Mustarastas laulaa

Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.

Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.

”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)

Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava,  ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)

Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi.  Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)

Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen,  ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.

Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa  ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.

”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144) 

Caracasissa on vielä yö – ja yö on pimeä ja vaarallinen

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö. Aula & co, 2019. Espanjankielinen alkuteos La hija de la española, suomentanut Taina Helkamo.

Öiset räjähdykset, ammuskelut ja huudot pitävät Karina Sainz Borgon romaanin päähenkilöä hereillä. Caracasissa on vielä yö -teos kuvaa Venezuelan nykytilannetta, kaaosta ja yhteiskunnan ja yksilöiden kriisiä, jossa ainoita selviytymiskeinoja näyttäisi olevan epärehellisyys ja pako. Nämä eivät tietenkään kaikille ole mahdollisia, eikä ole helppoa yrittää selvitä kaupungissa ja maassa, jossa perusasioista on pulaa eikä rahalla ole arvoa.

Kun luin Sainz Borgon teosta, mietin, onko kyseessä dystopia – tähän me joudumme, kun yhteiskunnasta katoaa säännöt ja rakenne. Toki tiedän, ettei tämä dystooppisena näyttäytyvä tilanne ole fiktiota, ja romaani pakottaa ottamaan selvää tilanteesta. Venezuela on ollut kauan kriisissä, ja esimerkiksi Ylen Ulkolinjan dokumentista tai tiivistelmästä voi kertailla syitä tähän uskomattomaan ja traagiseen tilanteeseen.  Caracasissa on vielä yö -romaani kuvaa pääasiassa yhden henkilön kautta Caracasin väkivaltaista todellisuutta, ja tämä kuvaus on todella pysäyttävää. Kun kaikesta on pulaa, lääkkeistä, ruuasta, ennen kaikkea turvasta, tuntuu yhteiskunnallinen tilanne todella toivottomalta. Päähenkilönkin elämää epävarmuus on varjostanut jo pitkään: lapsuusmuistoissa on vielä rauhallista, mutta jo kymmenvuotiaasta saakka Adelaida Falcón on kuunnellut kaduilta räjähdyksiä ja ammuntaa, ja ympäristö on liukunut kohti pelkoa ja vaaraa, köyhyyttä ja epävarmuutta.

”Näin ryöstöjen lisääntyvän ja asettuvan osaksi maisemaa, sulautuvan siihen kuin ne olisivat osa meidän  normaalia elämäämme: epäjärjestykseksi ja kaaokseksi naamioitunutta toimintaa, jota vallankumous suojeli ja ylläpiti.” (s. 48)

Tarina alkaa, kun Adelaida hautaa äitinsä. Äidin viimeisten hetkien kautta kuvataan muun muassa sitä, miten terveydenhuolto on olematonta, ja esimerkiksi lääkkeitä ja hoitotarvikkeita ei ole saatavilla, ei hautauspalveluakaan, ellei satu olemaan ylimääräisiä euroja. Ja kaikki maksaa, todella paljon. Adelaidan viimeiset säästöt hupenevat, ja vähäinen omaisuus viedään, kun vallankumouksellisten naisten joukkio valtaa hänen asuntonsa ja pahoinpitelee hänet. Epätoivoisessa tilanteessa Adelaidan onneksi kääntyy toisen onnettomuus: naapuri, jonka asuntoon Adelaida pakenee, on kuollut, ja Adelaida joutuu miettimään, miten paljon hän on valmis lipeämään sääntöjen toiselle puolelle.

Räjähdykset, kyynelkaasu, sekasorto ja jyskyttävä reggaetonbiitti rytmittävät Caracasin öitä Adelaidan kaupunginosassa. Välillä hengähdetään muistoissa tai kauneudessa, jota löytyy vaikkapa äidin perhospaidasta (joka sekin kyllä ryöstetään), välillä taas avataan ovi yhä synkempiin kuviin, esimerkiksi kun Adelaidan suojiin päätyy ystävän veli, joka kertoo, mitä mielenosoittajille käy tai on käynyt. Kerronta ja tarina ovat vangitsevia, eikä lukemista voi juuri keskeyttää, vaikka ahdistaisikin.

Adelaidalla ei ole tulevaisuutta Caracasissa, miten kenelläkään voisi olla tässä tilanteessa? Romaanissa kerrotaan, kuinka aiemmin Venezuelaan saapui ihmisiä ympäri maailmaa tekemään töitä ja rakentamaan elämää, mutta nyt suunta on toinen. Adelaida saa mahdollisuuden, jota ei voi jättää käyttämättä, vaikka hänen on tingittävä periaatteistaan ja uhrattava paljon. Taakse on lähtiessä jätettävä  äiti, muistot, kirjat – jopa oma nimi – kaikki mitä vanhasta elämästä on jäljellä.

