Kaunis, kaunis Ida!

Ida (2013) Kino Engelissä Ohjaus Pawel Pawlikowski, pääosissa Agata Kulesza, Agata Trzebuchowska, Dawid Ogrodnik

Olen sanattomaksi vaikuttunut. Ida-elokuvaa ei ole syyttä ylistetty ja nimetty ties kuinka monen elokuvapalkinnon saajaksi tai julistettu voittajaksi. Pienieleisten mutta suurten kuvien ja kohtausten kokonaisuudesta syntyy jotain todella kaunista, vaikka tarina on surullinen ja henkilöhahmojen kohtalot jäävät osin auki. Mustavalkoinen elokuva vie 1960-luvun Puolaan, ja alun melko lyhyet kohtaukset Annan eli Idan elämään nunnaluostariin. Siitä siirrytään kaupunkiin, kohtaamiseen Wandan, Idan tädin, kanssa, ja toisilleen hyvin vastakkaiset henkilöt lähtevät matkaan selvittämään Idan kuolleiden vanhempien kohtaloa. Tärkeä kohtaaminen on myös nuori saksofonisti, joka nousee matkalaisten kyytiin ja on tärkeä henkilö elokuvan rakkaustarinassa.

Pawlikowskin Idassa jännite syntyy hiljaisuuden ja pidättyvyyden kuvauksesta: rauhasta, pienistä eleistä, syttyvästä (tai syttymättömästä) tupakasta, katseista. Jännite elää myös henkilöhahmojen välillä – niissä katseissa, lyhyissä repliikeissä, vastakkaisuuksissa. Huomaan pidättäväni hengitystäni, eläväni mukana melko nopeasti vaihtuvissa kohtauksissa, kuvissa, joissa henkilöhahmo on läsnä, joskus lähellä, toisinaan kulkemassa alalaidassa tai poistumassa kuvasta, kokonaankin. Myös tarina, pikkuhiljaa paljastuvat yksityiskohdat henkilöiden elämästä ja Idan tasapainoilu vanhan ja uuden elämän välillä pitävät yllä henkeäsalpaavan ehyttä kokonaisuutta.

Elokuvan hiljaisuutta korostavat rappukäytävien äänet, askeleet, liikenne, auton moottori tai hiljaisuuden katkaiseva repliikki. Näiden lisäksi hiljaisuuden vastaparina on musiikki: Wandan levysoitin, nuoren muusikon saksofoni ja bändi, jossa saksofonisti soittaa. Taustamusiikki tulee siis pääosin kohtauksesta, ei väritä sitä, paitsi todella vaikuttavana tehokeinona loppukohtauksessa, jossa soi Bachin Ich rufe zu dir, Herr Jesu Christ. Kauniinsurullisen loppukohtauksen lisäksi kauneus tässä elokuvassa syntyy monesta osasesta: tarinasta, henkilöistä, näytteljöiden tarkasta ja herkästä työstä, kuvakulmista ja vaihtelevista kuvakoista, samoin liikkeen ja pysähtymisen vaihtelusta. Mustavalkoisuus tasapainottaa ja pehmentää, mutta on osaltaan myös korostamassa elokuvan vastakohtaisuuksien läsnäoloa.

Mainokset

Espoo Ciné: elokuvahetki silmät kiinni

Tänä vuonna osallistuin Espoo Ciné -filmifestareille lähinnä lahjoittaen ostamiani lippuja sattumalta ohi kulkeneille, mutta sentään avajaiselokuvan näin itsekin. Kornél Mundruczón elokuva Feher Isten, White God, oli kyllä vaikuttava, monen lunastetun lipun arvoinen kokemus. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli ehdottomasti alun hiljaisuuden katkaiseva koiralauman rynnistys, vaikka moni muukin asia sykähdytti, ennen kaikkea yksinäiseksi itsensä kokeneen nuoren tytön koiraystävästään saama turva.

Kornél Mundruczón elokuva kertoo koirista, joita kohdellaan huonosti, ja ihmisistä, joilla kaikilla ei ole sydäntä. Ohjaaja kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa kokeneensa häpeää, koska hän ihmisenä kuuluu kulkukoirien sortajiin (HS Kulttuuri 20.8.2014), ja elokuvan tarinaa voikin ajatella vertauskuvana syrjinnälle ja sorrolle – kohdistuupa se sitten eläimiin tai ihmisryhmiin.

White God -elokuvassa kuvataan sydämettömyyttä monella tasolla. Jo alkukohtauksessa hohkaa kylmyys: äiti jättää tyttärensä asumaan etäiselle isälle ”vain kolmeksi kuukaudeksi” ja kehottaa tottelemaan isää. Tytär, Lili, on elokuvan ihmispäähenkilö, koirapäähenkilö on puolestaan Lilin sekarotuinen koira Hagen, ja tämän tytölle rakkaimman olennon isä heittää suutuspäissään moottoritien syrjään. Isän sentään annetaan huomata tekemänsä virhe ja katua, mutta tyttö joutuu todistamaan itselleen tärkeiden läheisten välinpitämättömyyttä, ja lopulta Lili purkaa pahaa oloaan huutamalla orkesterinjohtajalleen: ”Sinulla ei ole sydäntä!”

Sydämettömyyden huipentuma on tietenkin koirien kokema kaltoinkohtelu, viha ja jo pelkät puheet. Otsikossa jo paljastin sulkeneeni silmät kesken elokuvan useamman kerran, myönnän myös kirkuneeni, itkeneeni ja irvistelleeni, mutta tiedän kauheuksien jatkuvan sekä elokuvassa että tosielämässä. Myös koirien noustua kapinaan jouduin hetkittäin sulkemaan silmäni verenvuodatukselta. Jokunen katsoja lähti kesken, ja seuraavina päivinä luin festivaalin Facebook-sivustolta kritiikkiä (ja toki kiitoksiakin!) avajaiselokuvan valinnasta. Kritiikki koski juuri näitä raakuuksia, sitä miten tällaista väkivaltaa ei voinut katsoa. Toisaalta kiiteltiin: elokuva on keino herätellä ihmisiä todellisuuteen. Enkä minäkään sulje silmiäni julmuuksilta, osaan kyllä kuvitella, kun annetaan aineksia. Ohjaaja itse kertoi HS:n haastattelussa, että elokuva on taidemuoto, joka toistaiseksi on Unkarissa poliittisesti koskematon toisin kuin muut taiteet – ja juuri taiteen avulla voi saada ihmisiä kiinnittämään huomiota vääryyksiin ja ehkä joskus jopa toimimaan hyvän puolesta.

kuva (1)