Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

img_20180727_1853085133838901094174718.jpg

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

img_20180726_1642413529543859178841534.jpg

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

klassikkohaaste7.png

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Mainokset

Kertomuksia Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Alkuperäisteos The Beggar Maid/Who Do You Think You Are? (ilm. 1977), suom. Kristiina Rikman (1985), Tammi.

img_2296

Ihastuin kesällä Alice Munron novelleihin ja novellihaasteen innoittamana tartuin Kerjäläistyttöön. Se ei kuitenkaan osoittautunut novellikokoelmaksi, ainakaan aivan tavalliseksi. Alaotsikon Tarinoita Flosta ja Rosesta mukaan kyse kuitenkin on kertomuskokoelmasta, siksihän joskus myös novellikokoelmia kutsutaan, mutta päähenkilö, se ”kerjäläistyttö”, onkin koko ajan sama. Teos on siis osittain kuin romaani, osittain novellikokoelma.

Novellikokoelmalta teos näyttää, vaikka novellien nimet voisivat olla kuin lukujen nimiä. Teoksen nimi, Kerjäläistyttö, ei kuitenkaan kuvaa näiden kertomusten päähenkilöä, vaan on päähenkilö Rosen poikaystävän antama nimitys tai määritelmä yhdessä kokoelman tarinoista (ja toki yhden kertomuksen nimi), ja se on vertaus ennemmin kuin luonnehdinta Rosesta. Myös kanadalaisen ensi painoksen nimi, suomennoksessa Kuka sinä oikein luulet olevasi? on yhden kertomuksen nimi, ja tavallaan liittyy sekin päähenkilöön ja hänen menneisyyteensä, niin kuin kaikki kertomukset. Kerjäläistytön kertomukset muodostavatkin oman kokonaisuutensa, jotka liittyvät Rosen elämään, elämästä kerrottaviin tarinoihin ja muistoihin, mutta novelleille voisi määritellä aiheen kullekin, joten ne voisi varmaankin lukea myös erillisinä tarinoina. Sanon varmaankin, sillä tietysti luin kaikki, ihan järjestyksessä vieläpä, enkä tiedä, millaista olisi ollut tutustua Roseen vaikkapa Kuka sinä oikein luulet olevasi? -novellin kautta. Luultavasti olisin ollut hämmentynyt – keitä nämä ihmiset oikein ovat, millaiset heidän suhteensa, entä missä paikassa Rose ja Brian ja Flo asuvat – mutta sellaistahan novellin lukeminen joskus on.

Kun yksi Kerjäläistytön kertomus Rosesta loppuu, vie uusi johonkin uuteen tilanteeseen, ja kaikki alkaa alusta – vaikka välillä jokin  yksityiskohta, vaikkapa henkilöistä tai Flon talosta kerrottu, tuntuukin tutulta. Siksi lukeminen ”oikeassa järjestyksessä”, romaanimainen lukeminen, toimii tässä teoksessa. Ja ajattelemaan teosta sirpaleisena romaanina. Onhan tarinoissa sama päähenkilö, ja jollain tavalla kertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka eihän näissä muistelevissa, menneisyydestä kertoilevissa kertomuksissa aikarakenne ole kronologinen, mutta ikkuna  Rosen elämään avataan aina selittelemättä, paljoa taustoittamatta. Niin kuin novelleissa usein.

Romaanimaisuutta on siis samojen henkilöiden elämän kuvaus, mutta novellikokoelmamaisuutta esimerkiksi se, että kertomus alkaessaan humpsauttaa lukijan aina jollain tavalla uudestaan Rosen elämään ja maailmaan. Onhan novellikokoelmissa usein jokin yhdistävä tekijä – joskus samat suuret kysymykset, joskus tietyn elämänvaiheen tarkastelu tai vaikkapa kummalliset ihmiskohtalot. Tässä punainen lanka on Rose, ja miksei Rosen ja Flon suhde tai oikeastaan Rosen suhde menneisyyteensä, laajennettuna vaikkapa ihmisten pyrkimys tarinallistaa menneisyyttänsä ja elämäänsä. Joten parasta lienee keskittyä nautiskelemaan kertomusten sisällöstä ja antaa muodon olla omaperäinen sellaisena kuin se on.

”Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat, että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan.” (s. 32)

Kerjäläistytön kertomukset keskittyvät siis Roseen ja siihen, millaisia asioita hänen menneisyydestään kerrotaan. Flo on Rosen äitipuoli ja mukana erityisesti niissä kertomuksissa, jotka kertovat Rosen lapsuus- ja nuoruusmuistoista, mutta myös myöhemmin, kun Rose elää jo omaa elämäänsä etäällä – välillä hyvinkin etäällä Flon köyhästä elämästä, jolle Rose hymähtelee kertomuksissaan, joskus lähes nauraa. Kertomuksissa on muistelemisen maku, vaikkei Rose siis olekaan minäkertoja, joka katselisi menneisyyttään, mutta kertomuksissa viitataan muistoihin ja kertomiseen.  Rose pohtii, miten hän ei välillä tiedä, miksi jokin asia tai kertomus viehättää, mutta toisaalta hän on välillä hyvin tietoinen tarinoiden ja yksityiskohtien voimasta. Joka tapauksessa kertominen ja muisteleminen ovat tärkeässä asemassa monella tavalla.

Kertomuksille voisi muotoilla aiheita, kuten koulunkäynti köyhässä Länsi-Hanrattyn kaupunginosassa, joka on siis Rosen kotiseutua,  toisaalta pääsy pois sieltä, ensin kaupunkimatkalle, sitten kokonaan, elämään opiskelukaupungissa. Yksi novelleista kertoo Rosen rakkaussuhteesta poikaan, jolla on aivan erilainen tausta, ja suhteessa tähän poikaan tarinat menneisyydestä ja kotioloista korostuvat. Rose päätyy naimisiin miehen kanssa, ja yhdessä novellissa kerrotaan siitä, miten Rose ailahtelee avioliittonsa aikana toisen miehen pauloissa, myöhemmässä kertomuksessa mainitaan, millaista Rosen elämä on, kun eron jälkeen lapsi asuu välillä hänen luonaan, välillä isällään. Kuva Rosesta on sirpaleinen, silti hänestä tulee tuttu novellien myötä.

Miljöökuvaus lapsuuden maisemista on  tavallaan vähäistä, mutta kun useammassa kertomuksessa paljastetaan jotain Rosen lapsuuden ja nuoruuden maisemista, syntyy kuva ankeasta menneisyydestä – ja sitähän Rose jollain tavoin korostaakin. Eräässä novellissa hän sanookin liioittelevansa köyhyyttä kertoessaan lapsuudenkodistaan ystävälleen. Muutenkaan tapahtumapaikkoja ei paljonkaan kuvata, vaan kerronta keskittyy henkilöihin. Tapahtumapaikat vaihtuvat, mikä kertoo jotain Rosesta henkilönä: hän päätyy johonkin, pois, ehkä hakeutuukin tahallaan kauas ja taas toisaalle. Flo on välillä etäällä, mutta kun Rose palaa välillä aikuisena Hanrattyyn, hän kertoo Flosta ja hanrattyläisistä, missä näkyy taas menneisyyden kertomusten tärkeys.

Jatkan Munron novellien ihmettelyä taas myöhemmin, ja ehkäpä otan seuraavaksi häneltä perinteisemmän novellikokoelman (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Lukuisista haasteistani Kerjäläistyttö osuu ainakin Helmet-haasteen kohtaan 28, kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lisäksi aloitan tällä teoksella novellihaasteeni, luettuja novelleja 11.

 

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.