Rikki ja eksyksissä

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015. Kansi: Timo Numminen.

Australia on minulle kaukainen, vieras, kaunis maa, ja Tua Harnon kirja houkutteli sekä kannellaan (lämpöä, valoa, väriä!) että aiheellaan – nuori nainen saapuu tälle vieraalle maalle, jättää kotimaahansa rikkinäisen, tahmaisen menneisyytensä ja koittaa etsiä itsestään ja ympäristöstään syyn elää. Tarinassa onkin samaa synkkää valoa kuin kannessakin: polttavaa hiekkaa, yksinäisyyttä ja rikkinäisyyttä. Lukukokemus oli ravisteleva, tarina ahdistava. Olikin ihanaa löytää taas uusi kirjailija, jonka kieli viehättää ja tarina vie. Oranssi maa on Harnon toinen romaani, ja esikoinen Ne jotka jäävät päätyi nyt lukulistalleni. Kunhan nyt saan sulateltua tämän lukukokemukseni.

 

Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Sanna. Nainen on päätynyt Australiaan Kalgoorlien kaivosalueelle tekemään graduaan loppuun, ja Suomeen jäävät etäiset isä ja veli, elämänhallintansa menettänyt äiti ja Sannan ex-mies sekä koko epäonnistunut pitkä yhteiselo. Romaanin ensimmäisen osan kerronnassa vuorottelevat ajan eteneminen Australiassa ja takaumat, Sannan muistot, jotka avaavat hänen menneisyyttään. Sanna on raskaana, epävarma, rikki. Ja silloin lienee otollinen aika haksahtaa johonkin henkiseen, niin kuin vaikkapa eheyttävään vaellukseen läpi hiekka-aavikon. Tai rakastua.

 

Sanna tapaa Australiassa ensin Raldan, entisen antropologin, joka toimii eräänlaisena henkisenä valmentajana. Ralda ottaa Sannan oppilaakseen, ja hänen mukanaan Sannan on määrä lähteä vaellukselle. Sanna on epävarmuudessaan ärsyttävän hyväuskoinen, mutta hahmona melko uskottava juuri siksi.

”Sanna koski hennosti Raldan kättä, nainen tarttui siihen. – Kaikki se ikävä jää taakse, Sanna. Voit päästää siitä irti nyt.” (s. 156)

Lyhyen kaivoksella oleskelunsa aikana Sanna tapaa myös rakkauden, ja Sannassa Martti, rakkauden kohde, löytää paikkansa, alkaa nähdä levottomassa elämässään mahdollisuuden asettua. Kun teoksen ensimmäinen osa keskittyy Sannaan, toisessa osassa näkökulma on myös Martilla. Silloin Sanna on jo vaelluksellaan, ja juonen osalta vauhti kiihtyy. Myös Martti on henkilönä mielenkiintoinen, ja niin, on hänkin on aika eksyksissä, etäällä itsestään ja tyttärestään, joka rimpuilee teini-ikäisen elämäänsä Sodankylässä.

 

Romaanin toisessa osassa kuvattu aavikkovaellus on karmivuudessaankin kiehtova. Ei ole vaikea ymmärtää, miten epävarma, särkynyt ihminen hakee rauhaa tai vahvistusta luonnosta tai jostakusta, joka näyttää vahvalta. Hiekkaerämaa on ihmeellinen, se häivyttää rajat ja päivien ääriviivat. Se kuluttaa, koettelee – ja eksyttää.

”Hän tunsi kuinka retki kaivertui ihoon, kuivatti silmät, hiekoitti taipeet, ja huulet rohtuivat ruvelle. Sanna mietti, miten aavikko huuhtoutui vatsan läpi kohtuun, ja kuinka lapsi kantoi itsessään aavikon tuulta, sen ääniä ja sen hiljaisuutta.

Aamulla Sanna venytteli teltan ulkopuolella. Viileän kostea ilma tuntui ravitsevalta, se helli kasvojen käsinyttä ihoa. Täydellinen sarastuksen hetki, puu levitti repaleista varjoaan teltalle ja hänen ylleen.” (s. 174)

Kaivoselämä, jota siis pääosin Martin näkökulmasta kuvataan, on puolestaan raakaa ja näköalatonta. Jo saapuessaan Kalgoorlieen Sanna joutuu kohtaamaan epämiellyttävää aggressiota, räävittömyyttä ja kovuutta – toki ehkä Sannan epätoivo ja suru värittävät vielä lisää näitä havaintoja. Kuitenkin Martinkin kohtaamat ihmiset ovat osin sijoiltaan, eikä eksyksissä ole ainoastaan siis Sanna. Kaivoselämän kuvauksessa surulliset ihmiskohtalot nousevat esille, mutta niin nousee myös surullinen ajatus maasta, siitä, mitä tuhoa kaivoksissa saadaan aikaan tai kaivosten tyhjennyttyä jää jäljelle tai millaisia jälkiä ympäri maailman koko ajan ihminen jättääkään. Kuvat valtavia maa-alueita riipivistä kaivoksista välähtelevät Sannan puheissa, ja tietysti kaivosmaisemaa kuvaillaankin. Nämä kuvat jäävät taustalle, ajatuksiin.

