Maailman metsäpäivän lukuvinkki: Ei mikä tahansa metsä

”Vanhat luonnonmetsät ovat niin monimuotoisia, ettei niihin kyllästy koskaan. Aina löytää jotakin uutta.”

Aura Koiviston pieni mutta sisällöltään laaja kirja Ei mikä tahansa metsä. Lähde retkelle luonnonmetsään (Into kustannus, 2021) on ainakin minulle, kaupunkilaisihmiselle, avartava katsaus metsään ja suomalaiseen luontoon. Hitaasti etenevä tietopakkaus vie esimerkiksi kainuulaiskorpiin, Koiviston ”takapihalle”, syksyisille soille ja keväisille linturetkille.

Koivisto kertoilee metsäretkistään ja havainnoistaan, ja samalla lukija saa ripotellen tietoa muun muassa metsätalouden jättämistä jäljistä, metsien eläjistä ja eläinpelosta. Koiviston tyyli on pohdiskeleva ja ihmettelevä, välillä kärkäskin. Viittaukset tutkijoiden havaintoihin, luontoaiheisiin kertomuksiin tai lehtiteksteihin toimivat ajatusten herättelijöinä. Esimerkiksi luvussa ”Metsän pimeä puoli” käsitellään metsään ja eläimiin liittyviä pelkoja ja pohditaan sitä, mistä pelot kumpuavat.

Luonnossa liikkuja voi saada monenlaisia elämyksiä, ja yleisestikin tunnetaan metsän rauhoittava vaikutus. Metsästä voi saada myös löytämisen ja oppimisen iloa, ja Koivisto pitääkin lajintuntemusta avaimena syvempään luonnontuntemukseen. Miten luonto toimii? Entä millaisia riippuvuussuhteita tai vuorovaikutusta luonnossa on? Esimerkkinä kerrotaan kuukkelista, tuosta pohjoisen metsän söpöliinistä  ja siitä, miten kuukkeli(kin) tarvitsee vanhaa metsää sekä kunnon talvia. Mitä siitä seuraakaan, kun talvet lämpenevät etelässä? 

Erityisesti mieleeni jäi luku ”Metsän elämäntaitajat”, jossa kerrotaan eläinten ihmeellisistä selviytymiskeinoista. Tiesitkö, että päästäisen aivot (ja koko pikkuinen olio) kutistuvat jopa 30% talvella, koska niin voi säästää energiaa? Ja jotta maailma pysyisi tasapainossa, kerrottakoon, että hömötiainen puolestaan kasvattaa aivojaan talven tullen. Hömötiaisista opin myös, että niillä on ilmiömäinen muisti: nämä linnut piilottavat syksyisin ruokaa talvivarastoihin pystyvät muistamaan satoja ellei tuhansia ruokakätköjä! 

Koko teoksen ajan Koiviston ajatuksista kumpuaa toive siitä, että metsien ekosysteemejä ei tuhottaisi. Metsät tarvitsevat vanhoja suuria puitaan ja lahopuita, ja metsät tarvitsevat suojelua, jotta luonnon kiertokulkuun sopeutuneet eliöt ja eläimet selviytyvät. Emme voi tietää, mitä tapahtuu, jos jokin tai joitakin lajeja katoaa, emmekä voi aloittaa suojelua vasta sitten, kun jokin laji on jo uhanalainen. Metsä on antanut ja antaa vieläkin taloudelle paljon, joten se ansaitsee myös suojelua.

Tämä teos sopii niin selailtavaksi kuin kannesta kanteen luettavaksikin, ja lopussa on laajasti lähdetietoja, jos kirjassa käsiteltävät aiheet kiinnostavat enemmänkin. Ei mikä tahansa metsä innosti minua hankkimaan kiikarit ja tarkastelemaan metsää uudella tavalla. Vaikka saan iloa Helsingin Keskuspuistostakin, haaveilen yhä useammin siitä, että kotini lähellä olisi metsä, johon ei kuulu maanteiden humu.

Klassikkohaaste 14: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (englanninkielinen alkuteos The Old man and the Sea, 1952. Luin Tammen Kurki-sarjassa ilmestyneen suomennoksen, kääntäjä Tauno Tainio)

Olin nuorena pitkään, yli 20-vuotiaaksi, kala-allerginen. Koulukeittiöhenkilökunnalla oli omasta mielestään hauska vitsi, kun kalapäivinä annoksessani luki kalaton meri. Se ei ollut mielestäni tuolloin hirveän hauskaa.

Hemingwayn klassikkoteoksesta Vanhus ja meri voi myös vääntää vitsiä teiniparallemme, jonka vanhempien nimet sattuvat olemaan the Old man and the Sea ja jolle jo toinen äidinkielenopettaja tarjoaa teosta koko ryhmän yhteiseksi kirjaksi. Enkä sano teiniparka siksi, että hän lukee toistamiseen samaa kirjaa, sillä kyllähän tästä saa irti niin ysiluokkalainen kuin lukiolainenkin, ja kyseessähän on pikku kirjanen, joten luku-urakka ei liene liian suuri. Ehkä tämänkin open oli vihdoin tartuttava kirjaan ja kohdattava ne kaikki kuolleet kalat.

Kala-allergisille tai kalojenystäville tätä en kuitenkaan suosittele (paitsi jos ope käskee!). Ja muutenkin suosittelen Morten A. Strøksnesin Merikirjaa, jos haluaa lukea yhden kirjan suuren kalan pyydystämisestä. Sitä ajattelin paljon lukiessani. Ajattelin myös meriä, kalastusta, epäonnea, yksinäisyyttä ja totta kai sitä, mikä tekee klassikosta klassikon. Jos kalat ovat kavereitasi, voit toki katsoa klassikkoelokuvan Nemoa etsimässä. Mutta nyt takaisin vanhuksen merelle.

