Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

img_20190301_1827511212723909979076247.jpg

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!

Mainokset

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018.

Kuuntelin Saara Turusen Sivuhenkilön äänikirjana lähes heti sen ilmestyttyä, sillä olin odottanut sitä kovasti. Pidin kovasti Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Q-teatterin Tavallisuuden aaveesta, ja maaliskuun alussa luin Imagesta laajan jutun Turusesta, mikä innostutti entisestään tämän kirjan pariin. Kuunneltuani äänikirjan ja siinä välissä hieman kirjailijaa kirjallisuusillassa aloitin lukemaan Sivuhenkilöä uudelleen. Mistäköhän löydän nyt sopivat ylistyssanat?

 

”Olen istunut loputtomissa häissä ja kastetilaisuuksissa ja miettinyt, miksi minä olen se, joka tuijottaa toisten huippuhetkiä nurkkapöydästä. Eikö minulle koskaan tapahdu mitään? Mutta nyt on tahtunut. Nyt minulla on oikeus lähettää kutsukortit ja pukeutua juhlavaan asuun.” (s. 25)

Sivuhenkilön päähenkilö on noin kolmikymppinen  kirjailija. Hän on siis siinä iässä, kun ympärillä ystävät tekevät uraa ja lapsia, menevät naimisiin, tekevät lisää uraa ja putkauttelevat maailmaan lisää lapsia. Tarinan alussa kirjailija on juuri julkaissut esikoisteoksensa, mikä herättää kutkuttavaa keväistä riemua, pientä tosin lukijassa, koska ilmaisu on niin toteavaa ja koska tunnelmiin ei  jäädä fiilistelemään. Kirjailija pyöräilee kirjalaatikon kanssa, suunnittelee julkistamisjuhlia (tosin pienimuotoisia, ei liian suureellisia), pitää juhlat, pyöräilee kotiin. Kirjailija odottaa kommentteja kirjasta, mutta muut eivät riemuitse siitä, ja tarina jatkuu muihin asioihin. Kirja on muiden silmissä pieni asia, heillä on omansa, joiden takia päähenkilö voi kyllä keskeyttää omat tekemisensä. Ja miksei hän keskeyttäisi, kulkisi pyörällään paikasta ja mietteestä toiseen. Sivuhenkilön henkilö on yksi niistä asioista, joista iloitsen: hän on erilainen, omanlaisensa, harvinainen – henkilö, johon voi samaistua, vaikka hänen elämäntilanteensa on ihan erilainen kuin vaikkapa omani. Silti siinä on jotain tunnistettavaa: se, että ei jaksaisi aina mennä muiden ehdoilla vaan olisi ihan kiva saada iloita oman elämänsä tähtihetkistä. Se, että vaikka kuinka yrittäisi pitää puoliaan ja sanoa jotain nasevaa, se ei aina (tai useinkaan) onnistu. Lisäksi samoin kuin päähenkilössä saatan nähdä (tai haluta nähdä), näen myös muissa kuvatuissa henkilöissä paljon tuttua, vaikkapa sen, miten paljon ehkä vain oletankaan muista ja muiden mielenkiinnon kohteista, menen mukana, olen ihan tavallinen – tai yleisemmällä tasolla oletamme, menemme ja olemme.

Riemastuttavaa Sivuhenkilössä on sen toteava tyyli, jossa minäkertoja kertoilee eteenpäin tasaista rytmitöntä tahtia rullaavasta elämästään, jossa yksi tapahtuma ei juuri ole suurempi toista. Kerronnassa tipahtelee erikoisia, virkistäviä yksityiskohtia: huomio siitä, miten ”Lapsilla on jokin merkillinen hiuksia liimoittava vaikutus” tai miten kirjailijan elämä ”patjan, koukun ja huonekasvien katveessa” on hyvin erilaista kuin hänen kuuluisan ystävänsä. Samainen kuuluisa ystävä muuten valjastetaan mukaan lehtijuttuun, jolla kustantaja ajattelee saavansa lisää näkyvyyttä kirjalle, ja monessa muussakin kohdassa pohditaan sitä, millaista kirja-ala onkaan näyttäytymisineen, arvioineen ja palkintoineen.