 

Pidin todella paljosta tässä teoksessa. Sannan tarina osoittautui jännittäväksikin, vaikka alussa uumoilin hiljaista itsensä etsiskelyä, ehkä jopa heiman pelkäsin kasvutarinaa. Henkilöt olivat osin ärsyttäviä mutta kuitenkin uskottavia, ahdistavia ja kokonaisia, ja kutkuttavaa oli eläytyä maisemaan, joka oli minulle uusi. Lukiessa mieleen tarrautuneet ajatukset eivät olleet heleitä, eivät ohitettavissa, ja paljoon voisi vielä palata ihmiskohtaloiden ja luonnontilan pohtimisen osalta. Juoni kieputteli loppua kohti ehkä hieman liikaa, mutta kokonaisuutta se ei haitannut. Harnon esikoinen on jo varauksessa.

Ei voittajia sodassa, ei rakkaudessa

Audrey Magee: Sopimus. Atena kustannus, 2015. Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013), suomentanut Heli Naski.

Irlantilaiskirjailija Audrey Mageen romaanin Sopimus alkuasetelma on erikoinen: berliiniläinen Katharina Spinell on valinnut puolisokseen jalkaväen sotilaan, Peter Faberin, ja pariskunta vihitään etänä, ennen ensi kohtaamista. Eletään toisen maailmansodan alkuaikoja, ja lyhyen vihkilomansa aikana Peter ehtii osallistua tuoreen vaimonsa isän kanssa juutalaisten ryöstämiseen ja vainoon, ja lisäksi pariskunnan lapsi saa alkunsa. Sitten Peter palaa rintamalle, Katharina jää Berliiniin.

 

Spinellien perhettä sotatila hellii, aluksi, mitä nyt toisinaan ilmahälytys pelästyttää. Niin pahalta kuin tuntuukin aina juutalaisvainoista lukiessa, tuntuu melkein kamalammalta kuvitella  ja lukea vainoajan ja valloittajan näkökulmasta. Minulle tämä näkökulma on uusi, ja siksi teos olikin niin mielenkiintoinen – ja tarina kamala. Lukijana kai haluaisi valita puolensa, mutta tässä tarinassa se ei ole päähenkilöiden osalta mahdollista, sääliä tai samaistua ei juurikaan voi. Spinellit saavat sodan alkupuolella hallintaansa ”yllättäen” tyhjäksi jääneen luksusasunnon, kun perheen isä työskentelee vaikutusvaltaiselle tohtori Weinartille. Perhe tietää asunnon jääneen juutalaisilta, ja he ottavat edellisten asukkaiden tavarat, vaatteet ja huoneiston surutta käyttöönsä. ”Nyt on meidän vuoromme”, sanoi rouva Spinell. ”Meidän vuoromme elää hyvää elämää.” (s. 50)

 

Kerronta vuorottelee Berliinin ja itärintaman välillä, toisinaan tapahtumista kerrotaan rakastavaisten kirjeissä. Ajankulu näkyy kirjeiden päiväyksissä ja alussa myös lopullisen voiton ja sodan pikaisen loppumisen odotuksessa, sitten kuukausien vieriessä rintamalla kohti talvea. Usko Suur-Saksaan on vahva, niin kuin on aluksi sotilas Faberin usko omaan merkityksellisyyteensä Saksan sotilaana ja tulevaisuuden rakentajana. Pikkuhiljaa usko horjuu, ensin yksittäisissä sotilaissa, sitten myös Faber joutuu valitsemaan vaihtoehdottomuudessa kohtalonsa. Lukijana tietysti tiedän, että hyvin ei käy kenellekään, ja Katharinan veljen kohtalo, erityisesti sisarusten isän suhtautuminen poikaansa, on erityisen raastava kohta tarinassa. Viimeistään tällöin on Spinellien tavallaan valittava puolensa, ja perheen äiti sulkeutuu yksinäisyyteensä. Lukijana sain henkilön, jota sääliä, sillä kopeaan ja tilanteessa sokeaan päähenkilöön, Katharinaan, ei edelleenkään voi suhtautua lämmöllä.