”Kello oli puoli yksitoista aamupäivällä. Kanariansaarilla puoli kymmenen. Caracasissa oli vielä yö.” Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Suosittelen tätä teosta varauksella: kuvaus on osin ahdistavaa. Toki tämä ahdistavuus on myös syy lukea Caracasissa on vielä yö, sillä kyseessä on monella tavalla vaikuttava teos, ei pelkästään aiheensa ja kuvattujen asioiden vuoksi.

Ihmisen outous ja outouden inhimillisyys

Pelle Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen ja Jukka-Pekka Palo

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu Leo Lindgren

Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez

Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

 

 

Paljastuvat salaisuudet – siinäpä jo ydin hyvälle draamalle. Melli Maikkulan näytelmässä Pelle yhden henkilön salaisuus on tosin niin suuri, että sen varaan rakentuu hyvinkin kaksituntinen näytelmä, vaikka on tässä toki paljon muutakin.  Pelle-nimisessä näytelmässä on siis pelle, ja tämä pelle sattuu olemaan päähenkilö Julian isä. Poissa oleva isä, lapsuuden kuvissa mukana oleva, mutta aikuisuudessa salaisuudeksi jäänyt. Nyt Julian tulevalle puolisolle paljastuu tämä sanomatta jäänyt seikka, ja henkilöt päätyvät suurten kysymysten äärelle kesken häävalmistelujen.

Sympaattiset henkilöhahmot tekevät osaltaan näytelmästä erityisen, vaikka jo tarina on ihastuttavalla tavalla erikoinen ja ihastuttavan outo. Näytelmä alkaa surumielisen pellen (Olli Ikonen) esiintymisellä, ja vaikka pääasiassa seurataankin päähenkilöparin elämää, päästään välillä haikeisiin lapsuuskuviin, joissa pellekin on mukana, vaikkei isänä niinkään läsnä. Pellehahmo, joka nyt kaivetaan menneisyydestä henkilöiden elämään,  ei siis ole hauska, vaan ennemminkin outo ja vähän myös synkkä. Hauskan näytelmästä kuitenkin tekevät juuri päähenkilöt, Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo), vastarakastunut nuoripari, joka rakkauden huumassaan suunnittelee – tai yrittää suunnitella – häitään. Kai häitä suunnittelee Kentin äitikin, riemastuttava henkilö, joka on pelkkä puhelinääni, mutta Julia pitäisi sukunsa mieluummin loitolla.

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Julia on terapeutti, ja yksi hänen asiakkaistaan (Jukka-Pekka Palo) on olennainen osanen juonessa. Terapiaistunnoista lipeää palasia Julian elämään, ja opettaapa asiakas terapeutilleen jotakin. Kent puolestaan on puhelinmyyjä, ja hänenkin työstään lipsuu jotain vähintäänkin miehen energiseen olemukseen. Nuoripari setvii elämäänsä keskellä kysymyksiä siitä, miten asioiden kuuluisi sujua, ja tämän näennäisen tasapainon rikkoo siis salaisuus Julian isästä. Jännite pysyy yllä siirryttäessä tilanteesta toiseen, ja varmaankin voi paljastaa, että häätkin järjestyvät lopulta omalla painollaan.

Jo väliajalla olin hurmioitunut draaman tiiviydestä, vauhdista ja jäntevyydestä. Kyseessä on komedia, ja hauskuus syntyy arkisen ja oudon, tutun ja kummallisen ja jopa surullisen ja höpsön sopivasta annostelusta. Eikä kyse siis ole hömpöttelystä, sillä aika vakaviakin asioita käsitellään.  Nuorehkojen päähenkilöiden kautta tarkastellaan esimerkiksi sitä, miten outoja ihmiset ovat aivan tavallisimmillaan, suorittaessaan asioita, joita ”kuuluu tehdä sillä tavalla kuin niitä kuuluu tehdä”.

Pelle-näytelmässä tarkka rytmitys toimii niin vuoropuhelussa kuin siinäkin, miten välillä siirrytään Julian lapsuuteen tai miten lavalla syntyy uusi tila liikkuvien lavasteiden avulla. Rekvisiitta ja lavastus on sopivasti minimalistista pienin hauskoin yksityiskohdin, ja lopussa hääkoristelu muuttaa sekä lavan että tunnelman aivan uudeksi. Erityisesti pidin lapsuudenkodin vääristyneen tuntuisista kuvista, siitä, miten lavastus kertoo omaa tarinaansa ja samalla luo tilaa ja aikaa.