Sivuhenkilöä lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon romaanin kirjailija on kirjoittaja-kirjailija tai oikeastaan ennemminkin sitä, onko sillä väliä tai oikeastaan MIKSI sillä on väliä. Yksi lempikohdistani on tilanne, jossa kirjailijalta kysytään markkinointitilaisuudessa, kertooko esikoisteos hänen oikeasta elämästään:

”Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun kannattaisi vain sanoa, ettäkyllä, jokainen sana on suoraan omasta elämästäni poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö ihmiset epäilemään totuutta, Kuten kirjailija Karl Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menenkin tästä nyt vessaan.” (s. 72) 

Koitankin olla ajattelematta tätä asiaa, ja oikeastaan se on helppoa, sillä Sivuhenkilössä todellakin on aika paljon muuta mietittävää. Lisäksi tosiaan kerrontatavassa, tarkkanäköisissä huomautuksissa, on nautiskeltavaa ja hieman hymyilyttävää. Kerronnan  alta kuuluu kuitenkin jos ei nyt julistava niin ainakin tiukkasanainen ääni, jolla on ajatus siitä, miten miesten maailma jyrää edelleen monessakin paikassa – erityisesti kirja- ja taidemaailmassa, mutta myös arkisemmissa asioissa. ”Maamme huomattavimman sanomalehden” kritiikki on kaikkea muuta, mitä kirjailija olisi ajatellut, ja fiktiivisen henkilön lisäksi kritiikki saa ajattelemaan, millainen valta kriitikoilla ja nykyään myös esimerkiksi bloggareilla on (ei onneksi minulla, mutta jos joku haluaa vaikuttua, uskokoon nyt viimeistään, että tämä kirja kannattaa lukea!). Kirjallisuuden vastaanoton pohdinnassa päähenkilö tuo esille sen, miksei muka hänen henkilönsä olisi merkittävä ja tärkeä, miksi vain mieshahmo saa olla kompleksinen, kun naishahmon pitäisi olla edes hieman pirteämpi. Kirjallisuusaihetta käsitellään myös esittelemällä vaihtoehtoinen klassikkolista, jonka kirjat ovat naisten kirjoittamia.

Sivuhenkilön päähenkilö on päähenkilö, mutta samalla hän on muiden elämissä sivuhenkilö. Välillä hän pohdiskelee omaakin sivullisuuttaan, kuten vauvajuhlissa, joissa muut tekevät oletuksia hänen mielenkiinnon kohteistaan tai lastenteatteriesityksessä, jossa hän asettuu etäälle, takariviin. Tuossa näytelmässä muuten tuputetaan sitä samaa tarinaa, että ihmisen tarkoitus on loppujen lopuksi löytää vierelleen se oikea kananen (tai pupunen tai kanarialintu). Eikö voisi olla erilaisia loppuja, jotka silti olisivat onnellisia? Onneksi voi, niin kuin tässä kirjassa. Sivuhenkilön päähenkilö ei kuitenkaan ole oikeasti sivuhenkilö, kaukana siitä.

”Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppuri ja kaksi palohälytintä, asiat, jotka merkitsevät hänelle eniten.” (s. 234)

Ylistyssanoja etsiskelin, eikä se oikeasti ollut vaikeaa: Sivuhenkilö on virkistävä ja älykäs, yhtä aikaa kepeällä hymyllä ja viiltävällä, totisella tosiasioiden kuvauksella rytmitetty.  Päähenkilön kuvaus tai siis ylipäätään tämä henkilö ansaitsee erityiskiitoksensa: pienet, erikoiset yksityiskohdat ja suuret merkittävät tapahtumat ovat paikoillaan niin rytmittämässä, hymyilyttämässä kuin ajattelua avartamassa – kuinka hän vie juuri synnyttäneelle ystävälleen pullon hyvää cavaa (”jossa on kaunis etiketti”) tai miten hän lopulta opettelee korjaamaan kenkkuilevan polkupyöränsä.

IMG_20180326_183507__01

Kiitos arvostelukappaleesta ja innostavasta kirjallisuusillasta Kansallisteatterille, Wsoylle, Tammelle ja Johnny Knigalle.