 

Oman valintansa  joutuu tarinan loppupuolella tekemään myös Katharina. Molemmat puolisot joutuvat vuorollaan kokemaan epäinhimillisiä oloja, mies Stalingradissa, vaimo Berliinissä. Katharinalla sentään ovat asiat melko hyvin siihen saakka, kun Saksan nähdään olevan vahvoilla ja hänellä on aviomies valloitusmatkalla. Lähes samaan aikaan, kun valikoidut ihmiset syövät Berliinissä kermakakkua, nääntyvät jalkaväen sotilaat itärintamalla nälkään ja kylmyyteen. Kerronnan vuorottelu itärintaman ja Berliinin tapahtumien välillä korostaa vastakkainasettelua. Sodan kauheuksilla ei mässäillä, mutta eihän Stalingradin oloista voi kertoa kaunistellen. Pienetkin viittaukset kuolemaan, tauteihin, pelkoon ja hulluuteen riittävät, lukijana kuvittelen ja lisään historiantietämyksestäni mielikuvia rintamakuvauksiin.

 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, ja mielestäni tämä teos tuo ripauksen uutta  ihmetykseeni siitä, miten ihminen onkaan vietävissä, ja toisaalta siihen, miten pienet asiat kannattelevat niitä, jotka kauhujen keskellä elivät tai elävät. Näitä tarinoita ei voi olla liikaa, näitä on syytä kirjoittaa ja lukea, mutta tätä en suosittele vielä yläkoululaisen lukemistoon.

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.

 

Viiden kirjan haaste

Kirjablogeissa kiertää tällä hetkellä viiden kirjan haaste, ja minut haastoi mukaan Anki, kiitos!

 
1. Kirja, jota luen parhaillaan

Tällä hetkellä kesken ovat Helena Telkänrannan tietokirja Millaista on olla eläin? ja Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu.

 

2. Kirja, josta pidin lapsena

Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut ja  Päivikin satu ovat kirjoja, joita rakastin! Satumaailma tuntui ihmeelliseltä, ja Mestaritontun vakava hahmo ihmetytti, noidat tuntuivat sopivan jännittäviltä (ja ihanan hölmöiltä). Päivikki tietysti vetosi prinsessasatuja rakastavaan pikkutyttöön. Aikuisena luin molemmat uudestaan, ja edelleen voisin laskea nämä suosikkisatuihini.

 

3. Kirja, joka jäi kesken

Ehkä kesken jääneet kirjat ovat unohtuneet, tai ainakaan lähiaikoina en muista jättäneeni kirjaa (lopullisesti) kesken. Monika Fagerholmin Diiva jäi ensi yritykselläni kesken, mutta teos ei jättänyt minua rauhaan, ja lopulta rakastuin siihen. F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä jäi kyllä hetki sitten kesken myös, mutta vain odottelemaan parempaa aikaa – sen aion aloittaa alusta, lupaan! Ehkä seuraavaan klassikkohaasteeseen…

 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Näitä olisi niin paljon… Joskus vaikuttaa tunnelma, joskus kieli. Joskus ajatukset jäävät hyrräämään kirjan maailmaan, ja ainakin Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogia on sellainen lukukokemus. Varsinkin ensimmäiset Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit vaikuttivat vahvasti ajatteluni – mietin, millaisessa maailmassa elämmekin ja millainen tulevaisuus meillä on. Arvostin luontoa ja hyviä ihmisiä entistä enemmän luettuani nämä. Ja lopetin kanan syömisen. Ehkä kasvissyöntinikin on osittain näiden kirjojen ansiota.

 

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Minulla ei ole varsinaisesti sellaisia kirjoja, joita lueskelisin uudestaan, mutta ainakin Rosa Liksomin novellien parissa olen hykerrellyt useampaan otteeseen. Nuo Maddaddamit haluaisin ehtiä lukea, ja joskus toivoisin aikaa jäävän lapsuuden kirjojen uudintaluennalle… Sinuhe, egyptiläisen olen lukenut ensimmäisen kerran liian nuorena, sitten melkein tarpeeksi vanhana, ja nyt on jonkin aikaa ollut mielessä palata sen seuraan.

 

Näitä oli hauska miettiä, ja taisinpa saada taas pari teosta lukulistalleni…

Haastan mukaan Tiinan Hyllytontun höpinöitä -blogista, toivottavasti ehdit vastata!

Kirjastonkirjahyllyni, jossa lukijaansa odottelee pari omaakin kirjaa