Perinteiden painamat

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena 2018. Alkuperäisteos Stay with me, suomentanut Heli Naski.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyon esikoisteos Älä mene pois on kuvaus päähenkilöiden Yejiden ja Akinin ahtaasta tilanteesta: nuori pari ei useamman avioliittovuoden jälkeen ole saanut lasta, ja aviomiehen suku sekä Yejiden äitipuolet painostavat paria. Laajennetussa perheessä ajatellaan ja sanotaan suoraan, että naisen on annettava miehelle lapsia, muuten nainen ei ole nainen ollenkaan. Kovat paineet saavat päähenkilöt päätymään ensin melko yllättäviin ratkaisuihin, kun tahallista eikä tahatontakaan lapsettomuutta nähdä ratkaisuna, josta voisi jatkaa elämää.

Älä mene pois -romaani vie lukijan keskelle päähenkilöiden parisuhdetta ja nigerialaiseen kaupunkiin, jossa Yejidellä on oma kampaamoyritys ja siinä työtä riittämiin ja Akinillakin kiireinen työ pankissa. Akinin äiti ei painosta pelkästään Akinia viemällä hänelle jatkuvasti uusia vaimoehdokkaita näytille, vaan myös Yejide saa osansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Yejidestä tehdään ”ensimmäinen vaimo”, eli Funmi-nimisestä naisesta tulee Akinin uusi vaimo. Funmin on tarkoitus tuottaa liittoon lapsi, joka houkuttelisi perheeseen lisää lapsia. Ymmärrettävästi Yejide ei suhtaudu tähän järjestelyyn kovin myötämielisesti. Tuntuu, ettei aviomiehellä ole juuri vastaan sanomista äideilleen, ja tämä – muun muassa – saa vihaiseksi ja surulliseksi. Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Yejiden ja Akinin välillä, ja mutta kuva Akinista jää alkuun etäiseksi. Näkökulmien vuorottelu kuitenkin toimii, sillä henkilöt saavat ikään kuin puheenvuoronsa siitä, miksi asiat menevät lopulta niin kuin menevätkään – solmuun. Romaanin edetessä pariskunnan salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, ja vaikka Yejide lopulta tulee raskaaksi, useammankin kerran, ei loppu todellakaan ole kovin auvoisaa.

”’Yejide, henkilökohtaisesti haluan kehua sinua. Arvostan vaivannäköäsi sen eteen, että poikamme jättää kuollessaan jälkeensä lapsen. Siksi me tiedämme, ettet pidä tätä vaimoa kilpailijana. Hänen nimensä on Funmilayo, ja me tiedämme ja uskomme, että otat hänet pikkusiskoksesi.’ ’Ystäväksesi’, Iya Martha sanoi. ’Tyttäreksesi’, Baba Lola sanoi.” (s. 18)

Älä mene pois -romaani sijoittuu suurimmilta osin 1990-luvulle, mutta kirjailija kertoi Helsinki Litin haastattelussa, että Nigeriassa on vieläkin moniavioisuutta, ei tosin yhtä yleisesti kuin mitä romaanissa kuvattuna aikana. Tarinassa monivaimoisuus on kuitenkin ennemminkin normi: myös Yejiden ja Akinin isällä on ollut useampi vaimo, ja nämä äidit jatkavat samaa perinnettä tuputtaessaan uutta vaimoa Akinille.  Se, että perheessä olisi monta äitiä, ei kuitenkaan tunnu olleen  lapsen etu, sillä esimerkiksi Yejide on jäänyt äidittömäksi, koska hänen biologinen äitinsä on kuollut ja muut äidit suosivat omia biologisia lapsiaan. Tämä saa miettimään biologisen vanhemmuuden merkitystä, samoin eräs tärkeä juonenkäänne romaanin loppupuolella.  Toisaalta Yejide pitää yhtä Akinin äideistä tärkeämpänä kuin muita.