Tavallisuuden kelmeä haave

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta Q-teatterissa 9.3.2016.

image

Saara Turusen kirjoittama Tavallisuuden aave käsittelee osittain samaa tavallisuutta tai tavallisuuden ihannetta, kaipuuta tavallisuuteen, johon Rakkaudenhirviötä lukiessani jo tutustuin. Muutama kohtauksista olikin kuin suoraan romaanin tarinasta – ankeiden häiden tunnelma, äiti, jonka toiveena on tavallisuuden toteutuminen ja sukulaistyttö, joka on niin lahjakas, ja silti niin ihanan tavallinen!

 

Näytelmässä ei kuitenkaan ole juonta, niin kuin Rakkaudenhirviössä on. Perhepotretti täydellisestä perheestä näytelmän alkupuolella vie Rakkaudenhirviön päähenkilön lapsuustunnelmiin (ja näytelmässä tähän perheeseen palataan, onneksi!), mutta muuten kokonaisuus koostuu kuvista, tuokioista, henkilöistä, joiden suhteet jäävät osittain epäselviksi. Moni henkilö onkin ikään kuin kuka tahansa, jollain tavoin tuttu, vaikka liioittelun vuoksi kohtauksiin ja tunnelmiin ei voikaan täysin samaistua. Paljon pelataan oletuksilla siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta sitten yllätetään. Sanat puhuvat eri asioita kuin toiminta, kuten hääkuvassa, jossa morsian kalmankalpeana ja jäykkänä kertoo halunneensa rennot häät, joissa kaikilla on hauskaa. Juhlaväki seisoo rumissa tamineissaan taustalla, äärimmäisen vakavana.
Kokonaisuus koostuu siis tuokiokuvista, joista osassa on samat henkilöt, ja näistä kuvista muodostuu tarina. Esimerkiksi hääkuvasta seuraa hiljainen arki, mutta sitten kuvaan astuu ovesta susi valtavine varjoineen. Vain vaimo näkee suden, aluksi pelottavan, lopulta jollain tavoin lempeän. Susi onkin monitulkintainen hahmo, ja ehkä sen voisi ajatella erilaisuutena, pyrkimyksenä nähdä maailma tai elämä erilaisena, tai sitten se on naisen elämän musta varjo.  Kurkotus ”johonkin muuhun” yritetään lääkitä, ja mies vie kädestä pitäen ehkä siihen ihan tavalliseen. Alkupuolen perhepotretti taas saa jatkoa, kun perhe asettuu joulunviettoon. Joulukortista ei tule idylliä, asiat eivät mene oikein, vaikka äiti yrittää opettaa tyttärelle oikeita tapoja.

 

Valaistuksella tilanteista syntyy kelmeitä, pastellisia, etäisiä ja vähän hämyisiäkin. Aivan kuin kulmia olisi pehmennetty. Maailma on melkein väritön: harmaa, beige, vaaleankeltainen, ruskea hallitsevat, mutta yksittäisissä kohtauksissa vilahtaa yllättävä väri. Suosikkihetkikseni jäivät monet tanssikohtaukset: ovenraosta pilkahtaa flamencotanssija, joka pyrkii sopivan erikoisena tavallisuutena perheenäidin elämään  (tai ylipäätään kenen tahansa naisen, saattoi olla niinkin – en ole varma, oliko tämä nainen sama kuin perheessä). Espanjalainen elämä kielikurssilta putkahtaa naisen elämään tanssina myöhemminkin, ihana, villi, värikäs kuvitelma, joka on kuitenkin, niin surullista, saavuttamattomissa. Kuvassa yökerhosta nainen (eri, kuka tahansa taas) villiintyy tanssimaan jäätyään yksin, päästyään irti miesten katseista. Tanssissa sekoittuvat zumbamaiset liikkeet, villiys katoaa välillä säännönmukaisuuksiin, ja lopulta nainen pysähtyy, palaa ankeaan huonoryhtisyyteensä. Tanssi olikin kuin pakopaikka, monelle näytelmän hahmolle kurkotus omaan tilaan, pois vaatimuksista. Ihmiset tanssivat tosin yksin tai kuviteltujen kanssa: suden, espanjakuvitelman, tyynynaisen.

