Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!

Feministitytöistä ja siitä, miten joskus on vaikeaa olla täti

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Gummerus 2017.

 Jälkikasvu osoitti kuvaussession jälkeen kieltävää vastausta.

Holly Bournen Oonko ihan normaali? on ravisuttelevan raikas kuvaus tytöistä, jotka haluavat ottaa oman elämänsä haltuun. Päähenkilö Evie uurastaa toden teolla elääkseen täysillä nuoruuttaan, saadakseen takaisin sairauteen menetetyt vuodet ja niin, ollakseen normaali. Evien uudet kaverit (ja Evie) pohtivat ensimmäisen lukiovuotensa aikana poikia, ihastumista, bilettämistä, tyttönä olemista ja feminismiä. Päähenkilö joutuu tosin miettimään myös omaa mielenterveyttään, sillä hänen tarinansa kerrotaan kolmen vuoden sairaustaistelun jälkeen. Evie haluaa irti saamastaan leimasta ”tyttönä, joka sekosi”, mutta pakko-oireisesta häiriöstä paraneminen on hidasta ja vaikeaakin, vaikka ympärillä on huolehtivia ihmisiä ja Eviellä periaatteessa toimiva hoitokontakti. Mutta sitten on aika paljon myös kaikkea muuta.

Viime viikonloppuna loppuneeseen feministiseen lukuhaasteeseen tämä kirja olisi sopinut kuin nakutettu, ja minähän lupasin itselleni jatkaa tätä projektia. Yksi kertomuksessa minua erityisesti kutkuttava asia on nimittäin keskushenkilöiden orastava feminismi, joka tietenkin roihahtaa nuoruuden äärimmäisyydessä Tärkeäksi Asiaksi. Evie ja ystävät Amber ja Lottie perustavat Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he keskustelevat tärkeistä naisasioista. Toki jo ennen sitä esiin pulpahtaa tyttöjen puheissa esimerkiksi Bechdelin testi ja Evien entistä parasta ystävää kritisoidaan  ystävien hylkäämisestä pojan takia. Teoksessa on myös paljon leffaviittauksia, mistä en voi olla tykkäämättä!

PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.

PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle, joka oli tullut lehdistä.

PAHA AJATUS – – (s. 249)

Eihän teos siis kuitenkaan ole pelkästään riemukas, vaikka synkistä asioista kerrotaan kekseliäästi ja välillä hauskastikin. Luulen, että nuori lukija eläytyy Evien ahdinkoon vielä enemmän kuin minä, vaikka tilannettaa saattaa olla vaikea ymmärtää. Kerronnassa, esimerkiksi Evien pakkoajatusten (pahojen ajatusten lisäksi onneksi välillä on myös hyviä ajatuksia) korostetussa merkinnässä, tulee kuitenkin esille se, että Evie ei voi itselleen mitään – vaikka hän siis itse luuleekin, että jotenkin aiheuttaa sairautensa ja vanhempiensa huolet. Sairastumisen tai sairausden uusimisen kuvaus on ahdistavaa, ja varsinkin minua suoraan sanottuna itketti vanhempien osaton osa. Ja loppu, mutta suosittelen lukemaan sen itse, niin kuin koko teoksen! Vaikka kyseessä on siis nuortenkirja teinisanastoa myöten, tämä kirja kannattaa lukea aikuisenkin.

Romaania lukiessani ajattelin paljon Skam-sarjaa, hiertävää nuoruutta, lähiaikuisista irti repivää aikaa. Tässä romaanissa ja Skamissa on jotain samaa, vaikka Oonko ihan normaali? kiertyy paljon sairauden ympärille. Nuoret kuitenkin elävät vahvasti omaa elämäänsä, josta aikuiset ovat autuaan tietämättömiä (sillä jos he vain tietäisivät…) ja samalla tavalla ystävyydet  ovat ensi sijalla molemmissa, samoin kuin se ikuinen oman ”riittävän normaalin” itsen etsintä. Olen ilmeisesti riittävän täti-ikäinen, niin että on helppo olla onnellinen tuon ajan kaukaisuudesta. Jollain tavalla on myös vaikeaa olla täti, joka samaan aikaan tietää, että teini-ikäiset käyttävät sellaisia ällöilmaisuja kuin panikoida aivan liian tiuhaan, ja että sellaiset ilmaisut tekevät tähänkin teokseen teinitunnelmaa… Joku täti minussa myös miettii, minkä ikäisille Skamia tai Oonko ihan normaali? -romaania uskaltaisin suositella. Ehkä tärkeämpää kuin lukijan tai katsojan ikä on kuitenkin se, että tarinoihin uppoutujalla olisi joku, jonka kanssa näissä käsitellyistä asioista voisi puhua – sitähän nämä tarinat viestivät: sano ääneen, älä jää yksin, uskalla olla juuri niin keskeneräinen kuin olet. Eli ei ikärajoja, vain hitunen ymmärrystä siitä, että tosiaan, emme kai me kukaan ole aivan normaaleja…

Tarinoita vahvoista naisista (ja feministisen lukuhaasteen koonti)

