Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.

Kesälukumaraton 2017: suunnitelma

Tänä kesänä lukumaratoonataan jopa kolmena päivänä. Edellisen vauhtiin en kerennyt – ne kesäkiireet – joten 8.7. on tarkoitus lukea yhtä aikaa muiden kirjabloggareiden kanssa mahdollisimman paljon 24 tunnin aikana.

Lukumaratonhan tarkoittaa sitä, että vuorokausi pyhitetään lukemiselle. Näinhän voi sattua joskus ihan muutenkin, mutta yhteisestä lukumaratonista ihanan tekee se, että lukemista häiritseville perheenjäsenille ja/tai esim. somelle voi ilmoittaa syyn, miksi kirjat menevät kaiken muun edelle. Vielä kivempaa on se, että tietää, että joku muukin kirjoista hullaantunut raivaa kesälomastaan tai -lauantaistaan aikaa yhtäaikaiselle lukemiselle ja vieläpä raportoi siitä. Ja oma raportointi, lukusuunnitelmien tekeminen, suunnitelmien muuttaminen ovat nekin aivan hauskaa puuhaa.

Tällä kertaa maratonia emännöi Jane blogista Kirjan jos toisenkin.  Myös säännöt ja osallistujat löytyvät tuosta linkistä, mutta lyhykäisyydessään säännöt ovat, että osallistujat lukevat 24 tunnin aikana niin paljon tai vähän kuin ehtivät ja haluavat. Raportointivelvollisuutta ei ole, mutta onhan kirjakuvia mukava katsella tauoilla Instassa, ja päivittyvissä maratonpostauksissa voi käydä  tsemppaamassa lukijoita ja ihailemassa kirjavalikoimia ja edistymistä (ja joskus myös eväitä/lukunurkkauksia/riippumattoja).

Aloitan oman lukumatkani todennäköisesti bussissa  kotimatkalla Sysmän kirjakyläpäiviltä perjantai-iltapäivällä. Matkaan pakkaamani teokset (ja mahdolliset löydöt kirjakyläpäiviltä & kirppareilta) sanelevat osan perjantain ohjelmistosta, mutta arvelen, että viimeistään, kun pääsen kotiin, tartun ainakin johonkin näistä:

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tätä on minulle suositeltu iät ja ajat, ja sopisipa teos ilmeisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin. Lahirin novellikokoelma Tuore maa löytyi juuri kirpparilta, joten ehkä sekin pääsee luettavaksi.

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Olen luvannut tämän mielessäni seuraavaksi siskolleni, jonka syntymäpäivä sattuu maratoonauspäivälle. Hyvä muistutus. Hyllynlämmittäjän olisi aika siirtyä eteenpäin.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Noloa: klassikko lukematta. Nolompaa: aloitin jo tämän viime kesänä lukumaratonissa. Nolointa: en muista juuri mitään, en edes sitä, mihin jäin. Hyllynlämmittäjä jo vuodesta 2015.

Jo Nesbø: Panssarisydän. Kesällä voi lukea hömppää, eikö? Ja jos lukee Harry Hole -sarjaa, ei vissiin tarvitse lukea muuta, ainakin aika on vähissä (tässä järkäleessä on 795 sivua, aiemmat olivat hieman lyhyempiä). Ehkä tästä on jokunen sivu vielä jäljellä perjantaina…

Näistä siis valitsen jotain mielialan mukaan, ja tarkoitus ei ole lukea eikä edes aloittaa kaikkea! Mukaan saattaa hypätä novelleja omasta hyllystä tai jotain nuortenkirjallisuutta.

Pinossa alimmaisena houkuttelee Orjattaresi (taas yksi lukematta jäänyt klassikko!), mutta sen olen luvannut säästää minilukupiiriini ensi viikolle.

Kerro, jos aiot maratoonata nyt tulevana viikonloppuna! Suosituksia ja ajatuksia valikoimasta kuulen myös mielelläni, samoin lukumaratonkokemuksista.

