Aloita siitä, missä olet

Kirjablogaukset ovat tältä keväältä jääneet, vaikka lukenut olen ja kirjoista intoillut itsekseni. Ensi syksyksi on suunnitteilla lukuprojektia kouluun, ja oma Helmet-lukuhaastekin on päivittynyt, mutta vain yhden – mutta sentään yhden – hyllynlämmittäjän olen aloittanut.

Lukemisen lisäksi aikaa on tänä keväänä saanut jooga, ja toukokuussa tietysti työt, työt ja työt. Vuoden kiireisin ja stressaavin aika – mutta tänä keväänä siis tasapainona joogaa ja onni siitä, että työt jatkuvat. Jooga kuitenkin tavallaan sai minut palaamaan tännekin, niin joogakirja kuin sekin, että keväässä oli hetkiä, jolloin ehdin hetken miettiä, mitä haluaisin tehdä. Ja nyt siis yritän aloittaa juuri lukemani kirjan oppien mukaan juuri tästä, vaikka vaikeaa on.

Joogakirja, eli Rachel Brathenin hieman hunajainen, akrobaattisia asanoita ja upeita maisemia esittelevä Yoga Girl hieman epäilytti, mutta koska luen ja koska joogaan (ja koska joskus haluaisin osata seisoa käsilläni niin kuin Brathen, vaikka kirjoittajan mukaan päämäärä ei ole niin tärkeä kuin joogamatka), tartuin tähän opaskirjaan. Yllätyin kuitenkin siitä, miten tämä kaunis ja ilmavasti taitettu teos on ennemminkin elämäntarina tai self-help-kirja kuin joogaopas – ainakin minulle. Onhan teoksessa jonkin verran vinkkejä hyvään harjoitukseen ja joihinkin asanoihin eli jooga-asentoihin, mutta nämä asentokuvat hyppelin nopeasti yli, sillä lukiessa huomasin haluavani itse harjoitukseen, sellaiselle joogasalille, jossa joku ohjaisi paremmin kuin kuva tai mielikuva.

Joogavinkkien ja kuvien lisäksi  kirjassa on ruokaohjeita terveelliseen elämään, mutta tarinahan tässä teoksessa viehättää, vaikka monivaiheinen elämäntarina kerrotaan hyvinkin vauhdikkaasti ja kuvat, vinkit ja ”elämänohjeet” tekevät tarinoinnista hieman rikkonaisen. Oikeastaan Rachelin tarina on elämäntarinan osalta kuin laajennettu naistenlehden artikkeli (tai monta yhdistettynä), mutta tämähän ei ole moite. Joskus sitä kaipaa tällaista, samoin kuin niitä toisteltuja lausahduksia siitä, että todellakin, kannattaa tehdä parhaansa, joskus pelottavaakin kohti kannattaa astella tai että itsensä kuuntelemisesta voi olla hyötyä. Ihanaa hömppää siis: tähän kirjaan ei tuhlaannu kauaa aikaa, mutta se kyllä irrottaa sopivasti arjesta auringonlaskukuvineen ja vihersmoothieohjeineen, joita ei ehkä  tarvitse ajatella kirjan kansien sulkeuduttua.

Jätän tämän kirjan kirjastoon kiertoon, avaan joogamattoni ja pidän kesälomallani mielessä tuon otsikkoon nappaamani elämänohjeen, kun aloitan  käsilläseisontaharjoitukset.
IMG_2999

Mainokset

Elämä piilossa

Maria Amelie: Luvaton norjalainen. Into, 2011.

 

image

Marie Amelien tarina on ehdottoman ajankohtainen. Vaikka pakolais- ja siirtolaiskysymysten ajattelu on ollut osa tätä syksyä, antaa Luvaton norjalainen taas yhden näkökulman. Kirjoittaja on paennut aluksi Kaukasukselta sukulaisten luokse Moskovaan, sitten isänsä ja äitinsä kanssa Suomeen (toiveikkaana!) ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Norjaan. Paon syistä ei kerrota missään vaiheessa tarkasti, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta häiritsevä asia. Joka tapauksessa kirjoittaja painottaa, ja kuvattu elämäntarina alleviivaa, ettei kukaan varmaankaan aivan huvikseen lähde pakolaiseksi – saatika jää paperittomaksi vieraaseen maahan.
Kirjan ensimmäinen osa koostuu päiväkirjamerkinnöistä, ja toisessa osassa Maria kertoo  elämästään Norjassa pohdiskellen ja perinteisempään elämäkertatyyliin. Kirjoittaja myös kommentoi päiväkirjojaan, ajatuksiaan, jotka ovat muuttuneet. Itsekin hätkähdin nuoren Marian ajatuksia muista turvapaikanhakijoista, ajatuksesta, että jotkut saattaisivat kiertää Eurooppaa lähes huvikseen vastaanottokeskuksesta toiseen. Niin hätkähtää myöhemmin Mariakin, mutta on hyvä, ettei näitä ajatuksia ole sensuroitu päiväkirjamerkinnöistä. Ensimmäisten vuosien merkinnöissä vaihtelevat vuoroin turhautumisen, innostuksen, pelon ja epätoivon tunteet, eikä Maria tuntuisi uskaltavan kiintyä kehenkään tai varsinkaan Norjaan. Ristiriitaisuus ei täysin katoa, vaikka Maria elääkin yhtäkkiä täysillä nuoren lukiolaisen elämää