Minna Canthin päivä kääntyi arkiseksi maanantaiksi, ja tämä minnamyöhäinen vasta tarttuu kokoamaan ajatuksia Sivutiellä-blogin Sirrin feministisestä lukuhaasteesta (joka siis päättyi eilen). Vuoden ensimmäisiin kulttuuriretkiini osui Kansallisteatterin Minna, jossa kerrottu naisasiavaikuttajan ja tasa-arvonaisen tarina vaikutti, vaikka Minnan tarina monelta osaa olikin tuttu. Tammikuun klassikkohaasteeseen luin Canthin Papin perheen, jossa perheen naiset olivat keskiössä uusine, itsenäisine ajatuksineen. Oli helppo innostua feministihaasteesta, vaikken paljoa olekaan alkuvuoden aikana aiheesta lukea, mutta onneksi innostus säilyy. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä! Opas hauskempaan elämään ehdin lukea puoleenväliin, joten luettavaa – ja pohdittavaa ja naurettavaa – riittää vielä siinäkin.

Kun sain kuulla, että kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, piti aiheeseen todellakin tarttua, sillä halusin ensin seurata sitä, mitä teoksesta sanotaan, sitten miettiä, miten 14-15-vuotiaiden kanssa aihetta lähestyisin. Jälkimmäinen on osin mietittynä, mutta vielä toteuttamatta. Kirjanen on luettuna, mutta yhdeksäsluokkalaisten kanssa aloitan vasta myöhemmin tämänkin. Ajankohtainen aihehan feminismi on, vaikka meillä Minnan perintö on ihailtava. Nuorten ei edelleenkään ole aivan helppoa poiketa totutuista poika- ja tyttömalleista, mikä voi olla todella raastavaa. Siitäkin siis aiomme puhua – ja siitä, mitä meidän kaikkien olisi hyvä olla.

Adichien feministikirjan ohella halusin lukea pohjaksi myös kirjailijan romaaneja. Katsoin YouTubesta Adichien puheen, luin feministikirjan kirvoittamia lehtitekstejä ja tietysti lyhykäisen esseen heti, kun sen käsiini sain. Adichien teoksia oli kuitenkin suositeltu monesta suunnasta jo ennen tätä (pienten piirien) feminismikuohuntaa, ja nyt kaksi romaania luettuani ymmärrän entistä paremmin, miksi. Lukemissani teoksissa Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus on yhtä aikaa tarkkaa henkilökuvausta ja koskettavia hahmoja, niissä on minulle vieraan maailman kuvausta ja kannaottoja, jotka pakottavat ajattelemaan, ja niissä on rakkaustarina (Kotiinpalaajat-teoksessa) ja kasvukertomuksia (varsinkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa). Myös naisen asema ja tasa-arvokysymykset laajemminkin ovat näissä teoksissa olennaisia.

Minulla on Adichien suomennetuista teoksista lukematta vielä novellikokoelma Huominen on liian kaukana sekä palkittu ja kehuttu romaani Puolikas keltaista aurinkoa (jonka sain sattumalta juuri eilen eräästä kierrätysryhmästä!). Nekin luen, mutta vasta myöhemmin. Viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus oli niin rankka kuvaus väkivallasta, että en uskalla heti avata Biafran sodasta kertovaa Puolikas keltaista aurinkoa –teosta.

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos. Se kertoo Kambili-nimisestä tytöstä ja hänen perheestään, jossa päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin: perhe on varakas, lapset Kambili ja Jaja menestyvät hyvissä kouluissa ja perheen isä pystyy tukemaan muita taloudellisesti ja osallistumaan poliittisesti tulenaran lehden toimitukseen ainakin taustavoimissa. Vaikka isä, Eugene, jakelee hymyjä, seteleitä ja riisisäkkejä ympäriinsä, perheen sisällä ilmapiiri on painostava, ja isästä paljastuu hirviömäisiä piirteitä jo tarinan alkupuolella. Lapset eivät esimerkiksi saa tavata isoisäänsä kuin vartin verran kerrallaan (ja vain hyvin harvoin), koska tämä ei ole suostunut kääntymään katoliseksi. Päähenkilö Kambili kunnioittaa ja pelkää isäänsä, muttei voi suojella läheisiään tältä, pelkkä ajatuskin isän vastustamisesta on mahdoton.

Kambilin onneksi isän sisko, Ifeoma-täti, on toista maata kuin Kambilin ja Jajan vanhemmat. Sisarukset päätyvät tätinsä luo lomailemaan, jolloin Kambililla aukeaa mahdollisuus sen tutkailemiseen, kuka hän oikeastaan onkaan tai millaista elämää suljettujen ovien takana eletään. Aiemmin Kambilin elämä on ollut sidottu rutiineihin, järisyttävän pitkiin rukouksiin, koko päivän mittaisiin lukujärjestyksiin ja piinaavaan hiljaisuuteen ja nyökyttelyyn. Nyt Kambili kokee ensi ihastumisensa, kokeilee huulipunaa, uskaltaa puhua omalla äänellään, kuiskaamatta. Minäkertoja Kambilin hahmo on kuvattu tarkasti, ja nuoren tytön varovainen kasvu on mielenkiintoista seurattavaa. Tarinan keskeinen hahmo on kuitenkin Kambilin vastakohta, jyrkkäsanainen Ifeoma-täti. Tädin vahvuus on kuitenkin koitua hänen tuhokseen, sillä Ifeoma ei suostu alistumaan työpaikallaan yliopistolla valtaa pitävien edessä, eikä häntä ylennetä työvuosien aikana, vaan lopulta työ loppuvat.