Kirjoja, kuvitelmia, unta ja suklaata – sekä ihan vähän jalkapalloa (kesälukumaraton 2016)

Sunnuntai 10.7. klo 11.30

Kieltäydyin eilen metsäretkestä. ”Luen.” Nukuin tänään pitkään. Tein aamiaisen valmiiksi, väänsin puhelimen äänettömälle. Nostan Taisteluni 6:n esille. Kirjanmerkki on sivulla 316. Toivon salaa: ”Älkää pyytäkö minua tänään mihinkään!”

Kirjahyllyssäni odottaa suklaalevy, ruokapöydällä aamiainen ja kirjakasa. Kesälukumaraton alkaa!

Sunnuntai klo 13.35

Kaksi tuntia maratonia takana. Kaksi kupillista kahvia, 92 sivua Knausgårdia. Karl Ove on käynyt kaupassa, syönyt parvekkeella katkarapuja (joista on puhuttu useaan otteeseen viimeisen parinsadan sivun aikana) ja filosofoinut. Kärsimys on vähäisempää kuin alussa. Lillun Mälmön elokuisessa auringonlaskussa, kunnes huomaan, että ulkona paistaa aurinko. Siirryn parvekkeelle.

 

Sunnuntai klo 14.39

Viritettyäni riippumaton parvekkeelle ja kellahdettuani siihen saapuivat pilvet. Luin Alice Munron novellin Syntejä ja rikkomuksia. Keinuin hetken, torkahdin ja havahduin kylmyyteen ja sateen ropinaan. Sivuja luettuna 166. Onpa unelias tämä koitokseni, mutta mitäpä siitä! Tauoilla olen lueskellut muiden lukijoiden maratonin etenemistä. Luulen, että jos tämä olisi kilpailu, olisin se häntäpään lönkyttelijä. Etenen kuitenkin.

 

Sunnuntai klo 17.15

Luin vielä kuitenkin toisenkin Munron novellin (yhden säästin vielä Karkulainen-kokoelmasta vaikkapa iltalukemiseksi). Söin, keittelin teetä ja asetuin sohvalle aloittelemaan David Walliamsin Poika ja mekko -lastenkirjaa. Se kertoo pojasta, joka rakastaa kaikkea kaunista  – kuten paljettimekkoja – mutta jonka pitäisi tajuta, ettei esimerkiksi Voguen lukeminen kerta kaikkiaan sovi pojille. Ihana kirja ystävyydestä ja erilaisuuden arvostamisesta! Tarina imaisi mukaansa, ja luin koko kirjan. Luettuna nyt 428 sivua. Tauon paikka, pakko ulkoilla vähän!

Pinossa alimmaisina pojan Jalkapallo- ja Poika sinä olet -kirjat, ja alunperin lainasin Poika ja mekko -teoksen samaiselle lukijalle muiden suositusten perusteella. Jätän sen edelleen tyrkylle…

Välihuomio (sunnuntai klo 19.25): äänikirjapa etenee hitaasti! Kuuntelin Yöperhosta melkein tunnin  ja tarkistin kirjasta, paljonko etenin. 33 sivua! Alkoi taas sataa, kun pääsin vihdoin ulos. Maratonini jatkuu Knasun parissa.

 

Sunnuntai klo 22.55

Kävelyn ja kauppareissun jälkeen jaksoin hetken keskittyä Knausgårdiin, mutta tahti hidastui äkkiä: tiesin, että Taisteluni 6:ssa on laaja runoanalyysiosio, ja nyt se alkoi. Se on mielenkiintoista, mutta raskasta. Luin 68 sivua ja luovutin silmien lupsahdellessa jo puoli tuntia ennen EM-finaalia. Iltapalaa, jalkapalloa, ehkä vielä vähän Munroa keskiyöllä. Hyvää yötä!