 

Esityksen jälkeen puistatti: olin nauranut, toki osittain kauhusta ja epätoivosta, mutta perustunnelma oli ahdistava. Hienoin ja samalla se kaikkein ahdistavin kohtaus oli lähes sanaton yhteisön ulkopuolelle jättämisen hetki, kun kolme lapsista määritellään sopiviksi, sopivan tavallisiksi, samanlaisiksi, ja yksi on osaton, erilainen. Kohtauksessa henkilöt saavat naamioikseen ilmeettömät lintupäähineet. Aikuinenkin on varpunen, mutta yksi lapsista kuitenkin räikeän erilainen: hänen naamiokseen valikoituu keltaisen undulaatin pää. Katse ilmeettömän naamion takaa on julma, arvosteleva, luotaantyöntävä, ja silti undulaatti yrittää päästä mukaan joukkoon. Undulaatti suljetaan myös konkreettisesti ulos, ja lopuksi häntä rangaistaan. Ja tämäkin asia taputellaan lopulta piiloon, kun kuva liukuu seuraavaan ja poika palaa lyötynä kotiin.

 

Mitä näytelmä haluaa sanoa tavallisuudesta, tavallisuuden tavoittelusta? Ainakin tavallisuutta voi pitää tekosyynä, niin kuin näytelmän mieshahmot tekevät, tai ehkä tavallisuus on yhdelle jos toisellekin rutiinia, turva ja perinne. Ja monia se ahdistaa. Eikä sitä sitten edes olekaan. Enemmänkin kysymys voisi olla, miksi tavallisuudesta poikkeava pelottaa tai muutos oudoksuttaa.

 

Q-teatteri tarjoaa  taas upean teatterielämyksen, vaikka näytelmä kovasti minua askarruttaakin. Kokonaisuus on hieno valaistusta ja melko minimalistista lavastusta myöten, ja erityisesti kiittäisin taas näyttelijäntyötä. Teksti ihmetyttää, mutta eikö sekin ole teatterin tarkoitus: sekoittaa ja hämmentää, ei antaa vastauksia.

Kuvia kotimaasta (ja kauempaa)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi, 2015. Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015.

image

Rakkaudenhirviö on hauska ja ihastuttava, ei koko ajan hauska, mutta sillä tavalla, että yhtäkkiä yllätys ryöpsäyttää lukijasta naurahduksia ja kikatuksia. Rakkaudenhirviö on raastava. Vaikka kerronta välillä mennä jolkottaa kuin – no, vaikka hirvi – riipaisee erityisesti päähenkilön (ja äidin ja muidenkin kotimaan ja ulkomaiden ihmisten) elämä ja olo. Rakkaudenhirviö on myös tarkkanäköinen kuva siitä, mitä me olemme tai voisimme olla ja mitä meidän ympärillämme tapahtuu, tapahtui tai voisi tapahtua. Vaikka siinä kuvataan päähenkilön retkeä pikku kylästä ensin Helsinkiin ja sitten kauemmaskin, kerrotaan samalla paljon siitä, miten vaikkapa muiden odotukset ja ajatukset vaikuttavat siihen, mitä olemme tai haluaisimme olla.

 

Kerronta on toteavaa ja tosiaankin tarkkaa: pienet yksityiskohdat tipahtelevat, joitakin toistellaankin, ja ainakin itse pystyin 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä kuvittelemaan monia hetkiä arjen historiasta eteeni, vaikkei niitä kovin kuvailtukaan. Mutta toistellaan, toistellaan välillä liiaksikin, vaikka toki toisto tuo rytmiä ja huumoriakin, niin etten osaa päättää, mitä oikeastaan olisi muka voinut jättää pois. Vähän väliä lauletaan virttä yli synkän virran ja vähän väliä papukaijakorvakorut heilahtavat. Tuohan tuttuus rytmiä ja toistuvat asiat luovat kuvaa sekä päähenkilön elämänpiiristä että suomalaisuudestakin tai pikkukyläläisyydestä. Rytmiä kerrontaan tuovat myös väliotsikot, esimerkiksi toisen osion Valkotiilinen talo, Sahanpuru, Jumala, Erikoisuus, Lihavat ja Lottovoitto. Väliotsikot sopivatkin tyyliin: niissä näkyy se, miten kertomuksessa liikutaan ylös, alas ja ristiin suurten ja pienten asioiden välillä. Kuvataan lähikuvaa ja siirrytään etäämmälle.