Jollain tavoin viihdyttävän kirjasta tekee se, miten yksinkertaisesta tulee monimutkaista. Miten pakkomielle tai voitontahto ohjaa yksilöä. Miksei voi vain antaa mennä? Lukiessa voi myös koittaa laskea, kuinka monta kertaa vanhus kaipaa poikaa, kalastuskaveriaan, joka on jo osannut luovuttaa tai ainakin on jäänyt rannalle (varmaan vanhemmat pakottivat). Yksin oot sinä vanhus siellä merellä nyt ajatuksinesi, ja sitähän on ihan mukava seurailla, mitä siellä mieleen putkahtelee. Ainakin niin kauan, kun veri ei lennä ja lainehdi.

Vanhusta ja merta voisi lukea myös ekologisesta näkökulmasta, miettiä, miten vieraantuneita ehkä olemmekaan luonnosta, eläimistä, merivirroista, muovivirroista. Miten kohtelemme kaltaisiamme, miten tapamme ja teurastamme veljiämme niin kuin vanhus The kalaa puhuttelee (mutta – juonipaljastus – tappaa sen silti! Miksi? Lue itse niin ehkä tiedät). Minäkin kyllä syön kalaa ja joskus lihaakin, ja poden siitä huonoa omatuntoa. Tavallaan ihailen ihmisiä jotka osaavat kalastaa ja tappaa kalan, mutta itse en pysty. Kirjan maailmassa ei tietenkään mietitä tällaisia vaan rannikoiden ihmisten elinkeinoa – ja vähän sitä, miltä raaka kala maistuu. Vanhuksessa ja meressä vanhuksen ajatuksissa kuitenkin näkyy arvostus luonnonvoimia ja kaloja kohtaan siinä, miten tarkasti ja ihaillen hän kaloja katsoo. Evät välkähtelevät ja tuulet nousevat.

Harhailen ajatuksissani niin kuin vanhus merellä, vaikka yritin pitää klassikkosiimasta kiinni. Miksi tämä läpyskä (katso kuva 1) nousee kuin vuorovesi konsanaan lukiolaisten luettavaksi? Klassikon määritelmiä on monenlaisia, ja yksi niistä on, että klassikko kestää aikaa niin, että teosta voi lukea eri aikoina ja siitä nousee aina jotain uutta. Ehkä myös niin, että sama lukija voi lukea teoksen ja onnistua löytämään siitä jonkin uuden näkökulman. Tämä voi liittyä vaikkapa kerrontaan tai teemoihin, joita teos käsittelee, ja Vanhuksessa ja meressä, huolimatta teoksen fyysisestä pienuudesta, on suuria teemoja ruodittavaksi. Itse pysähdyn vanhuksen yksinpuhelun ja ajatusäänen äärelle, ja siitä keinahdan takaisin olemassaolon oikeutuksen kysymyksiin.

”I’ll kill him though”, he said. ”In all his greatness and his glory.” Although it is unjust, he thought. ”But I will show him what a man can do and what a man endures.”

Luin rinnakkain lukiolaisten huolella repaleiksi lukemaa kappaletta ja Storytelistä löytämääni enkkuversiota, jossa oli myös kuvia. Lukiolaisten versiossa on pienoisia vihjeitä myös siitä, että kirjaa on luettu ajatuksella.

Kirjablogeissa on luettu taas klassikoita, ja sepä oli hyvä syy herätellä omaa blogia piiiiitkäksi venyneestä horrostuksesta.

Muita klassikkopostauksia pääset tutkimaan Kartanon kruunamattoman lukijan koonnista. Kiitos järjestämisestä ja innostuksesta, Elegia!

Metsä jatkaa kasvuaan

Kansallisteatterin omapohjan näyttämö on maastoutunut, ja yleisö odottaa linnunlaulussa, käpyvadit penkkirivin alla. Kun Hehtaari alkaa, metsä katoaa. Jäljelle jää musta lava, jonka takaseinään on piirretty puu valtavine juuristoineen. Ja sitten paikalle marssii itse tomeruus (Hanna-Kaisa Tiainen), joka kertoo, missä olemme – hakkuuaukealla, hehtaarilla, joka on pienin ja suurin avustuksin ostettu ja joka kyllä riittävästi uurastaen saadaan vielä kukoistamaan.

Hehtaari on yhtä aikaa surullinen ja hauska, ehkä enemmän hauska, vaikka aihe on synkkä. Päähenkilöt asettuvat kumpikin tavallaan ilmastokriisin äärelle, ääripäinä, mustana ja valkoisena niin kuin moni asia lavastuksessakin korostaa. Epätoivoa edustaa Marja Salon näyttelemä hahmo, joka on ahdistuksessaan käpertynyt ongelmiin ja mieluiten myös näkymättömiin. Hänelle toinen, se toiveikas, hahmo sitten sekä luennoi että esittelee melko hupaisiakin harjoituksia, jotta maailma ei näyttäisi niin mustalta. Luulen, että jollain tasolla on mahdollista samaistua näihin molempiin hahmoihin ja ajatustapoihin, ja siinä ehkä piileekin näytelmän koskettavuus ja kiehtovuus, toki myös siinä ajatuksessa, että tahtoisinpa minäkin nähdä ne ekokäytävät ja metsän uudistumisen ja sen, että ilmastokriisiin löytyisi jokin ratkaisu (tai siis monta).