Luetut sivut 529.

Maanantai klo 11.30

Sunnuntai-iltana luin kolmisenkymmentä sivua viimeistä novellia Munron Karkulaisesta, kunnes uni voitti. Lyhyehköjen unien jälkeen en suinkaan jatkanut kirjojen parissa, sillä Helsinki cup alkoi ja kentän laidalla piti päivystää jo ennen kahdeksaa! Aamupäivällä ehdin sentään lukea Karkulaisen loppuun (Selvänäköä-novelli, 72 sivua) ja aloittaa Saatana saapuu Moskovaan -klassikon. Kellon kilahtaessa 11.30 maratonin loppumisen merkiksi olin ehtinyt lukea johdannon ja 20 sivua itse romaania.

 

Odotan jo, että saisin taas asettua sohvannurkkaani jatkamaan lukemista, mutta nyt on hetki  puuhattava arkisempia asioita. Lisäksi haluan päästä tutustumaan muiden maratoonareiden lukemisiin – toki eilen jo jonkin verran lueskelin blogeja, mutta osa teksteistä oli tietysti vielä kesken.

 

Koonti

Luin yhteensä 633 sivua.

Kokonaan luin yhden kirjan (Poika ja mekko).

Osittain luin neljää eri kirjaa (Alice Munro: Karkulainen, Karl Ove Knausgård: Taisteluni, kuudes kirja, Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan sekä Katja Kettu: Yöperhonen).

Nukuin paljon. Lukeminen on rentouttavaa!

Olen tyytyväinen, että varasin koko sunnuntain kirjoille ja itselleni.

Ihmettelen, milloin ehdin kirjoittaa kaikesta lukemastani – mutta en ota stressiä.

Kesälukumaraton 2016

Blogistanian lukumaraton järjestetään huomenna sunnuntaina, ja sitä emännöi Ja kaikkea muuta -blogin Minna – kiitos jo etukäteen! Lukumaratonhan tarkoittaa sitä, että lukijat ja bloggaajat eri puolilla Suomea (ja maailmaa!) lukevat 24 tunnin aikana niin paljon kuin jaksavat ja ehtivät. Osan lukuajasta pitää osua sunnuntaille. Monet ovat jo asetelleet luettavaa pinoihin ja täyttäneet jääkaapin valmiilla herkuilla. Kohta se alkaa! Kun maraton on ohi, riittää blogeissa luettavaa ja katseltavaa, kun lukijat raportoivat lukuhetkistään. Ja lukuvinkkejä ropisee!

Lukulistallani on – yllätys, yllätys – Knausgårdin Taisteluni 6. Taisin taannoin maratoonata vitosen parissa… Luen vuoroin järkälettä paperisena ja e-kirjana, mutta koska tämä vaihtelu ei riittäne, tartun kevennyksenä Jenni Pääskysaaren Tyttö, sinä olet -oppaaseen tai ehkä David Walliamsin Poika ja mekko -lastenkirjaan. Keskeneräinen Munron Karkulainen vetää myös puoleensa, ja olisihan minulla kirja klassikkohaasteeseenkin aloittamatta (kauan hyllyssä vuoroaan odottanut kirpparilöytö Saatana saapuu Moskovaan sopisi niin hyvin tuohon haasteeseen, mutta miksen ole saanut sitä aloitettua?). Katja Ketun Yöperhonen löytyy myös puhelimestani äänikirjana, joten kävelylläkin voin tavallaan lukea!

Oma maratonini jäänee lyhyeksi tai ainakin katkonaiseksi, mutta aion keskittyä ihaniin kirjoihin sen minkä sukulaisvierailuilta ja jalkapalloilulta pystyn (saatan jopa lukea EM-finaalin aikana, mutta maanantaiaamuna alkava Helsinki Cup katkaisee lukurauhani). Aloitan sunnuntaina herättyäni, luen ja luen, käyn kävelyllä ja ehkä joogaan välillä. Ja luen taas niin paljon kuin jaksan ja ehdin. Riippumattokelille tilaus! Kesän on tarkoitus olla stressitön, ja lukumaraton tuokoon ennemmin nautintoja kuin paineita. Lukuiloa kaikille maratoonareille!