”Milloin me sitten avaamme suumme? Kun opettajiksi aletaan nimetä sotilaita ja oppilaat osallistuvat luennoille aseenpiippu ohimollaan? Milloin me puhumme suumme puhtaaksi?” (s. 240)

Niin kuin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa Ifeoman perheelle myös Kotiinpalaajissa monen henkilön tulevaisuus Nigeriassa näyttää toivottomalta tai vähintäänkin näköalattomalta. Näissä molemmissa teoksissa kerrotaan lakkoilusta yliopistolla, siitä miten sekä yliopiston työntekijöiden että opiskelijoiden on mahdoton. Kotiinpalaajissa päähenkilö on nuori Ifemelu, jonka tarinaa kerrotaan ensin takaumien kautta Yhdysvalloista käsin. Ifemelu on siis päässyt Amerikkaan tätinsä luokse, mutta niin kuin teoksen suomennetusta nimestä voi päätellä, on hän suuntaamassa takaisin Nigeriaan (alkuperäinen nimi ”Americanah” ilmeisesti tarkoittaa Nigeriassa Amerikasta kotiin palannutta, mutta tämä selvisi vasta sanaa googlaillessani). Takaumissa kerrotaan myös Ifemelun ja Obinzen, nuorten rakastavaisten tarinaa, ja oikeastaan Kotiinpalaajat onkin myös rakkauskertomus. Mutta se on niin paljon kaikkea muutakin!

Kotiinpalaajissa on paljolti kyse siitä, miten päähenkilö Ifemelu vasta muutettuaan Yhdysvaltoihin joutuu kohtaamaan rasismia, ja osa teoksesta onkin Ifemelun kirjoittamaa blogia, jossa hän ruotii amerikkalaisten suhtautumista rotuun ja maahanmuuttoon. Ifemelun ensi hetket Yhdysvalloissa eivät ole kovinkaan hehkeitä, eikä elämä kaikin puolin muutenkaan, vaikka tavallaanhan hän on etuoikeutettu – hän pääsee sinne, mistä niin monet unelmoivat. Todellisuus on kuitenkin karumpi kuin mitä voisi kuvitella. Romaanissa on kuitenkin kyse myös naisten asemasta. Varsinkin palatessaan Nigeriaan Ifemelu huomaa, mitä naisilta odotetaan, ja se ei varsinaisesti ole menestymistä uralla tai varsinkaan yksin. Ifemelu edustaa naistyyppiä, joka jo nuorena uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, eikä hän esimerkiksi Amerikan-vuosinaan suostu luopumaan omasta aksentistaan, vaikka monin tavoin hän joutuukin sekä näkemään että itse kokemaan sen, miten naiset ja varsinkin mustat naiset joutuvat tunkemaan itsensä tiettyyn, ulkopuolelta tulevien odotusten muottiin.

Kerronta Kotiinpalaajissa keskittyy pääosin Ifemelun elämänvaiheiden, ajatusten ja blogitekstien ympärille, vaikka alussa jo mainitaan, että blogi on jäänyt taakse, niin kuin saa sitten jäädä Amerikkakin. Myös Obinze on ollut, Ifemelun tietämättä, Euroopassa, ja jaksossa, joka kuvataan hänen näkökulmastaan, maahanmuuttoa kuvataan vielä ankeampana kuin Ifemelun osalta. Mutta molemmat siis palaavat, aikuisina, kun Nigeria on muuttunut, eikä sinnekään asettautuminen, saati nuoruudenrakkauden kohtaaminen ole aivan yksinkertaista.
Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin osallistun Kotiinpalaajat-teoksella, vaikken tässä nyt sen enempää ruotinut Ifemelun ja Obinzen kautta kuvattuja maahanmuuton hankaluuksia. Helmet-haasteessa täyttyvät kohdat 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis (Purppuranpunainen hibiskus), 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa ja 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

 

Feministiseen lukuhaasteeseen sopivat nämä kaikki Adichien teokset, ja lisäksi tämän haasteen ja Minna-näytelmän innoittamana luin Papin perheen. Tartuinpa myös teokseen Anna mennä! Opas hauskempaan elämään, josta tosin ehdin lukea vain puolet. Tuon teoksen kirjailijat Meriläinen ja Särmä (ja Feministinen ajatushautomo HATTU) ovat muuten osaltaan vaikuttaneet siihen, että Adichien feministiteos jaetaan kaikille ysiluokkalaisille.

Kiitos vielä Sirrille haasteesta!