_{Marja Salon (vas.) ja Hanna-Kaisan Tiaisen vastakkaiset hahmot ja taustalla tärkeät sivuhenkilöt tammi ja haapa. Kuva: Kansallisteatteri.}

Hehtaari on vain reilun puolentoista tunnin mittainen näytelmä, mutta se tuntuu lyhyemmältä, sillä se etenee sellaisella intensiteetillä, ettei aikaa tule ajatelleeksi muuten kuin teoksen sisällön osalta. Ajallisestihan Hehtaari kurottelee peruskallion ja metsien talouskäytön myötä kauas ja todella etäälle menneisyyteen, on läsnä mindfulnessharjoituksessa ja syvään juurtuneessa ahdistuksessa, kurkistaa tulevaan, ensin toivottomaan, sitten arvoituksellisempaan. Tulevaisuuteen ulottuvat myös toiveikkaan hahmon suunnitelmat siitä, miten metsä alkaisi taas voimistua ja rakentaa lonkeroitaan laajemmalle.

Molemmat näytelmän hahmoista ovat tietopankkeja, mutta toiselle tieto aiheuttaa tuskaa, toista se sysii yrittämään ja kokeilemaan, raahaamaan hehtaarille niin tammentaimen kuin käpysäkin. Molemmissa tyypeissä kuitenkin piilee myös uteliaisuus, joka kohdistuu elämään ja metsään ja metsän omaehtoiseen elämään. Metsähän eläisi ja kasvaisi ilman ihmistäkin, mutta ihminen kyllä tarvitsee metsää – vaikka sitten parantavaa käpykylpyä. Ja ihminen tarvitsee niin luontoa kuin ratkaisuja, miten ilmastokatastrofi pysäytetään, eikä se tapahdu piiloutumalla erämaahan. Hehtaari herättelee myös ajattelemaan sitä, millainen on luontosuhteemme ja miten luonto ja metsät luovat omat systeeminsä.

Koko näytelmän ajan katsomosta kuuluu hiljainen kävynsuomujen rapina, ja työryhmä on onnistunut rakentamaan niin sanoin kuin pienin rekvisiitan yksityiskohdin lavalle metsän, joka kasvaa. Loppua kohden kasvaa myös toivo. Hehtaari on koskettavaa, kaunista, tarkkaa ja viisasta teatteria, kokonaistaideteos aulatiloja myöten. Se myös kehottaa tekemään omia siirtoja metsiemme puolesta vaikkapa niin, että näytelmän esittelysivulla on vinkki siihen, miten metsiä suojelemalla voi osallistua ilmastonsuojeluun. Ja Hehtaari inspiroi tietysti myös lähtemään metsään, ja siitä voi aloittaa.

Esiintyjät Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Ohjaus Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Visualisointi Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Ilmari Pesonen (TeaK)
Äänisuunnittelu Elle-Maari Kokkonen (TeaK)
Ohjauksellinen ja dramaturginen neuvonantaja
Arni Rajamäki

Kurkistus Vallilan Kansallisteatteriin ja Saiturin ennakkonäytökseen

Hetken riemu ja loputtomalta tuntuva koronasulkujen murhe! Elokuun alussa oli monta syytä iloon, ja yksi suurimmista oli se, että pääsin taas teatteriin. Kuitenkin syyskauden aloitusta varjostivat taas epävarmuus ja koronarajoitukset. Saiturin ennakkonäytännössä paikkoja oli rajattu jo 90:een, mutta nyt ei katsomoon pääse edes sen vertaa.

Vallilan Kansallisteatterissa esiteltiin uutta tilapäisnäyttämöä, ja katsomossa ja lämpiössä oli tilaa. Väliajalla yleisö levittäytyi myös konepaja-alueen laajoille pihoille, ja jopa vessajonoilta vältyttiin. Uudet rajoitukset tuntuvat niin epäreiluilta pitkään kestäneiden sulkujen ja joiltain osin ehkä sitten liian avoimen kesän jälkeen, ja ymmärrän, että kulttuuri- ja tapahtuma-alalla ymmärrys on vähissä. Niin on minullakin. Minun ei välttämättä tarvitse päästä teatteriin, mutta väen on päästävä töihin! Ja kyllähän me tarvitsemme elävää kulttuuria jatkossakin.

Vallilan Kansallisteatteri sijoittuu siis vanhalle VR:n konepaja-alueelle. Siellä Vallilan makasiineilla rakentuu kuin uusi pienoiskaupunki, joka jollain tavoin tuo mieleeni Berliinin, ainakin jonkin tunnelman tuosta yhdestä suosikkikaupungistani. Sisätiloihin on jätetty paljon vanhaa rakennusten historiasta, ja teatterin varastoista puolestaan on tuotu mm. valaisimia. Pienen näyttämön vanhasta, jo aikoja sitten käytöstä poistetusta esiripusta on tehty katsomoa ja lämpiötä erottava seinämä, ja uuden näyttämön penkit ovat samoin Pienen näyttämön. Monista ikkunoista tulvii valoa lämpiöön, jossa vanhat kattoikkunatkin näkyvät. Näyttämön yllä ne on ymmärrettävästi maalattu piiloon, jotta teatterivalaistus toimisi. Vanha rakennus toimii kauneuden rakastajan näkökulmasta, ja kyllä omaa tunnelmaa tuo sekin, että talon ikä tuntuu myös siinä, että kuumana elokuun iltana myös salissa on lämmintä. Kuulemma talvella sitten puolestaan viilenee. Kansallisteatteri toimii tiloissa ainakin vuoteen 2023, ja toivottavasti teatteri jossain muodossa säilyisi tässä kulttuurikeskittymässä.

Tutustumisillan toinen ohjelmanumero tilan ihastelun lisäksi oli Saiturin ennakkonäytös. Valmiilta kokonaisuus vaikuttikin, tosin joiltain osin epätasaiselta. Molieren klassikko eteni pääosin alkuperäistekstille uskollisena (sikäli kuin muistan – luin näytelmän yli 20 vuotta sitten), mutta kokonaisuutta rytmittivät enemmän ja vähemmän osuvat viittaukset niin Klonkkuun kuin Titaniciin. Ensimmäisen ymmärrän, jälkimmäinen tuntui jotenkin irralliselta höpsöttelyltä, sillä kokonaisuus ei ollut sillä tavalla leikillisen överi, että se olisi liukunut kokonaan hömppäkomedian puolelle. Ylilyöntihän on jo päähenkilö Harpagonin itaruus, mutta välillä mieleen tuli, että eikö joitain hupailuja olisi voinut unohtaa tai sitten vetää oikein kunnolla sekoiluksi hömppäkomedian suuntaan kumartaen mutta aika moneen suuntaan sitten samalla pyllistäen.