 

Minä on keskellä, minä, jonka nimeä en saanut tietää tai jonka ohitin, luultavasti sitä ei sanottu niin kuin ei monia muitakaan nimiä. Mutta on siis minä, ensin tyttö, sitten nainen, ja Rakkaudenhirviössä kyse onkin kasvukertomuksesta, olkoonkin, ettei päähenkilö mielestäni ihan kamalasti kehity. Ihan tavallisesti vain, tai ehkä vähän tavallista vähemmän. Päähenkilö on syy, miksi tarina kerrotaan, mutta onpa tässä päähenkilössä syy siihenkin, että lukemiseni takkusi välillä. Taitavastipa on kirjailija rakentanutkin henkilönsä, kun se (hän!) niin pääsee ärsyttämään, tulee sellaiseksi tutuksi, jota haluaisi työntää johonkin aivan eri suuntaan. Rakkaudenhirviön traagisuus ja kuitenkin myös hauskuus asuvat päähenkilössä. Päähenkilö näkee mustan pilven äitinsä päällä, raportoi äidin elämänohjeista ja sanomisista, ja sitten toimii ihan miten sattuu, kasaa omaa mustaa pilveään.

 

Hauskuus Rakkaudenhirviössä piilee myös siinä, miten asioita on kuvattu. Alussa lapsen näkökulmasta, muuten tahallisen toteavasti. Huomioita päähenkilö esittää niin kotimaan ja naapurimaan ihmisistä, ulkomaan ihmisistä, erikoisista ja tavallisista. Välillä sekaan putkahtaa jotain epärealistista, tai pitäisikö sanoa, että mielikuvat muuttuvat konkreettisiksi. Peilikuvasta tuijottaa lehmä, ja korkokengissä puristuvat sorkat. Välillä se synkkä pilvi suljetaan kaappiin, ja minä näkee varsinkin lapsuudessaan Jumalan istumassa pihalla ja nyökkäämään lempeästi. Huomiot ovat toki välillä myös äidin, joka on aulis kertomaan asioiden tilasta, vaikkei varsinaista vuoropuhelua kertomuksessa juuri olekaan.  Ja onhan päähenkilökin joustamattomuudessaan hauska, vaikkei hänen elämänsä tosiaan sitä ole. Päähenkilö nimittäin pakenee, toistoa tämäkin. Päähenkilö päätyy erilaisiin paikkoihin, joista moni haaveilisi – erikoislukiosta, Teatterikorkeasta, lämpimästä, huolettomasta Espanjasta tai boheemista Berliinistä. Mutta asiat eivät ole hyvin, ja matka jatkuu. Siitäkin huolimatta, että yhdessä vaiheessa on kuvioissa myös mies, jota päähenkilö sitten taas kadottuaan, paettuaan kaipaa. Ja niin kuljetaan kauemmas hauskuudesta, sillä päähenkilö on kuitenkin aika surullinen hahmo.

 

 

Rakkaudenhirviön jälkeen odotan kovasti Q-teatterin Tavallisuuden aavetta, jonka Saara Turunen on ohjannut ja käsikirjoittanut. Rakkaudenhirviössä toimivaa on tietynlainen kohtausmaisuus – henkilöt marssivat esille, menneestä välähtää jotain taustalla, on kohtaaminen ja nopea häivytys ennen uutta lukua, vaikka luvut siis venyvätkin pitkiksi. Ehkä Q-teatterin uudessa produktiossa on jotain samaa, niitä parhaita puolia, tarkkanäköisyyttä… Tavallisuuden aave tarkastelee nimensä mukaisesti tavallisuutta, ja hahmot ovat esittelyn mukaan tragikoomisia, niin kuin Rakkaudenhirviössäkin. Tavallisuuttahan siinäkin ihmetellään, kun päähenkilön äiti ihannoi tavallisuutta, jota päähenkilö puolestaan kammoksuu tai vähintäänkin ihmettelee itsessään.