IMG_20180520_194820

Minua romaani koskettaa lapsettomuuden suruun liittyvillä asioilla: erityisesti lähipiirin painostus tuntuu hirveältä, samoin kuin  perinteiden paine, joka siis olisi luultavasti läsnä, vaikka äidit eivät vaatisikaan lapsiaan lisääntymään. Tilanne on toki täysin eri kuin vaikkapa nyky-Suomessa, mutta yleisemmällä tasolla voi pohtia sitä, millaisia odotuksia perheille tai naisille asetetaan missäkin, miten katseilla ja kulmien kohottelulla jatketaan samaa tarinaa, että perhe olisi hyvä tietynlaisena (tai miten jotkut jaksavat kommentoida lasten tekemisestä tai lasten hankkimisen sopivasta ajankohdasta…). Kun ajattelee sitä, miten nämä vihjailut saattavat satuttaa, tuntuu romaanin henkilöiden tilanne sietämättömältä. Älä mene pois -romaanissa myös lapsen kuolemaa käsitellään todella raastavasti, eikä äiti saa tilaa surra.

Tästä romaanista on siis vaikea puhua niin, ettei se kuulostaisi todella surulliselta tai ahdistavalta. Älä mene pois ei kuitenkaan ole  aiheistaan ja teemoistaan huolimatta vain surullinen. Lapsettomuus ja myöhemmin todella surulliset lasten kuolemat rytmittävät kertomusta ja tekevät siitä koskettavan, mutta yksilöiden kohtalon kuvauksen ohella siinä kerrotaan yhteiskunnallisista mullistuksista Nigeriassa, Yejiden kampaamotoiminnan yhteydessä arkisesta ystävyydestä, perheiden elämästä, lasten syntymän ja nimeämisen juhlinnasta ja siinä samalla yhteisöllisyydestä. Tarina kerrotaan sitä paitsi mielenkiintoisesti sekä aikarakennetta rikkoen että kertojia vaihdellen, niin että yllättävät asiat paljastuvat arvaamatta. Monella tavalla romaani on todellakin siis saamiensa kehujen arvoinen. Uskoisin, että siinä on ihasteltavaa ja ajateltavaa hyvin erilaisille lukijoille, ja erilaisessa elämäntilanteessa saattaisin tarttua johonkin muuhun kuin juuri äitiys- tai perheteemoihin. Myös  kerronta on  tässä romaanissa sellaista, joka viehättää: henkilöiden elämänvaiheiden kerrostumien kautta muodostuu kuva erilaisesta, mielenkiintoisesta ja kiehtovasta maailmasta. Älä mene pois ei ole nimestäänkään huolimatta pelkästään surullinen tai haikea!

”Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisaruspuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.” (s. 134)

Mainokset

Tarinoita vahvoista naisista (ja feministisen lukuhaasteen koonti)

Minna Canthin päivä kääntyi arkiseksi maanantaiksi, ja tämä minnamyöhäinen vasta tarttuu kokoamaan ajatuksia Sivutiellä-blogin Sirrin feministisestä lukuhaasteesta (joka siis päättyi eilen). Vuoden ensimmäisiin kulttuuriretkiini osui Kansallisteatterin Minna, jossa kerrottu naisasiavaikuttajan ja tasa-arvonaisen tarina vaikutti, vaikka Minnan tarina monelta osaa olikin tuttu. Tammikuun klassikkohaasteeseen luin Canthin Papin perheen, jossa perheen naiset olivat keskiössä uusine, itsenäisine ajatuksineen. Oli helppo innostua feministihaasteesta, vaikken paljoa olekaan alkuvuoden aikana aiheesta lukea, mutta onneksi innostus säilyy. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä! Opas hauskempaan elämään ehdin lukea puoleenväliin, joten luettavaa – ja pohdittavaa ja naurettavaa – riittää vielä siinäkin.

Kun sain kuulla, että kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, piti aiheeseen todellakin tarttua, sillä halusin ensin seurata sitä, mitä teoksesta sanotaan, sitten miettiä, miten 14-15-vuotiaiden kanssa aihetta lähestyisin. Jälkimmäinen on osin mietittynä, mutta vielä toteuttamatta. Kirjanen on luettuna, mutta yhdeksäsluokkalaisten kanssa aloitan vasta myöhemmin tämänkin. Ajankohtainen aihehan feminismi on, vaikka meillä Minnan perintö on ihailtava. Nuorten ei edelleenkään ole aivan helppoa poiketa totutuista poika- ja tyttömalleista, mikä voi olla todella raastavaa. Siitäkin siis aiomme puhua – ja siitä, mitä meidän kaikkien olisi hyvä olla.