Saituri kertoo nimensä mukaisesti äärimmäisen pihistä vanhuksesta, jonka aikuistumassa olevat lapset rakastuvat. Tytär Èlise ja poika Cléante eivät ymmärrettävästi ole samaa mieltä isänsä suunnittelemista naimakaupoista, varsinkin kun isä itse on päättänyt mennä naimisiin Cléanten rakastetun kanssa. Erityisesti nämä nuorten näyttelijät jäivät positiivisesti mieleen, samoin kuin Harpagonin karikatyyrimäinen, vikkelä ja aika kauhistuttavakin hahmo.

• 

  Kristallikruunut lämpiössä…

• 

  …ja lavalla.

Lavastus viehätti tyhjänäkin, mutta kun näytelmä alkoi, melko yksinkertaisen mutta kauniin lavastuksen toimivuus tuli hyvin esille. Ovista kuljettiin, ikkunoiden takaa kurkisteltiin, mutta lasiruuduista rakennettu seinä rajasi tilan intensiiviseksi kohtauspaikaksi, jossa henkilöhahmot korostuivat. Taustan läpinäkyvyys myös alleviivasi sitä, miten henkilöiden piti olla tarkkana, kuka kuuli mitäkin – perustuuhan näytelmän juoni osin salaisuuksille ja selän takana puhumisille. Samoin kuin lavastusta ihastelin puvustusta. Se oli kekseliäs ja tyylikäs, vähän hauskakin, kuten erään hahmon taskullinen toppahame. Juonittelevan Frosinen asun ja tukkalaitteen valtavuus ja kepeän Elisen pikkumyymäinen tyyli puolestaan sopivat hahmojen luonteeseen hyvin, puhumattakaan Harpagonin nuhjaantuneista villasukista.

Vaikka taisin huomata komedian (tai toteutuksen) äärellä itsestäni pienoisia tosikon ominaisuuksia, tarkemmin ajateltuna hyvää oli paljon enemmän kuin niitä rintalihaksen väräyttelyjä tai muita hämmentäviä yllätyksiä. Loppukohtauksen hiustenheilauttelut jo naurattivat, ja ehkä tosiaan tällä saippuaoopperatyylillä olisikin syntynyt aivan omanlaisensa tulkinta klassikosta. Tästä versiosta saa siis teatterielämyksen monesta eri näkökulmasta, ja nauraa saa höpsöttelyjen lisäksi ihmisen pöhköydelle.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterilipusta ja upean teatteritilan esittelystä!

Saituri, Vallilan kansallisteatteri

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen

Ohjaus: Vesa Vierikko

Suomennos: Arto af Hällström

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja pukusuunnittelu:Tarja Simone

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.

Tervetuloa, uusi vuosi!

Ja heippa vain, kummallinen, varsinkin viime metreillä synkkyyteen vaivuttava vuosi 2020!

Vaikka ihmeitä ei ehkä heti tässä vuodenvaihteessa olekaan tapahtumassa, pidän näistä hetkistä, kun saa pysähtyä vilkuttamaan menneen vuoden hienoille asioille ja kehittelemään tai vahvistamaan uusia unelmia. Joulukuu katosi sairastumisen sumuun – mitäpä olisikaan ollut koronavuosi ilman omaa koronatartuntaa – ja alkuvuoden tunnelmat tuntuvat kaukaisilta, tammi-helmikuussa tapahtuneet asiat tavallista etäisemmiltä. Blogi on uinahtanut, Instaankin kirjakuvia on päätynyt harvakseltaan, mutta lukenut olen, ja mikäpä estäisi minua herättelemästä blogia koronakoomastaan. Tuntuu vain oudolta, kun ei ole yhden yhtä teatterilippua varattuna, ja viime vuoden teatterisaldo jäi todella vähäiseksi. Koska kirjoitin niin vähän lukemistani kirjosta, en myöskään muista kaikkia kohokohtia. Siksi uudenvuodentoiveisiini liittyvätkin sekä se, että pääsisi taas teatteriin että malttaisin keskittyä ajatusteni äärelle kirjoittamaan.

Viime vuoden teatterionni oli ehdottomasti se, kun pääsin pitkän tauon jälkeen syyskuussa teatteriin, vieläpä lempiteatteriini Q:hun. Pääomani oli vaikuttava, vaikka vaikuttavaa olikin pelkästään jo se, kun sai istua katsomossa ennen esityksen alkua. Milja Sarkolan Pääomani luin myös romaanina syksyllä, ja se oli yksi esikoissuosikkini. Toivon uudelta vuodelta siis sitä, että teatterit saisivat käyttää koko katsomoitaan ja toki haluaisin itse istua mahdollisimman monessa esityksessä. Syksyllä piipahdin muuten myös Lahden kaupunginteatterissa, ja oli virkistävää päästä edes pienelle kulttuurimatkalle, vaikka tuolla kertaa kaupunki innostikin enemmän kuin esitys.

Lokakuisen Vesijärven rannalla ennen kiipeämistä Lanu-puistoon. Lahti yllätti ja viehätti lähimatkailukohteena, ja Lahden kaupunginteatterissa piti käydä jo senkin vuoksi, että ensimmäinen (tai yksi ensimmäisistä) teatterielämyksistäni on sieltä 1980-luvun alkupuolelta.

