Hetken riemu ja loputtomalta tuntuva koronasulkujen murhe! Elokuun alussa oli monta syytä iloon, ja yksi suurimmista oli se, että pääsin taas teatteriin. Kuitenkin syyskauden aloitusta varjostivat taas epävarmuus ja koronarajoitukset. Saiturin ennakkonäytännössä paikkoja oli rajattu jo 90:een, mutta nyt ei katsomoon pääse edes sen vertaa.
Vallilan Kansallisteatterissa esiteltiin uutta tilapäisnäyttämöä, ja katsomossa ja lämpiössä oli tilaa. Väliajalla yleisö levittäytyi myös konepaja-alueen laajoille pihoille, ja jopa vessajonoilta vältyttiin. Uudet rajoitukset tuntuvat niin epäreiluilta pitkään kestäneiden sulkujen ja joiltain osin ehkä sitten liian avoimen kesän jälkeen, ja ymmärrän, että kulttuuri- ja tapahtuma-alalla ymmärrys on vähissä. Niin on minullakin. Minun ei välttämättä tarvitse päästä teatteriin, mutta väen on päästävä töihin! Ja kyllähän me tarvitsemme elävää kulttuuria jatkossakin.
Vallilan Kansallisteatteri sijoittuu siis vanhalle VR:n konepaja-alueelle. Siellä Vallilan makasiineilla rakentuu kuin uusi pienoiskaupunki, joka jollain tavoin tuo mieleeni Berliinin, ainakin jonkin tunnelman tuosta yhdestä suosikkikaupungistani. Sisätiloihin on jätetty paljon vanhaa rakennusten historiasta, ja teatterin varastoista puolestaan on tuotu mm. valaisimia. Pienen näyttämön vanhasta, jo aikoja sitten käytöstä poistetusta esiripusta on tehty katsomoa ja lämpiötä erottava seinämä, ja uuden näyttämön penkit ovat samoin Pienen näyttämön. Monista ikkunoista tulvii valoa lämpiöön, jossa vanhat kattoikkunatkin näkyvät. Näyttämön yllä ne on ymmärrettävästi maalattu piiloon, jotta teatterivalaistus toimisi. Vanha rakennus toimii kauneuden rakastajan näkökulmasta, ja kyllä omaa tunnelmaa tuo sekin, että talon ikä tuntuu myös siinä, että kuumana elokuun iltana myös salissa on lämmintä. Kuulemma talvella sitten puolestaan viilenee. Kansallisteatteri toimii tiloissa ainakin vuoteen 2023, ja toivottavasti teatteri jossain muodossa säilyisi tässä kulttuurikeskittymässä.
Tutustumisillan toinen ohjelmanumero tilan ihastelun lisäksi oli Saiturin ennakkonäytös. Valmiilta kokonaisuus vaikuttikin, tosin joiltain osin epätasaiselta. Molieren klassikko eteni pääosin alkuperäistekstille uskollisena (sikäli kuin muistan – luin näytelmän yli 20 vuotta sitten), mutta kokonaisuutta rytmittivät enemmän ja vähemmän osuvat viittaukset niin Klonkkuun kuin Titaniciin. Ensimmäisen ymmärrän, jälkimmäinen tuntui jotenkin irralliselta höpsöttelyltä, sillä kokonaisuus ei ollut sillä tavalla leikillisen överi, että se olisi liukunut kokonaan hömppäkomedian puolelle. Ylilyöntihän on jo päähenkilö Harpagonin itaruus, mutta välillä mieleen tuli, että eikö joitain hupailuja olisi voinut unohtaa tai sitten vetää oikein kunnolla sekoiluksi hömppäkomedian suuntaan kumartaen mutta aika moneen suuntaan sitten samalla pyllistäen.
Saituri kertoo nimensä mukaisesti äärimmäisen pihistä vanhuksesta, jonka aikuistumassa olevat lapset rakastuvat. Tytär Èlise ja poika Cléante eivät ymmärrettävästi ole samaa mieltä isänsä suunnittelemista naimakaupoista, varsinkin kun isä itse on päättänyt mennä naimisiin Cléanten rakastetun kanssa. Erityisesti nämä nuorten näyttelijät jäivät positiivisesti mieleen, samoin kuin Harpagonin karikatyyrimäinen, vikkelä ja aika kauhistuttavakin hahmo.
Kristallikruunut lämpiössä… 
…ja lavalla.
Lavastus viehätti tyhjänäkin, mutta kun näytelmä alkoi, melko yksinkertaisen mutta kauniin lavastuksen toimivuus tuli hyvin esille. Ovista kuljettiin, ikkunoiden takaa kurkisteltiin, mutta lasiruuduista rakennettu seinä rajasi tilan intensiiviseksi kohtauspaikaksi, jossa henkilöhahmot korostuivat. Taustan läpinäkyvyys myös alleviivasi sitä, miten henkilöiden piti olla tarkkana, kuka kuuli mitäkin – perustuuhan näytelmän juoni osin salaisuuksille ja selän takana puhumisille. Samoin kuin lavastusta ihastelin puvustusta. Se oli kekseliäs ja tyylikäs, vähän hauskakin, kuten erään hahmon taskullinen toppahame. Juonittelevan Frosinen asun ja tukkalaitteen valtavuus ja kepeän Elisen pikkumyymäinen tyyli puolestaan sopivat hahmojen luonteeseen hyvin, puhumattakaan Harpagonin nuhjaantuneista villasukista.
Vaikka taisin huomata komedian (tai toteutuksen) äärellä itsestäni pienoisia tosikon ominaisuuksia, tarkemmin ajateltuna hyvää oli paljon enemmän kuin niitä rintalihaksen väräyttelyjä tai muita hämmentäviä yllätyksiä. Loppukohtauksen hiustenheilauttelut jo naurattivat, ja ehkä tosiaan tällä saippuaoopperatyylillä olisikin syntynyt aivan omanlaisensa tulkinta klassikosta. Tästä versiosta saa siis teatterielämyksen monesta eri näkökulmasta, ja nauraa saa höpsöttelyjen lisäksi ihmisen pöhköydelle.
Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterilipusta ja upean teatteritilan esittelystä!
Saituri, Vallilan kansallisteatteri
Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen
Ohjaus: Vesa Vierikko
Suomennos: Arto af Hällström
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu:Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Kaikkia värejä 