Joki jatkaa lauluaan

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto. Gummerus, 2015.

Rakastuin Lappiin luettuani Joenjoen laulun, ja Soruian tarina jäi kaihertamaan. Onneni oli siis saada tarinalle jatkoa, vaikka Soruian, nuoren saamelaisnaisen, tarina muuttuikin yhä synkemmäksi. Kristinusko levittäytyy yhä pohjoisemmaksi, ja valloittajat tuovat mukanaan ahneuden, epäluuloa ja väkivaltaa…

Soruian hahmo on kiehtova. Soruia kantaa taakkanaan nuoruuden virhettään – rakastumistaan pirkkalaiseen – ja selviytyäkseen painolastin alla hänen on oltava vahva. Ja Soruia on: vahvuutta kuvataan suorasukaisten päätösten ja yllättävien toimien kautta. Rakkaus ja luottamus luontoon sekä läheisiin on sekin vahvaa, mikä näkyy päähenkilön suhtautumisessa ennen kaikkea lapseensa ja perheeseensä ja luontojumaluuksiin.

Luonto on edelleen kerronnassa koko ajan läsnä, ja vanha luonnonusko tulee esille entistä vahvempana, kun saamelaiskylään pirkkalaisten mukana saapuu kristinusko melko luotaantyöntävässä hahmossa: kirkonmies Tuomas osoittautuu puheissaan ja teoissaan raakalaismaiseksi. Tuomas tuhoaa Soruian kylän sukupolvia vanhan seidan ja Soruian isän rummun sekä pahoinpitelee kylän naisia. Alasalmi tavoittaa kertomuksellaan jotain siitä surusta ja kauhun tunteesta, kun pyhä ja rakastettu tuhotaan, ja kuvaus toimii esimerkkinä siitä, miten alkuperäiskulttuureja on pyritty tukahduttamaan väkivalloin. Joenjoen laulun 1800-luvulle sijoittuvassa osiossa kuvauksessa vanhasta uskosta oli enää kaikuja, mutta Pajulinnun huudossa usko luonnonjumaluuksiin, Sarakkaan ja Äijihiin, elää vahvana.  Säilyttääkseen itsensä, selvitäkseen nälkäkuolemalta ja pysyäkseen jumalien suojeluksessa, on saamelaisyhteisön siirryttävä yhä syvemmälle erämaahan, jotta valloittaja ei Hiesuksineen uhkaisi hiuksenhienojen lankojen varassa tasapainottelevaa elämänmuotoa. Tasapaino järkkyy, pajulintu huutaa, mutta Joenjoki laulaa. Tarina jatkuu, toivoo ainakin tämä lukija.

Pajulinnun huuto -romaania lukiessani kaipuu Lappiin kasvoi, ja lisäksi kasvoi uteliaisuus: miten vähän tiedänkään vanhoista suomalaisista tai varsinkaan saamelaisista uskomuksista. Kumpikin kiinnostaa, jälkimmäinen enemmän, ja lisäksi haluaisin tietää enemmän saamelaisuudesta ylipäätään. Aionkin osallistua Eniten minua kiinnostaa tie -blogin lukuhaasteeseen Kansojen juurilla, kun se niin sopivasti alkoi juuri. Haastepostauksesta löytyy paljon lukuvinkkejä ja lukuaikaa on aina elokuuhun 2016, joten ei haittaa, vaikken tätä Pajulinnun huutoa saakaan lasketuksi haasteeseen.

Lapin lumous

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus, 2013.

Kirja voi vaikuttaa näinkin: Joenjoen laulu pakotti minut suunnittelemaan matkaa Lappiin. Johonkin tuntemattomaan, karuun maisemaan, jos nyt ei kylmyyteen niin raikkauteen, kauneuteen. Ei ehkä kirjan maisemiinkaan, kunhan johonkin, missä luonto on arvaamaton: sekä ankara että antelias, mutta jälkimmäistä vain sille, joka osaa kunnioittaa sen pyhyyttä.

Joenjoen laulun kolmea tarinaa yhdistää miljöö, Lappi, mutta ajallisesti tarinat sijoittuvat kauas toisistaan. Ensin kerrotaan nuoren saamelaistytön, Soruian, näkökulmasta 1500-luvun Aanarin eli Inarin seuduista, sitten Lars Laestadius pääsee ääneen ja ollaankin Pajalan seudulla 1800-luvun puolivälissä. Viimeinen osa lähtee liikkeelle Tampereelta, josta 36-vuotias Sami Uddas lähtee, vähän vahingossa, takaisin sukunsa kotiseudulle Inariin. Yhdistää tarinoita yksi nimikin, Uddas, joka on mukana jokaisessa tarinassa: Soruian isän nimessä sekä Lestadiuksen timpurin ja Samin sukunimissä.