Luin viime vuonna paljon, jopa 133 teosta. Eniten kului taas romaaneja suomeksi, ja tosi vähän uskaltauduin lukemaan englanniksi, vaikka haaveenani on vahvistaa lukusujuvuutta myös englanniksi, koska voisin laajentaa lukemisiani. Onneksi niin paljon suomennetaan ja suomennokset myös ovat hyviä, joten esimerkiksi englanniksi kesken jääneen Colson Whiteheadin Underground Railroadin saan lukea melko piankin. Whiteheadin Nickelin pojat oli nimittäin yksi viime vuoden lukuelämyksiä, joka ei unohdu. Romaanien lisäksi tartuin tavallista enemmän sarjakuviin, ja suosikiksi osoittautui Raid Sattoufin Tulevaisuuden arabi. Siihen on tulossa vielä jatkoakin, ihanaa! Tämän vuoden lukemistossa on joululahjasarjis Cyril Pedrosan Portugali, jossa kuulemma on myös portugalia. Tietokirjoista mieleen ovat jääneet Emilia Kujalan Tunteella-kirjat, jotka houkuttavat opiskelemaan lisää (vielä kun osaisi päättää, mitä), samoin Frank Martelan Elämän tarkoitus. Tänä vuonna haluan kuitenkin lukea ennemmin elämäkertoja kuin self helpiä – olen lukenut aika paljon sitä, kertokoon sekin jotain tästä vuodesta – ja ainakin Barack Obamasta kertova kirja on listalla. Elämäkertavinkkejä otan mielelläni vastaan!

Vaikka Instan (ja blogin) kirjakuvat jäivät muutamiin viime vuonna, on niitä aina hauska sommitella ja katsella. Nämä kaksi joulukuun lukuelämystä sattuivat olemaan saman kansitaiteilijan käsialaa. Ahavan ja Kytömäen upeiden kansien takana on Jenni Noponen.

Elokuvavuodessani suurin menetys oli tietysti Sodankylän elokuvajuhlien peruuntuminen. Tai eiväthän ne peruuntuneet vaan muuttivat muotoaan, ja elokuvaelämyksiä koimme yhdessä kaukana kaukana Sodankylästä. Viime vuoden huippuhetki oli kuitenkin se, kun pääsin pohjoiseen, ja elokuvajuhlienkin vetovoima on toki siinä Lapin kesän ihmeellisyydessä elokuvafiilistelyn ohessa. Mitenköhän käy tänä vuonna? Lappiin aion ainakin itseni viedä, sitä ennen toki myös elokuviin täällä pääkaupunkiseudulla, ja se hyvä puoli viime vuoden outoudessa on, että olen päässyt viimein toteuttamaan retkihaaveitani, kun moni muu asia peruuntui. En päässyt Atlantin rannalle, mutta näinkin Jäämeren, mikä onni!

Tämän jutun kuvissa on haikeaa harmautta, mutta vuoden 2021 kuvien niin kuin koko vuodenkin toivon täyttyvän väreillä. Hetki vielä tässä hitaassa, yksinäisessä pimeydessä, ennen kuin maailma aukeaa. Onneksi on kirjat ja elokuvat, jotka vievät muihin maisemiin ja tunnelmiin, niihin kamalampiinkin kuin tämä maskiarki, ja oma elämä saa taas oikeita mittasuhteita.

Uusi vuosi, toivon sinulta happea, kauneutta, värejä ja hillittömiä ihmisjoukkoja.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020.

”Tie levisi tunturiin kuin luontoon viskattu lanka.”

Vaeltamisesta tulee mieleen jotain aivan muuta, kuin millaisena jalan kulkeminen Kilpisjärven Saanan maisemista alas kohti eteläisempää Lappia näyttäytyy Tommi Kinnusen romaanissa Ei kertonut katuvansa. Mutta niin vain vaeltavat romaanin henkilöt – pakon edessä niin, että kengät kuluvat puhki, nälkäisinä niin että luut paistavat. Epätietoisina siitä, millainen on vastaanotto, jos perille saakka päästään, epäileväisinä, sillä välttämättä kadoksissa ollutta ei oteta riemuiten vastaan.

Vaellusromaaniksi alaotsikoitu Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden naisen matkaa Norjasta Lapin läpi. Ehkä jollakulla oli haaveena päästä sodan loppupuolella laivalla Saksaan, mutta naiset ovat päätyneet ensin vankileirille Norjassa, sitten kuitenkin yhden hyvän sattuman ja ihmisen myötä kulkemaan patikalla kohti kotejaan. Matkalla ei ihastella luonnonrauhaa vaan koitetaan selvitä. Nähdään tuho: räjäytetyt sillat, poltetut talot ja murtuneet tienpenkereet ja mielet. Taustalla on siis Lapin sota, vaikka henkilöt eivät vielä tiedä täysin, mihin tilaan Suomi on jäänyt, kun he ensin ovat kulkeneet autoilla Pohjois-Norjaan saksalaisten matkassa ja sitten olleet siellä tovin vankeina. Nyt on käveltävä takaisin ja ehkä kohdattava se, mitä lähdettiin pakoon omassa elämässä mutta ennen kaikkea se, miten saksalaisten kanssa olleisiin naisiin suhtaudutaan.

Kerronta tuntuu etenevän tasatahtia eteenpäin kulkevan naisviisikon kanssa: on edettävä, ei seliteltävä. Lukijana tietysti haluaa pysytellä mukana ja selvittää, miten tästä voi selvitä. Ihmettelen välillä lukiessa, mikseivät naiset juuri valita nälkää heti tai sosiaaliseeraa ja turise, mutta totta kai he vain yrittävät päästä eteenpäin. On vain edettävä, raahattava matkalaukkua, säästettävä vähäisiä voimia, piilotettava häpeä, joka näkyy rupiseksi kynittynä päänahkana. Pikkuhiljaa matkan edetessä alkaa paljastua keskushenkilöistäkin ja heidän taustoistaan sekä saksalaisten matkaan lähtemisen syistä, mutta vaikka he kulkevat yhdessä, on läsnä jonkinlainen yksinäisyys, se ehkä, mikä henkilöillä oli lähtiessäkin, ainakin päähenkilöksi erottuvalla Irenellä.

