Kertomuksia Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Alkuperäisteos The Beggar Maid/Who Do You Think You Are? (ilm. 1977), suom. Kristiina Rikman (1985), Tammi.

img_2296

Ihastuin kesällä Alice Munron novelleihin ja novellihaasteen innoittamana tartuin Kerjäläistyttöön. Se ei kuitenkaan osoittautunut novellikokoelmaksi, ainakaan aivan tavalliseksi. Alaotsikon Tarinoita Flosta ja Rosesta mukaan kyse kuitenkin on kertomuskokoelmasta, siksihän joskus myös novellikokoelmia kutsutaan, mutta päähenkilö, se ”kerjäläistyttö”, onkin koko ajan sama. Teos on siis osittain kuin romaani, osittain novellikokoelma.

Novellikokoelmalta teos näyttää, vaikka novellien nimet voisivat olla kuin lukujen nimiä. Teoksen nimi, Kerjäläistyttö, ei kuitenkaan kuvaa näiden kertomusten päähenkilöä, vaan on päähenkilö Rosen poikaystävän antama nimitys tai määritelmä yhdessä kokoelman tarinoista (ja toki yhden kertomuksen nimi), ja se on vertaus ennemmin kuin luonnehdinta Rosesta. Myös kanadalaisen ensi painoksen nimi, suomennoksessa Kuka sinä oikein luulet olevasi? on yhden kertomuksen nimi, ja tavallaan liittyy sekin päähenkilöön ja hänen menneisyyteensä, niin kuin kaikki kertomukset. Kerjäläistytön kertomukset muodostavatkin oman kokonaisuutensa, jotka liittyvät Rosen elämään, elämästä kerrottaviin tarinoihin ja muistoihin, mutta novelleille voisi määritellä aiheen kullekin, joten ne voisi varmaankin lukea myös erillisinä tarinoina. Sanon varmaankin, sillä tietysti luin kaikki, ihan järjestyksessä vieläpä, enkä tiedä, millaista olisi ollut tutustua Roseen vaikkapa Kuka sinä oikein luulet olevasi? -novellin kautta. Luultavasti olisin ollut hämmentynyt – keitä nämä ihmiset oikein ovat, millaiset heidän suhteensa, entä missä paikassa Rose ja Brian ja Flo asuvat – mutta sellaistahan novellin lukeminen joskus on.

Kun yksi Kerjäläistytön kertomus Rosesta loppuu, vie uusi johonkin uuteen tilanteeseen, ja kaikki alkaa alusta – vaikka välillä jokin  yksityiskohta, vaikkapa henkilöistä tai Flon talosta kerrottu, tuntuukin tutulta. Siksi lukeminen ”oikeassa järjestyksessä”, romaanimainen lukeminen, toimii tässä teoksessa. Ja ajattelemaan teosta sirpaleisena romaanina. Onhan tarinoissa sama päähenkilö, ja jollain tavalla kertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka eihän näissä muistelevissa, menneisyydestä kertoilevissa kertomuksissa aikarakenne ole kronologinen, mutta ikkuna  Rosen elämään avataan aina selittelemättä, paljoa taustoittamatta. Niin kuin novelleissa usein.

Romaanimaisuutta on siis samojen henkilöiden elämän kuvaus, mutta novellikokoelmamaisuutta esimerkiksi se, että kertomus alkaessaan humpsauttaa lukijan aina jollain tavalla uudestaan Rosen elämään ja maailmaan. Onhan novellikokoelmissa usein jokin yhdistävä tekijä – joskus samat suuret kysymykset, joskus tietyn elämänvaiheen tarkastelu tai vaikkapa kummalliset ihmiskohtalot. Tässä punainen lanka on Rose, ja miksei Rosen ja Flon suhde tai oikeastaan Rosen suhde menneisyyteensä, laajennettuna vaikkapa ihmisten pyrkimys tarinallistaa menneisyyttänsä ja elämäänsä. Joten parasta lienee keskittyä nautiskelemaan kertomusten sisällöstä ja antaa muodon olla omaperäinen sellaisena kuin se on.

”Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat, että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan.” (s. 32)

Kerjäläistytön kertomukset keskittyvät siis Roseen ja siihen, millaisia asioita hänen menneisyydestään kerrotaan. Flo on Rosen äitipuoli ja mukana erityisesti niissä kertomuksissa, jotka kertovat Rosen lapsuus- ja nuoruusmuistoista, mutta myös myöhemmin, kun Rose elää jo omaa elämäänsä etäällä – välillä hyvinkin etäällä Flon köyhästä elämästä, jolle Rose hymähtelee kertomuksissaan, joskus lähes nauraa. Kertomuksissa on muistelemisen maku, vaikkei Rose siis olekaan minäkertoja, joka katselisi menneisyyttään, mutta kertomuksissa viitataan muistoihin ja kertomiseen.  Rose pohtii, miten hän ei välillä tiedä, miksi jokin asia tai kertomus viehättää, mutta toisaalta hän on välillä hyvin tietoinen tarinoiden ja yksityiskohtien voimasta. Joka tapauksessa kertominen ja muisteleminen ovat tärkeässä asemassa monella tavalla.

Kertomuksille voisi muotoilla aiheita, kuten koulunkäynti köyhässä Länsi-Hanrattyn kaupunginosassa, joka on siis Rosen kotiseutua,  toisaalta pääsy pois sieltä, ensin kaupunkimatkalle, sitten kokonaan, elämään opiskelukaupungissa. Yksi novelleista kertoo Rosen rakkaussuhteesta poikaan, jolla on aivan erilainen tausta, ja suhteessa tähän poikaan tarinat menneisyydestä ja kotioloista korostuvat. Rose päätyy naimisiin miehen kanssa, ja yhdessä novellissa kerrotaan siitä, miten Rose ailahtelee avioliittonsa aikana toisen miehen pauloissa, myöhemmässä kertomuksessa mainitaan, millaista Rosen elämä on, kun eron jälkeen lapsi asuu välillä hänen luonaan, välillä isällään. Kuva Rosesta on sirpaleinen, silti hänestä tulee tuttu novellien myötä.

Miljöökuvaus lapsuuden maisemista on  tavallaan vähäistä, mutta kun useammassa kertomuksessa paljastetaan jotain Rosen lapsuuden ja nuoruuden maisemista, syntyy kuva ankeasta menneisyydestä – ja sitähän Rose jollain tavoin korostaakin. Eräässä novellissa hän sanookin liioittelevansa köyhyyttä kertoessaan lapsuudenkodistaan ystävälleen. Muutenkaan tapahtumapaikkoja ei paljonkaan kuvata, vaan kerronta keskittyy henkilöihin. Tapahtumapaikat vaihtuvat, mikä kertoo jotain Rosesta henkilönä: hän päätyy johonkin, pois, ehkä hakeutuukin tahallaan kauas ja taas toisaalle. Flo on välillä etäällä, mutta kun Rose palaa välillä aikuisena Hanrattyyn, hän kertoo Flosta ja hanrattyläisistä, missä näkyy taas menneisyyden kertomusten tärkeys.

Jatkan Munron novellien ihmettelyä taas myöhemmin, ja ehkäpä otan seuraavaksi häneltä perinteisemmän novellikokoelman (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Lukuisista haasteistani Kerjäläistyttö osuu ainakin Helmet-haasteen kohtaan 28, kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lisäksi aloitan tällä teoksella novellihaasteeni, luettuja novelleja 11.

 

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.