Kylämme oli joen rannalla, lähellä suurta Aanarjärveä. Kylässä oli yhtä monta kammia kuinkäsissäni oli sormia ja jaloissani varpaita yhteensä. Meidän kammissamme asuivat isä Uddasin-Moruk ja äitini Kitti, Sisareni Toijâ miehensä Kuivin kanssa, kymmenvuotias tyttöserkkuni Mielâk, joka jäi orvoksi toissatalvena, kolme veljeäni Moret, Tuvdee ja Curnâ, sekä minä, Soruia. /- -/ Kammi oli talvellakin lämmin. Pirkan väen oli vaikea löytää niitä, elleivät he tienneet tarkalleen, mistä hakea, niin hyvin ne upposivat matalan kasvillisuuden joukkoon.                                                                                                                        Jokea, joka virtasi kylämme läpi, kutsuttiin Joenjoeksi. Joesta saimme hyvää rasvaista kalaa: harjusta, taimenta ja siikaa. Aanarjärvestä pyysimme verkoilla ahventa ja siikaa. Meillä oli paljon kalaa kuivumassa talven tarpeisiin, ja pian alkaisi riekonpyynti. Tästä tulisi hyvä talvi, koska pirkkalaiset eivät olleet päässeet ryöstämään meitä koko kesänä. (s. 22-23)

Soruian tarinassa kuvataan luontoa ja ihmisten rikkumatonta yhteyttä luontoon. Tämän tarinan kautta voi yrittää kuvitella, millaista perinteinen elämä muinoin on voinut olla, miten haurasta ja silti vakaata, vuodenkiertoon ja selviytymiseen sidottua. Kuvattu yhteisö on tiivis ja usko luonnon suuriin voimiin ja henkiin vahva. Kirjailija on liittänyt teoksen loppuun listan lähde- ja inspiraatiokirjallisuudesta, ja lukeneisuus paistaa läpi tarinasta, mutta tietoja ripotellaan mukaan tarinan ehdoilla.

Soruiaa jäin kaipaamaan, ja harmitti, kun toinen osa alkoi, vaikka erikoinen kertomus Lars Laestadiuksen elämästä olikin sitten omalla tavallaan kiehtova. Siinäkin kerrottiin tarinoita hengistä ja staaloista, ja Laestadiuksen hahmo saa mielenkiintoisen särön, kun esi-isien henget tai ajatus niistä järkyttävät päähenkilön mieltä. Tässä keskimmäisessä osiossa kerronta värittyy päähenkilön paatoksellisuudesta:

Sain kuulla monet huoruudet ja iljettävyydet tunnustettavan /–/ Mutta en voinut heillekään muuta sanoa, kuin että Jeesus on syntisi sovittanut ja verellään sinut omaksesi lunastanut. Toisaalta toivoin, etten olisi ihan kaikkea joutunut kuulemaan, mutta toisaalta sydämeni riemuitsi aina, kun näin pannahisen lähtevän noiden vilpittömien ihmisten mieltä piinaamasta ja sydäntä painamasta. Ihmiset näkivät näkyjä ja vallan huusivat, kun Rietas lähti heistä niin, että ropina kävi. (s. 180-181)

Kun Laestadiuksella on vahva uskonsa Jumalaan, lukee viimeisen osion päähenkilö, Sami, ennusmerkkejä autojen rekisterikilvissä. Huono-onninen, melko lailla syrjäytynyt mies pakenee vähän vahingossa levotonta elämäänsä Lappiin, ja elämä näyttäytyy siellä hänelle uudenlaisena. Hän tapaa naisen, jonka palo saamelaiskulttuuriin on vahva ja vaikuttaa myös Samiin. Lappi tarjoaa Samille turvapaikan ja mahdollisuuden päästä eroon vanhasta elämästä ja päihderiippuvuudesta (jos nyt ei kuitenkaan alkoholista).

Sininen maa levittäytyi joka puolelle, ja kaikki paha tuntui olevan kaukana, kaukana poissa.

– Ollaan me osattu valita paras paikka asuinpaikaksi, sanoin Jussalle. (s. 174)

Talvella tämä vilukinttu ei Lappiin kyllä taida uskaltaa, olivatpa kaamoksen siniset hetket kuinka kauniita tahansa! Mutta kaunokirjallisuuden avulla pääsen taas Inarin seudun erämaihin viimeistään joululomalla, sillä Alasalmen uusi romaani Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa. Tämä ilouutinen todella lohdutti myös  Soruian osion loputtua, ja toinen ilouutinen on se, että Alasalmi kertoo uutukaisestaan Helsingin kirjamessuilla ensi perjantaina. Sinne siis!