Ei kertonut katuvansa paljastaa henkilöistään ja heidän kohtaamistaan ihmisistä lopulta paljon, ja edetessään romaani saa ajattelemaan epätoivon ja yksinäisyyden lisäksi myös ystävällisyyttä ja ihmisen lämpöä, sinnikkyyttä ja rohkeutta, ovathan henkilöt tehneet omia ratkaisuja jo ennen pitkää matkaansa, niistä vain kerrotaan hiljalleen matkan edetessä. Päälle päin ei ihmisen taustoista tai ratkaisuista voi tietää, ei siis näidenkään naisten. Samalla lyötyinä ja hyljeksittyinä mutta kuitenkin sinnikkäinä eteneviin naisiin voi kukin vastaantulija valita oman tapansa suhtautua, vaikka valtavirta syytäisi kirosanoja ja haukkuja. Rohkeutta vaatii siis myös paluu, sillä sekin on ratkaisu niin kuin ehkä oli lähtökin. Romaani on kuvaus ihmisistä, vaikka ei aivan tavallisista, poikkeustilassa, ja juuri tämä kohta, hetki sodan jälkeen, aika ennen uuden rakentamista, on mielenkiintoinen ja tärkeä kuvattava, sellainen, joka jää usein varjoon historiankirjoissa – samalla tavalla kuin nämä kuvatut naiset tai heidän tukijansa ja auttajansa kuin vihaajat ja lannistajat.

”Miten paljon askelia hänellä oli vielä edessä, kuinka monta ylä- ja alamäkeä? Oli kai turha pohtia, kuinka lukemattomia kertoja tie kaartaisi oikeaan tai vasempaan, eikä varmasti kannattanut ajatella, miten hän jaksaisi tai mitä söisi. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Istua pientareelle ja odotella, että yllättäen lakkaisi olemasta siellä missä oli?” (s. 102)

Tommi Kinnusen romaaneissa olen pitänyt siitä, miten katse kohdistuu johonkin syrjään jätettyyn tai vaiettuun kohtaan historiassa mutta kuitenkin sellaiseen, mistä on oltu tietoisia mutta mistä on ehkä helpompi olla hiljaa. Ei kertonut katuvansa ei päätä henkilöidensä matkaa pelkkään helpotukseen, sillä kulkijoiden matka on ollut vaativa, henkisesti pidempi kuin jalan kuljettu, eikä vastaanoton voi olettaa olevan pelkästään – tai lainkaan – riemukas. Nykyhetkessä voi vähän huoahtaa, sillä paljon on tultu eteenpäin, vaikka paljon on tuttua Kinnusen kuvaamissa ihmisissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Tiitu Takalo: Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori. Wsoy 2020.

Muista kuolevaisuutesi, muista kuolevasi. Tiitu Takalon omaelämäkerrallisella sarjakuvaromaanilla on vaikuttava nimi, ja tarina pysäyttääkin elämän ja kuoleman rajamaille, kertoo peloista, sairaudesta, toipumisesta – vaikuttaa siis erityisesti niin, että tarina ja kuvat jäävät mieleen, pakottaa palaamaan äärelleen.

Memento mori alkaa hetkestä ennen Takalon aivoverenvuotoa, kun taiteilija työstää teostaan, mutta työ jää kesken. Alun sairaskohtauksen kuvaus on dramaattinen, kun päähenkilö kieriskelee yksin kivuissaan ja päätyy ambulanssilla ensiapuun, jossa hoitotoimenpiteet ja tutkimukset alkavat vauhdilla, mutta potilas jää avuttomaan hämärään. Alkupuolen harmaan, mustan ja ruskean sävyttämien kuvien seassa on hetkittäin punaista: ensimmäisten sivujen tasaisten verisuonirihmastojen jälkeen päänsäryn räjäyttää puhkeava verisuoni, joka ikään kuin nousee pahaksi sivuhenkilöksi. Sairaalan henkilökunta jää taustahenkilöiden joukoksi. Leikkauksen jälkeistä mielen hämäryyttä ja sekavuutta korostaa värittömyys, kunnes tajunnan kirkastumisen myötä tuttu ruosteenpunaisuus palaa kuviin. Myöhemmin myös muita värejä, niin kuin toipumistaipaleen alkuhetkillä saadut sukulaislapsen siniset taikaesineet.

Toipumisjako leikkauksen jälkeen on pitkä, sillä ensimmäisen leikkauksen jälkeen on myöhemmin vuorossa toinen ja totta kai palautuminen on hidasta niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti. Raastavan Takalon tarinasta tekee se, millaisia pelkoja ja millaista avuttomuuden tunnetta elämään astuu sairauskohtauksen ja sairaalajakson jälkeen. Elämään astuu harmaus, hitaus ja epätietoisuus, ja esimerkiksi pelko mahdollisesta työkyvyn menettämisestä ja keskittymiskyvyn puutteesta välittyvät kuvista. Joukossa on myös koskettavia onnenhetkiä: kotiinpaluu, ensimmäinen piirros, pysähtyminen uudenvuodenyönä revontulien äärelle. Ja sitten on taas pelkoa, ahdistusta siitä, ettei kysymyksiin ole vastauksia, mieleen palaavat menneisyyden ahdistuksen hetket, suru työkyvyn menetyksestä, pompottelua väärin diagnoosein ja vääriin hoitomuotoihin. Vahva tunnelataus, jota rakentavat tarinaan myös värit ja tehokas ruutujen sommittelu, onkin Memento morin yksi vaikuttavimmista asioista. Teosta ei malta laskea käsistään, ei edes silloin, kun kääntää viimeiselle sivulle, jolla on ahdistuksen jälkeen pastellinen rauha.

