Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

img_20180727_1853085133838901094174718.jpg

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

img_20180726_1642413529543859178841534.jpg

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

klassikkohaaste7.png

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Mainokset

Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Screenshot_20180129-200115__01.jpg

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

IMG_20180128_174431

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 5)

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Ilmestynyt venäjäksi 1967. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. WSOY. Luin painoksen, jossa alkukperäisteoksesta sensuroidut kohdat on kursivoitu.

Kirjablogien klassikkohaasteeseen valitsin tällä kertaa kirjan, johon olen jo tarttunut aiemminkin mutta joka on nolosti jäänyt kesken. Klassikkohaaste rohkaisee lempeästi tarttumaan klassikoihin ja myöntämään, että ok, lukutoukalta on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, mutta ainahan voi paikata ”pienen” (esim. venäläisen kirjallisuuden kokoisen) aukon sivistyksessä lukemalla SE klassikkojen klassikko. No, minä aloitan aukon laidalta, sillä yhdellä teoksella ei tällä alueella vielä kovin suurta sivistystä saavuteta.

IMG_3972

Kesä (vaikka vaatetuksesta päätellen ei kovin kuuma tällä kertaa), kalliot veden äärellä ja hyvä kirja.

Klassikokseni valikoitui siis Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kirjan olen hyllyyni haalinut jo pari vuotta sitten, mutta oikeastaan suhteeni tähän teokseen ulottuu 1990-luvun lopulle, jolloin vaikutuin Jyväskylän ylioppilasteatterin näytelmäversiosta Mestari ja Margarita (suora suomennos teoksen alkuperäisestä nimestä). Olin tuolloin lukiolainen, ja sen lisäksi, että jaksan kiitellä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaani siitä, että hän vei meitä teatteriin jatkuvasti, kylläpä hän innosti lukemaankin – myös klassikoita, vaikka tämä olisi ainakin minulle ollut silloin liian mystinen. Suhteeni Bulgakovin merkkiteokseen jatkuu nyt: vihdoinkin luin sen! Ja pian pääsen nauttimaan näytelmäversiosta, kiitos Kansallisteatterin! Odotan innolla ja ihmetyksellä, miten tämä teos taipuu näyttämölle tällä kertaa.

 

Mihail Bulgakov kirjoitti romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan yli kymmenen vuoden ajan (1928-1940), ja teos ilmestyi (osin sensuroituna) vuonna 1967. Alkuperäinen nimi on tosiaan Mestari ja Margarita, ja nämä kaksi henkilöä ovatkin tärkeitä hahmoja tarinassa, jossa Moskova menee sekaisin mystisen professori Wolandin ja tämän seurueen saavuttua sinne (kuin tyhjästä! Ilmoittamatta ulkomaalaisvirastoon!). Tarina alkaa Patriarkan lammilta, jossa toimittaja Berliozin ja runoilija Bezdomnyin keskusteluun osallistuu kuin tyhjästä ilmestyvä ulkomaalainen. Tyyppi esittäytyy mustan magiaan professori Wolandiksi, ja hän on siis itse paholainen, johon eivät luonnonlait päde – niin kuin myöhemmin ei moneen muuhunkaan. Woland ennustaa Berliozin kuoleman, ja toimittaja poistuukin elävien kirjoista hyvin pian. Kun runoilija Ivan Bezdomnyi, usein nimitettynä Ivan Nikolajevitšiksi, yrittää varoittaa muita pimeyden voimista, leimataan hänet seonneeksi (ei mitenkään arveluttava diagnoosi hänen käytöksensä ja puheidensa perusteella).

 

Alkuasetelman jälkeen tapahtumat sijoittuvat muun muassa edesmenneen toimittajan asuntoon Sadovaja-kadulle, kirjailijatalolle Gribojedoviin, Varietee-teatteriin, jossa Woland seurueineen järjestää sekaannusta herättävän taikurishow’n, ja mielisairaalaan. Lisäksi luku jos toinenkin sijoittuu Jerusalemiin, tai siis Jeršalaimiin, noin 2000 vuoden taakse. Pontius Pilatuksesta kertoo alussa Woland, myöhemmin Ivanin klinikalla tapaama kirjailija, “Mestari”. Romaanissa on siis tavallaan monta eri tarinaa, joihin tekisi mieli syventyä, mutta kerronta kiepsauttaa lukijan tämän tästä uuteen tilanteeseen. Tosin usein päädytään klinikalle, ja kyllähän nämä tapahtumat tapahtuvat samassa kaupungissa tai ainakin jollain tavoin samassa todellisuudessa, niin epätodellinen kuin se onkin. Yksi tärkeä tarina on mestarin, klinikalla olevan kirjailijan, ja tämän rakastetun tarina. Kirjailija on siis kirjoittanut kirjaa Pontius Pilatuksesta, eli taas törmäämme tähän, ja myös Wolandin, mestarin ja Margaritan tarinat yhdistyvät. Mestari itse kertoo aluksi rakkaustarinaa sairaalassa Ivanille, ja myöhemmin rakastajatar päätyy yöllisiin kuolleiden tanssiaisiin.

IMG_3967

Kissa on yksi teoksen herkullisimmista hahmoista. Se sekoittaa riemukkaasti kunnon kansalaisten elämää Moskovassa.