Adichien feministikirjan ohella halusin lukea pohjaksi myös kirjailijan romaaneja. Katsoin YouTubesta Adichien puheen, luin feministikirjan kirvoittamia lehtitekstejä ja tietysti lyhykäisen esseen heti, kun sen käsiini sain. Adichien teoksia oli kuitenkin suositeltu monesta suunnasta jo ennen tätä (pienten piirien) feminismikuohuntaa, ja nyt kaksi romaania luettuani ymmärrän entistä paremmin, miksi. Lukemissani teoksissa Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus on yhtä aikaa tarkkaa henkilökuvausta ja koskettavia hahmoja, niissä on minulle vieraan maailman kuvausta ja kannaottoja, jotka pakottavat ajattelemaan, ja niissä on rakkaustarina (Kotiinpalaajat-teoksessa) ja kasvukertomuksia (varsinkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa). Myös naisen asema ja tasa-arvokysymykset laajemminkin ovat näissä teoksissa olennaisia.

Minulla on Adichien suomennetuista teoksista lukematta vielä novellikokoelma Huominen on liian kaukana sekä palkittu ja kehuttu romaani Puolikas keltaista aurinkoa (jonka sain sattumalta juuri eilen eräästä kierrätysryhmästä!). Nekin luen, mutta vasta myöhemmin. Viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus oli niin rankka kuvaus väkivallasta, että en uskalla heti avata Biafran sodasta kertovaa Puolikas keltaista aurinkoa –teosta.

IMG_2345

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos. Se kertoo Kambili-nimisestä tytöstä ja hänen perheestään, jossa päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin: perhe on varakas, lapset Kambili ja Jaja menestyvät hyvissä kouluissa ja perheen isä pystyy tukemaan muita taloudellisesti ja osallistumaan poliittisesti tulenaran lehden toimitukseen ainakin taustavoimissa. Vaikka isä, Eugene, jakelee hymyjä, seteleitä ja riisisäkkejä ympäriinsä, perheen sisällä ilmapiiri on painostava, ja isästä paljastuu hirviömäisiä piirteitä jo tarinan alkupuolella. Lapset eivät esimerkiksi saa tavata isoisäänsä kuin vartin verran kerrallaan (ja vain hyvin harvoin), koska tämä ei ole suostunut kääntymään katoliseksi. Päähenkilö Kambili kunnioittaa ja pelkää isäänsä, muttei voi suojella läheisiään tältä, pelkkä ajatuskin isän vastustamisesta on mahdoton.

Kambilin onneksi isän sisko, Ifeoma-täti, on toista maata kuin Kambilin ja Jajan vanhemmat. Sisarukset päätyvät tätinsä luo lomailemaan, jolloin Kambililla aukeaa mahdollisuus sen tutkailemiseen, kuka hän oikeastaan onkaan tai millaista elämää suljettujen ovien takana eletään. Aiemmin Kambilin elämä on ollut sidottu rutiineihin, järisyttävän pitkiin rukouksiin, koko päivän mittaisiin lukujärjestyksiin ja piinaavaan hiljaisuuteen ja nyökyttelyyn. Nyt Kambili kokee ensi ihastumisensa, kokeilee huulipunaa, uskaltaa puhua omalla äänellään, kuiskaamatta. Minäkertoja Kambilin hahmo on kuvattu tarkasti, ja nuoren tytön varovainen kasvu on mielenkiintoista seurattavaa. Tarinan keskeinen hahmo on kuitenkin Kambilin vastakohta, jyrkkäsanainen Ifeoma-täti. Tädin vahvuus on kuitenkin koitua hänen tuhokseen, sillä Ifeoma ei suostu alistumaan työpaikallaan yliopistolla valtaa pitävien edessä, eikä häntä ylennetä työvuosien aikana, vaan lopulta työ loppuvat.