Luen (liian) harvoin sarjakuvia, mutta onneksi sattumalta käsiini päätyvät ovat näin erinomaisia. Memento morin vaikuttavuus piilee niin tarinassa kuin kerronnassa: kuvissa, väreissä ja kuvien rytmissä. Jo kannen kuva pysäyttää, ja tunnustankin siirtäneeni lukemisen aloittamista lähes palautuspäivään saakka, sillä aavistelin, että sisältö voi olla raskas ja surullinen. Se kannatti kuitenkin kohdata. Ja kuolevaisuuden lisäksi on paljon muuta, mikä kannattaa muistaa.

Elokuinen lukumaraton

En olekaan pitkään aikaan osallistunut lukumaratonille, ja melkein en malttanut nytkään, kun piti olla retkeilemässä tämä viikonloppu. Miniflunssan vuoksi ei uskallettu lähteä metsään, joten mikäs olisikaan sen lohdullisempaa kotitekemistä kuin lukeminen. Elokuun alun maratonin järjestää Oksan hyllyltä -blogin Marika. Maratonilla siis luetaan (yleensä) vuorokauden ajan, ehkä raportoidaan luetusta kuvin ja/tai tekstein, ja lopuksi luetut kirjat ja sivumäärät kootaan yhteen. Tärkeintä on tietysti lukemisen ilo.

Koska päätin tarttua tähän  lukuhaasteeseen hieman yllättäen, en ole varautunut matkaan kunnon eväillä. Tärkein ainesosa eli luettavaa kyllä löytyy. Tartun ensin ehkä seuraaviin:

– kesäprojektini Tulevaisuuden arabin osat 2-4

– keskeneräiset kirjat eli Emma Hooperin Koti-ikävän laulut ja Carolina Setterwallin Toivotaan parasta (e- ja äänikirjana)

Tai sitten vaikkapa johonkin näistä:

Tässä kasassa on sekä nuortenkirja (Tosi raskas reissu), runoja (Leijonapatsailla, jonka tilasin itselleni jo maaliskuussa…), dekkari (ja Portugalin maisemia! Anu Patrakan Rui Santos -sarjan kolmas osa Totuuden portaat) ja muuta kiinnostavaa omasta hyllystä.

Tavoitteenani on nautiskella siitä, että saan vain lukea (tai kuunnella), sivumäärätavoitteita en aseta.  Maratonini alkakoon vaikkapa kahdeksalta, ja päivitän tähän etenemistäni muutamaan otteeseen (mutta muuten yritän pysytellä erossa laitteista).

— — —

1.8.20, lauantai-ilta:  Aloitin maratoonini kahdeksan jälkeen kuuntelemalla  Toivotaan parasta -romaania. Tarina on aika koukuttava, koska alku on niin surullinen ja aika dramaattinenkin.  Jatkan tätä varmaan vielä yöllä.

Kaivoin myös Tulevaisuuden arabin jatko-osat esille (ensimmäisen osan olin jo lukenut kesäkuussa). Toisessa osassa päähenkilö Riadin ja perheen elämä tuntuu entistä hullummalta, ja mitä pidemmälle luen, sitä enemmän ihmettelen äitiä, joka suostuu asumaan Syyriassa ankeissa ja henkisesti ahtaissa oloissa. Sarjakuvan tarina on siis piirtäjän omasta lapsuudessa, ja kuvattu perhe on muuttanut Ranskasta Syyriaan. Erityisesti koulu näytetään aivan kauheana. Kolmososaa pääsin puoliväliin ennen kuin alkoi väsyttää.

2.8. klo 10.20
Arvasin, että näin voi käydä: olen kolmen kirjan loukussa. Tulevaisuuden arabia ei malttaisi olla lukematta (koska odotan vieläkin epätoivoisena, että äiti päättää muuttaa Ranskaan ja ottaa lapset mukaan) ja Setterwallin Toivotaan parasta vuorottelee niin kutkuttavasti kahdessa  ajassa, menneen rakastumisessa ja toivossa ja nykyhetken tuskassa, että kuuntelin ”vielä yhden luvun” sika monta kertaa (en tosin yöllä, koska nukahdin…). Illalla jatkoin vielä Emma Hooperin Koti-ikävän lauluja, jonka miljöö on tosi kiehtova: syrjäinen kalastajakylä Kanadassa. Aika synkkä alku kyllä tässäkin…

Klo 14.50
Luin aamupäivällä Tulevaisuuden arabin 3. osan loppuun ja jatkoin Koti-ikävän lauluja. Siinäkin vaihtuu kuvattu aika niin kuin Toivotaan parasta -romaanissa, ja molemmat aikatasot ovat mielenkiintoisia. Kalastus elinkeinona tuntuu rankalta jo silloin, kun kyläläiset vielä saavat kalaa. Kokkaillessa kuuntelin Toivotaan parasta -äänikirjaa, mutta alkupuolen vetävyys on kadonnut. Erityisesti menneen ajan tapahtumat tuntuvat pitkäveteisiltä jaksoilta. Päädyinkin kuuntelemaan Aamukahvilla-podcastia – ja lopulta unohdin ruuan uuniin.

2.8. klo 20.03, maraton on ohi ja ihana Koti-ikävän laulut luettu loppuun. Pikaisesti kootusta maratonkirjakasasta en sitten tarttunut yhteenkään, sillä tämä Emma Hooperin haikea tarina vei mennessään. Pitää sulatella sitä hetki ja muistaa kirjoittaa myöhemmin toivosta, musiikista ja raa’asta luonnosta.