Tästä teoksesta on vaikea kertoa vain vähän, mutta liikaa en halua paljastaa. Pelkästään juonen tunteminen ennen teoksen lukemista ei haittaa, mutta juoni ei olekaan tämän teoksen juttu. Tässä on niin paljon kaikkea hämmentävää, että on vaikea päättää, mihin tarttua. Tarinan uskomattomat käänteet kuvaavat aikaa Neuvostoliitossa teoksen kirjoittamisvuosina, ja kauheudessaan järjettömän mutkikas byrokratia ja kirjailijoiden ja toimittajien väliset suhteet, toisaalta valtaapitävien ja kansalaisten suhteet saavat osansa. Toisaalta kerronta itsessään on mehukasta: kertoja suhtautuu lempeästi lukijaan, joka saattaa olla hämmentynyt kuin tarinan moskovalainen ikään.

“Selvittäkäämme hieman tilannetta: Stjopa Lihodejev, Varietee-teatterin johtaja, heräsi aamulla asunnossa, jonka oli vuokrannut yhdessä Berlioz-vainajan kanssa, suuressa kuusikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat Sadovaja-kadulle päin.” (s. 106)

Myös henkilöiden vuoropuhelu on tärkeässä osassa: siinä ja henkilöiden suhtautumisessa toistensa sanomisiin tulee usein ilmi maailman tai vähintään Moskovan menon järjettömyyksiä, niin kuin kerronnassa muutenkin. Selittämättömiä tapahtumia yritetään selittää milloin hypnoosilla, milloin järjellä (mikä saa kaiken kuulostamaan yhä järjettömämmältä). Wolandin seurueeseen muut henkilöt suhtautuvat myös mitä erilaisimmin tavoin. Seurueeseen kuuluvat siis Azazello, Korovjev ja kissa, Begemot. Nämä hahmot ovat muiden ihmisten silmissä häilyviä, ja saavatpa he monia nimityksiä tai muotojakin. Korovjev on välillä myös Fagot, kuoronjohtaja tai vain “ruudullinen mies”, ja ihmismäisesti käyttäytyvä puhuva kissa saattaa saada ihmisen muodonkin. Tämä seurue tuo outoudellaan, pelottavuudestaan huolimatta, tarinaan mukaan humoristisia piirteitä. Ja kyllähän Saatana saapuu Moskovaan onkin hauska, monella tapaa: hauskuus syntyy absurdeissa tilanteissa, oudoissa vuoropuheluissa, kertojan tavassa selittää ja ikään kuin iskeä silmää lukijalle.

“Lasit helisivät ja sälähtelivät ulko-ovella yleisön taistellessa päästäkseen ulos. Rosvot – Korovjev ja ahne Begemot – olivat hävinneet. Minne – sitä ei kukaan tiennyt. Todistajat kertoivat myöhemmin nähneensä heidän lipuvan katonrajassa ja sitten pauhkahtavan hajalle kuin ilmapallot. Tämä tarina tuntuu liian uskomattomalta, ja niinpä emme kaiketi saa milloinkaan tietää, mitä todella tapahtui.” (s. 448)

Lukeminen takkuaa välillä, vaikka aina kun sain kirjan avattua, tarina imaisi mukaansa ja outoihin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin uppoutui, vaikka välillä tosiaankin itsekin olin ymmälläni. Ymmärrän kuitenkin nyt, miksi kirja on minulta aiemmin kahteen otteeseen jäänyt kesken: ihana outous vaatii uskallusta hypätä mukaan, mutta taika katoaa, kun lukee välillä jotain muuta, oli se sitten jotain arkisempaa tai selkeämmin fantasiaa. Tämä kirja kaipaa siis omistautumista!

 

Olen saattanut määritellä monia asioita adjektiivilla outo, ja sillä kuvailisin myös koko teosta. Lisäksi Saatana saapuu Moskovaan on hauska, karmiva ja taiturimaisen kiemurainen. Klassikkoasemansa se ansaitsee todellakin: se kestää uudelleen luvun, se ei tyhjene kerralla vaan on monitasoinen, se on kestänyt aikaa (vaikka sen oma aika ei kestänyt sitä), se käsittelee ajattomia ilmiöitä… Romaani kertoo ajasta, jolloin Bulgakov on elänyt, mutta paljon myös monista muista ajoista ja ihmisistä heikkouksineen, pääasiassa todellakin ihmisten epämiellyttävistä ominaisuuksista, kuten ahneudesta ja itsekkyydestä.


Kirjablogeissa esitellään usein uusia kirjoja. Haalin itsekin mielelläni kirjastosta uutuuksia varausjonoon, ja tietysti kirjakaupoista löytyy helpoiten uutuuksia. Klassikkoteoksia onneksi julkaistaan uusintapainoksina ja niitä on kohtuullisen helppo löytää myös kirjastoista ja antikvariaateista (tai omasta kirjahyllystä, #hyllynlämmittäjä), mutta miksi tartun niihin liian harvoin? Kiitos taas siis klassikkohaasteelle; kaksikin klassikkoa vuodessa on enemmän kuin ei yhtään. Klassikkohaasteen lisäksi liitän kirjani hyllynlämmittäjä-haasteen luettujen joukkoon ja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

IMG_0405

Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.