Havaintoja kivisestä kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.

img_1954

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on monella tapaa kaunis teos: sen kieli on tarkoin harkittua, runollistakin, nimi on kaunis, kansikin. Lisäksi ne rakennukset, jotka teoksen kuvaamana aikana nousevat, ovat kauniita – eikä pelkästään arkkitehti Engelin mielestä. Arkkitehtuurin tai luonnosten kuvailua romaanissa ei paljoa ole, mutta helsinkiläisenä en voi olla näkemättä 1800-luvulla noussutta kivikeskustaa, kun luen Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä.

 

”9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.” (s. 11)

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoinen romaani. Se kertoo  Johan Ludvig Engelin vuosista Helsingissä, josta lopulta tulee Engelin uusi kotikaupunki. Kuusi vuotta ei riitä mihinkään. Ajasta Helsingissä kerrotaan sekä työtehtävien kautta, merkinnöistä käy ilmi myös Engelin vierauden kokemus, kun hän ihmettelee kylmyyttä, juopumusta ja tapoja. Koska kyse on kuitenkin yöllisten hetkien ajatuksista, on tyyli ennemminkin pohdiskelevaa kuin raportoivaa.

Päiväkirjamerkinnät ovat irrallisia: välillä ne ovat hyvinkin lyhyitä ja välillä välissä on rutkasti aikaa; toisinaan kuvailu on tarkkaa, toisinaan merkintä on kuin yksittäinen mieltelause. Engelin kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen välissä ajatukseni karkaa jykeviin kivirakennuksiin ja historialliseen Helsinkiin. Kirjaa lukiessa tekee mieli saada lisätietoa kaikesta siitä, mitä Engel Suomen-vuosinaan tekikään (paljon!), ja kyllähän tietoa löytyy, tosin romaanista vähemmän. Siinä viitataan toki moneen Engelin suunnittelemaan rakennukseen, ja monessa merkinnässä Engel kuvailee ihailemaansa tyyliä. Tiedonhaun lisäksi tekee mieli päästä kävelemään Engelin Helsinkiin, tuijottaa kivisiä julkisivuja ja tutkailla pylväitä uusin silmin. Tämä on romaanin yksi hienoista ominaisuuksista: se auttaa kuvittelemaan mennyttä osoittelematta tai selittelemättä liikaa tai oikeastaan lainkaan, ja samalla se tarkentaa lukijan katsetta nykyiseen ympäristöön, jossa vanhaa on onneksi säilynyt jonkin verran.

 

”11. maaliskuuta 1818

Tavallinen aamu. Kävelemme Ehrenströmin kanssa kolisevan ja paukkuvan kaupungin halki kohti päävartion työmaata. /- – / En koskaan kyllästy rakentamisen ääneen, kaupunki nousee, ensin tuli vie kaiken niin kuin metsässä ja sitten uudet puut alkavat kasvaa, uusi istuttaja, uudet puut, uudet varjot.” (s. 38)

Vaikka päähenkilö Engelin mielestä Helsinki tarvitsee upeat rakennuksensa, mietin, mitä onkaan ajettu nurin Engelin luomusten tieltä. Sitä miettii sekunnin Viikilän luoma Engelkin, mutta uuden on saatava tilansa. Kallio saa väistyä rakennusten tieltä, ja kivi saapuu ikään kuin suojaaman kaupunkia tulipaloilta. Päiväkirjamerkintöihin on saatu kuvattua se, miten työhönsä vakavalla rakkaudella suhtautuva ihminen ajaa asiaansa, pyrkii toteuttamaan ideoitansa ja unelmiaan (miten voikaan saada kunnian suunnitella kokonainen kaupunki!). Päiväkirjamerkinnöissä mainitaan perhe, erityisesti vaimo Charlotte – tosin erityisesti vaimon kuoltua – sekä tytär ja pojatkin, mutta perhe tuntuu jäävän kunnianhimoisen arkkitehdin elämässä työn jalkoihin. Kunnianhimoinen suhtautuminen arkkitehtuuriin vaatii siis uhrauksia, niin arkkitehdin omassa elämässä kuin ympäristössäkin.

Viikilän sanat ovat kylmiä, keveitä, harsoisia. Engelin rakennukset sen sijaan vankkoja, ihannoituja, majesteetillisia. Tästä syntyy nautinnollinen lukukokemus.

 

– – – – –

Helmet-lukuhaasteessa Viikilän teos sopisi moneen kohtaan, erityisesti kohtiin ”kirjan nimi on mielestäsi kaunis” ja ”kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja”. Valitsen jälkimmäisen ja katson kotikaupunkiani taas hieman uudella tavalla.

Mainokset

Vuoden 2016 nuortenkirjahelmiä

Seita Vuorela: Lumi. Wsoy, 2016.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Otava, 2016.

 

Tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea kolme hienoa teosta. Voittaja, Juuli Niemen Et kävele yksin värisytti ensirakkauden ja nuoruuden ristiriitojen herkällä kuvauksella, ja kiittelen mielessäni sitä, miten hienoa on, että myös nuortenkirjallisuus tarjoaa tärkeiden ajatusten lisäksi sanataituruutta ja haasteita lukijakunnalleen. Niemen kirjan lisäksi ihastuin Siri Kolun ulkoisilta ominaisuuksiltaan kepoiseen mutta aiheeltaan painavaan romaaniin Kesän jälkeen kaikki on toisin. Arvoituksellisuudellaan ja ajankohtaisuudellaan puolestaan herätteli Seita Vuorelan Lumi, joka kertoo Iranista perheineen pohjoiseen Suomeen paenneesta Siamak-pojasta. Olkoonkin, että haaste lukea yli 200-sivuinen teos voi olla monelle kohderyhmään kuuluvalle liian vaativa, tarjoavat nämä tämän vuoden helmet oivalluksen hetkiä niille onnellisille, jotka ovat lukemisen ilon löytäneet. Ja ehkä juuri joku näistä kirjoista on se, joka jossakussa rohkeassa herättää uteliaisuuden…