Tätä näytelmää uskallan suositella monelle, mutta yläkoulun opettajan näkökulmasta toivoisin erityisesti, että nuoret pääsisivät tällaisen teatterin äärelle, tietysti jo näytelmässä käsiteltyjen asioiden vuoksi, mutta myös siksi, että kokonaisuus oli rakennettu terävästi jokaista osastaan myöten. Tämän näytelmän outoutta ei kannata säikähtää, vaan kummalliselta kuulostava asetelma kannattaa ottaa  kutsuna  erilaisten tarinoiden äärelle ja  toki myös uudestaan teatteriin.

 

Kuva: Cvijeta Miljak / Kansallisteatteri

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterielämyksestä ja lipuista!

 

Hyytäviä tyrskyjä pohjoisesta Norjasta

 

Heine Bakkeid: Meren aaveet. Alkuperäisteos Jeg skall savne deg i morgen (2016), suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 2019.

Sadetta vihmovaa syysiltaa huimasti synkempiin vesiin pääsee uppotumaan norjalaisen Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet äärellä. Tässä teoksessa houkuttelee moni: roisoinen päähenkilö, kiehtova Pohjois-Norja majakkasaarineen ja vihjaus jostain yliluonnollisesta. Päähenkilönä on poliisinviran menettänyt ja vankeusrangaistuksen kärsinyt Thorkild Aske, joka mieluiten vajoaisi muistoihinsa ja yksinäiseen yksiöönsä lääketokkurassa mutta saa tehtäväkseen selvittää mystinen katoaminen pikkupaikkakunnalla Pohjois-Norjassa. Siihen on syynsä, miksei Aske voi kieltäytyä, ja tiivis, nopeasti etenevä tapahtumien kulku pyörähtää liikkeelle.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tromssasta vielä pohjoiseen asetttuvassa pikku kylässä, jossa elämä on melko pysähtynyttä. Kylän keskus tuntuu olevan vanhusten hoitokoti ja asuntola, mutta merellä olevalla majakkasaarella alkaa tapahtua kummia. Thorkild Aske joutuu keskelle erilaisia uhkaavia tilanteita, joista myrskyävä meri ei ole ainoa. Lääketokkuraisen näkökulman läpi tapahtumat saavat jopa mystisiä piirteitä, vaikka sinänsä yliluonnollisiltakin kuulostavat tapahtumat selittynevät ainakin joten kuten järjellä. Majakkasaarelta on kadonnut aiemmin yksi henkilö, jota Aske etsii, mutta hän löytääkin aivan väärän ruumiin. Lopulta mereen kadonneita on useampia, ja tietysti myös Aske on vaarassa painua pinnan alle.

”Heti kun auto on mennyt, vedän verhot täysin auki ja päästän pimeyden sisään. Jään seisomaan ja pohtimaan, kuinka rivakasti asiat alkavat mennä päin helvettiä, kun kerran kääntää sukset väärään mäkeen, tapahtui se sitten puolison kanssa keittiönpöydän ääressä, poliisikuulustelussa tai elämässä yleensä, ja sitten sitä viilettää kohti omaa tuhoaan kykenemättä jarruttamaan tai muuttamaan suuntaa.” (s. 178)

Erikoisesta, elämänhallinnan menettäneestä päähenkilöstä tulee välillä mieleen Harry Hole, vaikka dekkarina Meren aaveet on tiiviydessään ja eräänlaisessa suoraviivaisuudessaan hyvin erilainen kuin Jo Nesbøn  sarja. Jotain tuttua on kuitenkin esimerkiksi pitkäksi ja tarkaksi äityvässä ruumiinavauskohdassa – tekee mieli laittaa silmät kiinni ja ehkä myös nipistää nenästä – tai päähenkilön kuolemaa uhmaavassa toiminnassa. Meren aaveet on kuitenkin napakka kokonaisuus, oikeastaan melko nopeasti ahmaistavissa. Siinä myös kuvataan melko lyhyt ajanjakso, ja kirja onkin jaoteltu tyylikkäästi mustin viikonpäiväsivuin.

Toivon, että joko kuulemme Thorkild Askesta pian lisää tai että Bakkeid kirjoittaa (ja että hänen teoksiaan suomennetaan) muuta uutta. Ahdistavuudestaan ja raakuuksistaan huolimatta Meren aaveet on oikein viihdyttävä dekkarilukukokemus.