 

Ihmeellistä Marian tarinassa on se, miten norjalaiset suhtautuvat Marian perheeseen. Tätä Maria ihmettelee itsekin: ovatko he sattumalta törmänneet vain hyviin ihmisiin? Sillä hyviä ihmisiä, ystäviä, Marian perhe kohtaa niin Suomessa kuin Norjassakin, vaikka turvapaikkaa he eivät saa. Heitä tuetaan, autetaan löytämään ja tekemään (pimeästi) töitä ja asuntoja. Paikat vaihtuvat, osin ihmisetkin, mutta lopulta Maria on löytänyt laajan ystäväpiirin eri kaupungeista. Surullistahan on tietenkin se, että Maria ja hänen perheensä joutuvat koko ajan pelkäämään, ja Marian on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, vaikka vaikeaa on olla suunnittelemattakaan. Maria onnistuu selättämään pelon uppoutuessaan opiskelemaan ja tekemään vapaaehtoistyötä, vanhemmille pelon välttely tuntuu olevan vaikeampaa. Ja huoli on koko ajan läsnä, vaikka auttajia on useampikin.

 

Mietin lukiessani, miten perhe todellakin onnistui elämään vuosikausia paperittomina – miten onnekkaita he olivat, että elanto löytyi pimeistä siivous- ja puusepäntöistä tai asunto tuttavilta. Maria potee huonoa omatuntoa siitä, että auttajia ehkä jossain vaiheessa rangaistaan, ja muutenkin tämä pimeän työn teettäminen on tosiaan kimurantti juttu. Marian ja hänen vanhempiensa työnantajat tuntuvat todellakin auttajilta, eivät riistäjiltä, mutta mitä jos joukossa olisikin ihmisiä, jotka hyötyvät toisten ahdingosta? Mitä jos kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä? Myös se askarruttaa, miten suojattomia paperittomat ovat, sillä poliisia pelätään, terveydenhuoltoon ei ole osaa (ellei taas satu erityisen hyvä tuuri ja ole rahaa). Maria joutuu miettimään, pitäisikö hänen hankkia väärennetty passi, mutta hän ei halua elää valheessa, olla rikollinen.

 

Maria ei saa oleskelulupaa, ja etuliepeen esittelytekstissä kerrotaan, että hänet karkoitetaan Venäjälle vuonna 2011. Hän saa kuitenkin työviisumin ja palaa Norjaan. Onneksi!

– – –

Osallistun Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, viime hetkellä, ja siksi tämä tekstini jäi hyvin lyhyeksi. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tartuin tähän haasteeseen: olen saanut luetuksi nyt joulukuun viimeisinä päivinä kaksi todella mielenkiintoista elämäkertaa (ja aiemmin tänä vuonna kolmannen, Helinä Rautavaarasta kertovan, mutta siitä en kirjoittanut), ja erityisesti tämä Luvaton Norjalainen jää mieleeni ja askarruttaa pitkään. Ehdottomasti aion suositella tätä oppilailleni ja tuttavilleni tärkeän aiheen vuoksi. Ja Norjaan tutustuminen jatkukoon, niin kuin mielenkiintoisiin elämiin, vaikka haaste loppuukin.

Kirsi Kunnaksen kirjallinen elämä

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa. WSOY, 2014.

image

Leena Kirstinä, Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori (emerita), kotimaisen kirjallisuuden tuntija, on tehnyt suurtyön kirjoittaessaan Kirsi Kunnaksen elämästä. Suurtyö siksi, että eletty, pitkä elämä on vaikeaa saada kirjojen kansiin, mutta ennen kaikkea siksi, että upea, tuottelias Kirsi Kunnas ansaitsee huomiota ja arvostusta! Teosta lukiessani arvostukseni tätä kiitettyä kirjailijaa kohtaan kasvoi entisestään: Kirsi Kunnas on ollut todella tuottelias, osallistuva ja pidetty henkilö, ja hänen elämäänsä tutustuminen oli seikkailu.