Kesäbingo!

 

Lukutoukan kulttuuriblogissa julkaistiin kirjallinen kesäbingo, enkä malta olla osallistumatta, vaikka minulla onkin Helmet-kirjaston kesälukubingo jo käynnissä. Mutta se onkin lapsille ja vieläpä perinteisen paperinen, ja sitä täyttelen lähinnä pojan kanssa kilpaa.

Aloitan ruksailemalla dekkarikohdan, johon luin Kati Hiekkapellon Kolibrin. Luinpa juuri toisenkin dekkarin, ja sillä ehkä voin kuitata Kannessa nainen -kohdan – vaikka tyttöhän siinä on, kyse on siis Tyttö ja seinä -jännäristä. Mutta menköön. Tällä hetkellä menossa novellikokoelma, jonka pohjalta on tehty elokuva, jopas sattui. Kunhan saan luettua, valitsen oikean kohdan.

 

 

Kirjakesä 2016

Kevät vierähti työn ja työnhaun merkeissä, ja lukemiset jäivät. Joskus sitä vaan eksyy rakkaasta harrastuksestaan, tai tässä tapauksessa keskittymiskyky riitti vain pakollisiin. Työnhaku sentään tuotti tulosta, ja nyt voin matkata fiktiivisiin maailmoihin kevein mielin. Uudenvuoden postauksessa toivoin itselleni lisää lukuaikaa ja joogaa, ja jälkimmäisen sentään olen pitänyt tasapainottamassa oloani. Tällä hetkellä olohuoneessa kirjakasa loikoilee joogamaton vieressä, ja pyörä vie kohta kohti lähikirjastoa.

Nyt on siis vihdoin loma (=työttömyys) ja aikaa: kirjapino notkuu niin kuin kirjaston varausjonokin. Kaivan esiin viime kesän kaverini, Lukupäiväkirjan, ja ryhdistäydyn bloggaajana. No ainakin luen! Keväällä olen sentään hieman aktivoitunut #pojatkinlukee-kampanjassa, vaikkakin vain kotona. Pojan kanssa aloitetaan nyt Helmet-kirjaston lukubingo, jossa molemmilla on jo yksi rasti: luimme muutaman luvun ääneen Jenni Pääskysaaren Poika sinä olet -teosta. Toivon, että poikanikin jatkaa sen parissa.

Kesän must-lukemisiin kuuluu ainakin Knausgårdin viimeinen Taisteluni-järkäle, ihana Poika sinä olet, runojuttuja Säkeilyvaarasta, Jari Järvelän Tyttö ja seinä, pari lännenromaania (!), Oneironkin vielä tuossa näyttäisi olevan. Tällä hetkellä nautiskelen hyisestä Kaikki laulavat linnut -trilleristä (määritelmä täsmentynee lähipäivinä ilmestyvässä blogauksessa) ja silmäilen Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmakarttaa. Kirjoja ja elokuvia, onnea!

Lukuhaasteitakin olisi: ainakin Helmetin vuosihaaste (voi, miten tyhjältä se näyttää!), näytelmähaaste, Kansojen juurille -haaste, klassikkohaastekin. Taidan seuraavaksi tarttua kuitenkin dekkariin ja miettiä haasteita myöhemmin.

Kepeiden hetkien turva

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otavan kirjasto, 2015.