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka on jo kauan valmistautunut leikkaukseen, joka auttaa häntä tulemaan enemmän omaksi itsekseen, pojaksi, joka hän on aina ollut. Aiheeltaan teos muistuttaa minua Maria Björkin teoksesta Poika (tärkeä teos sekin), mutta kerronta, aiheen käsittely ja näkökulma ovat kovin erilaisia. Peetu on aina ollut Peetu, ei Petra, joksi äiti häntä liian pitkään kutsui. Peetun tarinassa tutkiskellaan suurta muutosta, ollaan nykyhetkessä, vaikka odotetaan hetkeä kesän jälkeen. Menneestä, siitä miten tähän päädyttiin,  kerrotaan vain vähän. Tärkeässä osassa ovat sukupuoli-identiteetin vahvistumisen ohella myös ihmissuhteet – ja lentäminen. Kirja rakentuu lennoiksi nimettyjen lukujen varaan. Kymmenen lennon jälkeen kaikki on toisin myös ajatuksissa.

Lumi jäi Seita Vuorelan viimeiseksi teokseksi, ja käsikirjoituksesta romaanin viimeisteli Vuorelan ystävä Vilja-Tuulia Huotarinen. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Huotarisen ajatuksia kirjoittamisprosessista, ja kirjailijasta huokui ymmärrys kirjailijaystävänsä ajatuksia kohtaan, vaikka prosessi on mahtanut olla vaikea monella tavalla. Tämä kuitenkin innosti tarttumaan kirjaan, samoin kuin KirjaKallion lausuntaesitys, jossa päähenkilön hahmo ajatuksineen ikään kuin heräsi eloon.

Lumi-romaani rakentuu erilaisten kerrontatapojen varaan, eikä sekään ole siis nuortenromaanien helpoimmasta päästä. Vuorelalta olen lukenut aiemmin vain Karikon, ja siitäkin muistan tietyn unenomaisuuden, saman tunnelman, jota tässä teoksessa tuo Lumikuningatar-sadusta kerrottava uusi versio. Tässä teoksessa äänen saavat päähenkilö Siamak, ja hänen suomalaisen elämänsä lisäksi kuvataan Suomeen saapuvan Atisha-serkun elämää. Kerronnassa ulkopuolisen kertojan osioissa Siamakin näkökulma on vahvasti esillä, mutta välillä keskiössä on Atisha, myös blogikirjoitusten kautta. Alun realistinen kerronta saa loppua kohden yhä enemmän vaikutteita sadusta, ja näkökulma vaihtuu Siamakista Atishaan. Iranin tilanteesta ja päähenkilöiden taustoista kerrotaan myös, ja se tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan, halun ottaa selvää. Toivottavasti teos avaisi nuoren lukijan silmiä, vaikka sen voi lukea myös tarinana nuoruudesta ja siitä, miten menneisyys tai juuret eivät pakoyrityksistä huolimatta tahdo jättää rauhaan.

”Nyt kaikki on muuttumassa toiseksi, Atisha on täällä ja liukastelee luistimilla mun sisälle. Teheranin tapahtumat nousevat kuin saari merestä ulapan jälkeen, enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä niille muistoille tai Atishalle.” (Lumi, s. 99)

fullsizerender

 

Blogini on selkeästi vaipunut horrokseen, ja näidenkin teosten lukemisesta on aikaa (mikä näkyy hajanaisissa ja paljoa paljastamattomissa huomioissani). Lukenut sentään olen, vaikken sitten ajatuksiani olekaan mihinkään kirjannut. Ehkä valon jossain vaiheessa palaillessa muistan taas kirjoittaakin. Tämän blogauksen jätän muistakin syistä tarkoituksella lyhyeksi, pelkästään suositukseksi mahtavista nuortenkirjoista ja muistutukseksi tästä hyvästä nuortenkirjasyksystä.

Olen nimittäin miettinyt sitä, kuinka paljon nuortenkirjoista haluan ylipäätään kirjoittaa, sillä armaat asiakkaani (=yläkoululaiset) käyttävät melko paljon Blogistanian anteja koulutöissään. Taitava lukija toki vertaa ajatuksiaan ja lukee erilaisia tekstejä, miettii, mitä muut sanovat, kommentoi, merkitsee lähteet. Heikko lukija ja kirjoittaja puolestaan saattaa epävarmuuksissaan kopioida, varastaa, jättää perustelematta… Ja jää sitten siitä kiinni. Toki kannustan nuoria sukeltamaan blogimaailmaan, saanhan itsekin lukuvinkkejä ja intoa kirjallisuus- ja kulttuuriblogeista, mutta tällä hetkellä harmittaa se, että liian moni (yksikin!) käyttää toisten kirjoittamia tekstejä väärin.

Perustin blogini eräänlaiseksi lukupäiväkirjaksi, enkä ole tätä paljon monipuolisemmaksi ilmiöksi osoittautunutta harrastustani aikonut mistään syystä hyljätä – en edes ajanpuutteen vuoksi. Nuortenkirjallisuudesta jaksan intoilla työssäni, jos nyt en tänne aina kaikesta lukemastani kirjoitakaan. Kyllä vaan kuitenkin toivon, että muut kirjoittavat enemmän myös nuortenkirjoista! Ja ehkä saan joulukirjoistani sitten kirjoitettua itsekin.