”Milloin me sitten avaamme suumme? Kun opettajiksi aletaan nimetä sotilaita ja oppilaat osallistuvat luennoille aseenpiippu ohimollaan? Milloin me puhumme suumme puhtaaksi?” (s. 240)

Niin kuin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa Ifeoman perheelle myös Kotiinpalaajissa monen henkilön tulevaisuus Nigeriassa näyttää toivottomalta tai vähintäänkin näköalattomalta. Näissä molemmissa teoksissa kerrotaan lakkoilusta yliopistolla, siitä miten sekä yliopiston työntekijöiden että opiskelijoiden on mahdoton. Kotiinpalaajissa päähenkilö on nuori Ifemelu, jonka tarinaa kerrotaan ensin takaumien kautta Yhdysvalloista käsin. Ifemelu on siis päässyt Amerikkaan tätinsä luokse, mutta niin kuin teoksen suomennetusta nimestä voi päätellä, on hän suuntaamassa takaisin Nigeriaan (alkuperäinen nimi ”Americanah” ilmeisesti tarkoittaa Nigeriassa Amerikasta kotiin palannutta, mutta tämä selvisi vasta sanaa googlaillessani). Takaumissa kerrotaan myös Ifemelun ja Obinzen, nuorten rakastavaisten tarinaa, ja oikeastaan Kotiinpalaajat onkin myös rakkauskertomus. Mutta se on niin paljon kaikkea muutakin!

img_2314

Kotiinpalaajissa on paljolti kyse siitä, miten päähenkilö Ifemelu vasta muutettuaan Yhdysvaltoihin joutuu kohtaamaan rasismia, ja osa teoksesta onkin Ifemelun kirjoittamaa blogia, jossa hän ruotii amerikkalaisten suhtautumista rotuun ja maahanmuuttoon. Ifemelun ensi hetket Yhdysvalloissa eivät ole kovinkaan hehkeitä, eikä elämä kaikin puolin muutenkaan, vaikka tavallaanhan hän on etuoikeutettu – hän pääsee sinne, mistä niin monet unelmoivat. Todellisuus on kuitenkin karumpi kuin mitä voisi kuvitella. Romaanissa on kuitenkin kyse myös naisten asemasta. Varsinkin palatessaan Nigeriaan Ifemelu huomaa, mitä naisilta odotetaan, ja se ei varsinaisesti ole menestymistä uralla tai varsinkaan yksin. Ifemelu edustaa naistyyppiä, joka jo nuorena uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, eikä hän esimerkiksi Amerikan-vuosinaan suostu luopumaan omasta aksentistaan, vaikka monin tavoin hän joutuukin sekä näkemään että itse kokemaan sen, miten naiset ja varsinkin mustat naiset joutuvat tunkemaan itsensä tiettyyn, ulkopuolelta tulevien odotusten muottiin.

Kerronta Kotiinpalaajissa keskittyy pääosin Ifemelun elämänvaiheiden, ajatusten ja blogitekstien ympärille, vaikka alussa jo mainitaan, että blogi on jäänyt taakse, niin kuin saa sitten jäädä Amerikkakin. Myös Obinze on ollut, Ifemelun tietämättä, Euroopassa, ja jaksossa, joka kuvataan hänen näkökulmastaan, maahanmuuttoa kuvataan vielä ankeampana kuin Ifemelun osalta. Mutta molemmat siis palaavat, aikuisina, kun Nigeria on muuttunut, eikä sinnekään asettautuminen, saati nuoruudenrakkauden kohtaaminen ole aivan yksinkertaista.
Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin osallistun Kotiinpalaajat-teoksella, vaikken tässä nyt sen enempää ruotinut Ifemelun ja Obinzen kautta kuvattuja maahanmuuton hankaluuksia. Helmet-haasteessa täyttyvät kohdat 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis (Purppuranpunainen hibiskus), 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa ja 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

 

Feministiseen lukuhaasteeseen sopivat nämä kaikki Adichien teokset, ja lisäksi tämän haasteen ja Minna-näytelmän innoittamana luin Papin perheen. Tartuinpa myös teokseen Anna mennä! Opas hauskempaan elämään, josta tosin ehdin lukea vain puolet. Tuon teoksen kirjailijat Meriläinen ja Särmä (ja Feministinen ajatushautomo HATTU) ovat muuten osaltaan vaikuttaneet siihen, että Adichien feministiteos jaetaan kaikille ysiluokkalaisille.

Kiitos vielä Sirrille haasteesta!