Kevään uutuusluetteloissa törmäsin uuteen kiinnostavaan nimeen, espanjalaiseen Milena Busquetsiin. Jotain uutta, juuri minulle! Tätä teosta nimittäin  suositellaan etuliepeessä Siri Hustvedtin, Riikka Pulkkisen ja Sadie Jonesin lukijoille, minullekin siis, joten odotukset olivat siksikin korkealla. Tämäkin menee ohi solisi ja pulisi kuitenkin aivan omalla tavallaan ja toki viehätti minuakin. En vertaa (eikä suosituksenkaan tarkoitus liene verrata), sillä teos oli kovin omanlaisensa.

 

Odotuksista vielä: on ehkä pöhköä odottaa jotain espanjalaista tunnelmaa romaanilta, kun käsitykseni ”espanjalaisuudesta” muodostuu lähinnä Pedro Almodovarin elokuvien pohjalta. No,  odotinpa kuitenkin – ja sain ainakin kuvitelman äärettömän nopeatempoisesta puheesta, johon toisella ei ole mahdollisuutta saada sanaa väliin. Tämä kuva muodostui tietysti siksi, että romaani on lähes täysin päähenkilön yksinpuhelua. Mutta kyllä tyynempiäkin hetkiä on.

 

Romaanin kertoja, Blanca, elää täysillä, mutta vauhdin on pysäyttää äidin kuolema. Kaikki alkaa hautajaisista, tai oikeastaan hetkellisestä ajankulun ymmärryksestä:

Jostain kumman syystä en koskaan ajatellut tulevani nelikymppiseksi. Kaksikymmenvuotiaana kuvittelin että eläisin kolmikymppisenä suuren rakkauteni ja muutaman lapsen kanssa. Ja tekisin kuusikymppisenä omenapiirakkaa lapsenlapsilleni, minä, joka en osannut paistaa edes kananmunaa, mutta oppisin kyllä. Ja kahdeksankymppisenä olisin vanha luuska joka juo viskiä ystävättäriensä kanssa.

(s. 7)

Kerronta etenee preesensissä, lukijana ikään kuin solahdan Blancan maailmaan. Välillä Blanca puhuu äidilleen, äidistään. Silloin puhutaan menneestä, menneessä aikamuodossa. Kerronta hidastuu, tunnelma vakavoituu – mutta nämä hetket ovat lyhyitä.

 

Tarinassa veneillään, ajetaan kesäkohteeseen, juodaan viiniä terassilla, käydään tapaamassa rakastajaa, rakastellaan, vähän keskustellaan ja paljon kaivataan. Äiti on poissa, ja Blanca kertoo menneestä, ikävöi, vaipuu suruunsa – hetkeksi. Kepeys ei kuitenkaan katoa, eikä suru juuri pääse näkyville. Toki siihen voi vedota, sillä(kin) voi perustella alkoholin ja huumeiden huuruttamat illanvietot, jotka tuntuvat venyttävän kesähetkeä ja nuoruutta. Pidän tästä surun ja kepeyden kietoumasta, siitä miten Blanca näkee ja tuntee ihmisten olemisen tavat ja ulkokuoret ja samalla hetkittäin käpertyy muistoihinsa, vaikkei aivan uskalla kohdata ikäväänsä. Blancan hahmoon en pysty samaistumaan, mutta hänet on helppo kuvitella. On helppo kuvitella myös nopeatempoinen sananvaihto, kuumuus, meri, kesäkaupunki. Ja ikävä ja tyhjyys on kaiken kepeyden ja auringonvalon vastapari, se nostaa päätään Blancan ajatuksissa, äidin puhuttelussa.

Olen sinulle siis velkaa kaikki myöhemmät rakkauteni, mukaan lukien sen villin ja sokean rakkauden jota tunnen lapsiani kohtaan. Enää en voi avata kirjaa toivomatta, että näkisin sinun rauhalliset ja keskittyneet kasvosi, hyvin tietäen etten näe niitä enää koskaan ja, mikä on vielä pahempaa, etteivät ne enää näe minua. (s. 83)

Pidin Busquetsin luomasta kuplivasta maailmasta ja kesähetkestä, johon lukumatkallani pääsin.