat romaaniin ihanan kevyttä romantiikkaa, olkoonkin, että ne ovat osoittelevia. Tästä saan kuitenkin tekosyyn liittää teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen kohtaan ”Lue klassinen rakkausromaani”, vaikka tosiaankaan tarinassa ei ole kyse pelkästään rakkauden tavoittelusta.

Teatterityöläisen elämä ei näyttäydy teoksessa kovinkaan hohdokkaana. Surullisen Ninan taustalla kummittelee teatterimaailman kilpailun tai omien unelmien epärealistisuuden katkeroittama äiti, joka haluaa nähdä tyttärensä täyttämässä hänen menettämäänsä paikkaa estradeilla mutta joka näkee etenemisen olevan mahdollista vain oikeiden petien kautta. Nuoret Luke, Paul ja Leigh ovat mukana luomassa omaa teatteriaan, Graftia, ja tekevät töitä epävarmoissa oloissa, tasapainoillen ailahtelevien ohjaajien ja käsikirjoittajien toiveiden mukaan ja pääosin ilman palkkaa.  Ninan pidempään kestävä kiinnitys Säilö-näytelmään ei sekään ole pelkästään  auvoista, eikä sekään, kun pariskunnan Leigh ja Paul työvuorot osuvat limittäin niin, ettei yhteistä aikaa työn ulkopuolella ole (eikä siis töissäkään yhteisen Graft-teatterin jälkeen).

Ehkä rakkaus oli totta kertoo myös tarinan lahjakkuudesta. Kun Luken käsikirjoittajan taidot tulevat esille, saa tarina uuden käänteen, ja nuoren lupauksen kuvaus sekoiluineen (rakkaus!) on raastavaa. Luken hahmo ei todellakaan ole rakastettava: hän on epävarma, tunteittensa viemä, tahditon – ja onneton. Kirjoittamisesta tai sen seurauksista on kuitenkin mielenkiintoista lukea: Luken näytelmät Paperinpaloja ja Harhautus saavat hehkutusta, ne tekisi mieli tietysti lukea, ja tietystikin ne ovat fiktiota ja ihania aukkoja muuten melko tarkassa kerronnassa. Luke on käsikirjoitustensa suhteen epävarma, hän muokkaa niitä, ei päästäisi käsistään, ja tämä on pääasiassa kaikki, mitä romaanin lukija saa tietää niitä ylistävien ystävien ja kiittävien kritiikkien lisäksi.