Ei tietenkään ole tarpeellista tietää kirjailijan elämänvaiheista voidakseen nauttia Tiitiäisestä ja muista klassikkorunoista, Kunnaksen kielitaituruudesta, tarkkanäköisyydestäsi ja lorujen iloittelusta, mutta Kirsi Kunnas on mielenkiintoinen persoona, ja hänen elämäntarinansa kautta on mahdollista päästä kurkistamaan niin modernismin syntyaikojen kirjallisuuspiireihin kuin kustannusalan tai taidekritiikin haastavaan maailmaan. Innostavaa oli lukea myös käännöstyöstä, joka on minulle vierasta. Erityisesti runojen kääntäminen on mutkikasta, tiesinhän sen, ja varmasti jatkossa käännösrunoutta lukiessa tekisi mieli kuulla runoja alkuperäiskielellä – Kunnaksen metodeihin kuuluikin alkuperäistekstien kuuntelu, ja samaa metodia hän suositteli myös omien runojensa kääntäjille.
Elämäkerralta olisin saattanut toivoa enemmänkin arjen kuvausta, hidastusta vaikkapa parisuhde- tai lapsiperhe-elämään, intiaanipoikiin ja hetkiin Jyväskylässä (koska Kunnas on asunut lapsuudenkotini naapurikorttelissa!) tai maalaistalossa elettyyn suurperhearkeen. Varsinkin kirjailijanuran alkuvaiheiden kuvauksen kohdalla päähenkilö jää melkein taka-alalle, kun tarkat, syvälliset runoanalyysit vievät huomion. Tietysti pidän niistäkin! Kuulen Kirstinän innostuneen, keskittyneen äänen, aika katoaa, ja sitten haluan lukea kokoelmat kokonaan. Toki Kunnaksen elämästäkin kerrotaan, lapsuuden perheestä, elämästä Helsingissä ja nuoruudestakin. On luontevaa, että elämästä kerrotaan enemmän silloin, kun asiat liittyvät kirjoihin ja kirjallisuusmaailmaan. Muu elämä rullaa taustalla. Toki ajankuva piirtyy näinkin – erikoista oli mielestäni esimerkiksi se, miten lapsi Kirsi joutui tai sai vaihtaa kotia vähintään kerran vuodessa tai se, miten Kunnas-Syrjän pariskunta jakoi vastuuta perheen taloudesta ruuhkavuosina. Elämästä kerrotaan myös samalla, kun kuvataan Kirsin työtä ja vaikkapa kohtaamisia yhteistyökuviossa, jotka nekin siis liittyvät pääosin kirjallisuuteen.

On  mielenkiintoista kuulla, miten Kunnas etsii paikkaansa kirjamaailmassa ja lopulta löytää itsestään kääntäjän, toimittajan, runoilijan, opettajan, kulttuurivaikuttajan, lukulähettilään… Samalla kun Kunnaksen elämäntyöstä kerrotaan, yhteiskunnalliset muutokset näkyvät, sillä Kunnas-Syrjän perheen vaiheet liittyvät moneen: maaseudun hiljenemiseen, peruskoulu-uudistukseen, kaupunkien rakentumiseen ja Suomen hitaaseen kansainvälistymiseen.  Melkein kaikki liittyy kirjallisuuteen, tai ainakin elämä pyörii kirjojen ja kirjoittamisen ympärillä, kun perheen molemmat aikuiset joko kirjoittavat tai ovat kustannustoiminnassa mukana. Vapaa-aikaa ei juuri tunnu olevan, ainakaan Kirsillä, kun töitä on tehtävä välillä öisin ja tämän tästä on kuljettava Ylöjärveltä Helsinkiin tai toisinaan kauemmaksikin. Silti tuntuu olevan aikaa pysähtyä ystävien tai perheen pariin, vaikka ei näistä hetkistä paljoa kerrotakaan. Ystävyys tunkee esiin myös rivien välistä: ystävän kirjoittama elämäkerta huokuu lämmintä suhtautumista kuvattavaan. Viimeisellä sivulla liikutun – ja lupaukseni lukea enemmän Kunnaksen tuotantoa pysyy, kun en haluaisi päästää irti.

Tunnen Kunnaksen ennen kaikkea lastenrunoilijana ja tiedän lukeneeni hänen käännöksiään, mutta elämäkerran aloitettuani lainasin kirjastosta myös Puut kantavat valoa -teoksen, johon on koottu runot vuosilta 1947-1986 sekä Kunnaksen suomennoksia. Aion jatkaa Herra Piipoon ja Haitulan loruttelua lapsiystävilleni, mutta itsekseni syvennyn näihin kokoelmateoksen runoihin, joista olen nyt saanut maistiaisia.

image