Tänään en aivan koko päivää ehtinytkään lukea, mutta maltoin asettua lempiharrastukseni pariin pitkästä aikaa. Kävin kyllä myös lueskelemassa muiden maratonkuulumisia, mikä sekin on hauskaa.  Illalla ehkä tartun vielä viimeiseen Tulevaisuuden arabiin.

Maratonilla luetut:
Emma Hooper: Koti-ikävän lauluja 354 s. (olin lukenut ennen maratonia  sivulle 25)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 ja 3, yht. 308 s.

Kuunnellut:
Carolina Setterwall: Toivotaan parasta 4 tuntia 50 minuuttia (vielä 8 tuntia jäljellä… Kuinkakohan käy?)

Yhteensä: 664 sivua lukemista ja 4 tuntia 50 min. äänikirjan kuuntelua.

 

”Niinhän tämä on kuin kaunista unta” – kesän klassikohaasteena Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha. Englanninkielinen alkuteos The Secret Garden (1909), suomentanut Toini Swan. WSOY, Laatukirjasto-sarja.

Salainen puutarha ilmestyi suomeksi sata vuotta sitten, ja lähes sata kertaa on joku huokaillut, etten ole lukenut sitä. Moni on kertonut lukeneensa tämän lastenkirjaklassikon useampiakin kertoja, ja saattoipa se olla minullekin saatavilla ainakin mumminmökin hyllyssä, josta kyllä luin aikoinaan Annat, Runotytöt ja Viisikot. Nyt, aika vanhana, olen minäkin lukenut  Salaisen puutarhan, kiitos klassikkohaasteen ja oppilaitteni, jotka teosta minulle kesälukemiseksi suosittelivat.

Klassikkoteos kulki kesäreissulla mukana, ja vaikken teltassa tai riippumatoissa ehtinyt tai jaksanut lukea, ehdinpä ottaa kuvan Perämeren hietikolla, jossa kukat kasvavat sinnikkäästi dyyneillä.

Salaisen puutarhan alkuasetelma on synkkä: päähenkilö, kymmenvuotias Mary, jää orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta Englantiin. Maryn ottaa huollettavakseen (muttei huolehtiakseen) setä Misselthwaiten kartanossa Yorkshiressa, mistä tyttö ei ole kovin mielissään – hän on tottunut palvelijoihin ja hemmotteluun, tosin onpa hän tottunut ilmeisesti siihenkin, että huoltajan roolissa ovat muut kuin omat vanhemmat. Ärripääksi  välillä itsekin itseään kutsuva Mary ei ole asettua uuteen ympäristöön, mutta pikkuhiljaa hän alkaa löytää rajoja ja mieluisaa tekemistä.

Toinen todellinen ärripäähahmo on teoksessa Maryn serkku Colin, jonka Mary kuitenkin kesyttää. Samalla tavalla kuin Maryn vahvuudet nousevat esille, kun hänet huomataan ja kun hän löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, pinnistää Colinkin hitaasti kohti muita ihmisiä ja näyttäytyy samalla enemmän omana itsenään. Colin nimittäin on vetäytynyt synkkiin ajatuksiinsa ja raivoonsa, eikä kukaan ole uskaltanut tai saanut sanoa hänelle vastaan ennen kuin Mary löytää hänet.

Serkuksia yhdistää erityisen taustan ja (katoavan) äkäisyyden lisäksi salaisuus, ja se on tietenkin puutarha – ei haitanne, että sen tässä paljastan. Puutarha on tietysti tärkeä osa juonta: samalla kuin laiminlyöty puutarha alkaa itää ja kukoistaa, alkavat myös serkusten hyvät ominaisuudet nousta esille. Mary ja Colin ystävystyvät sekä keskenään että puutarhurin ja kyläläisen pojan kanssa, ja kuin huomaamattaan Colin luopuu vääristä uskomuksistaan ja alkaa elää kärsittyään koko elämänsä sulkeutuneena huoneeseensa. Kukoistaminen on muuten yksi positiivisen psykologian ydintermeistä, ja sitä ei voi olla ajattelematta Salaisen puutarhan henkilöhahmojen tai puutarhan heräämisen kohdalla. Mary ja Colin nostavat päätään kohti hyvää itsessään, kun heitä hoidetaan ystävyydellä ja huomiolla.

Vaikka alku onkin synkkä, aikuiset ankeita ja ajatus lasten laiminlyönnistä vähän väliä puistattaa, on tarina lopulta aika rakastettava:  vaikka lapset ovat jääneet vaille kaipaamaansa huomiota ja kannustusta, löytävät he ilon ja merkityksen ystävyydestä, luonnosta ja päämäärätietoisesta tekemisestä. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Voin kuitenkin kuvitella, miten tämä onnellinen käänne ja usko hyvään ihmisessä viehättävät yhä vieläkin nuoria (ja nelikymppisiäkin) lukijoita, ja aika ikuisiakin teemoja tässä teoksessa käsitellään ystävyydestä oman paikkansa löytämiseen. Olinkin kuullut, että tarina sykähdytti vielä nykynuortenkin lapsuudessa, eikä sitä ole vaikea uskoa. Nyt tekisikin mieli lukea muitakin klassikkonuortenkirjoja, joiden joukkoon Salainen puutarhakin siis vankasti kuuluu.

”Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä.” (s. 275)

— — —

Klassikkohaaste on kirjablogien tempaus, joka innostaa ja kannustaa tarttumaan klassikkoteoksiin, pohtimaan klassikkomääritelmää ja lukemaan ajatuksia ”kaikkien muiden lukemista kirjoista”. Tänä kesänä haastetta kokosi Jane blogissa Kirjan jos toisenkin, ja haasteeseen luettiin yli 20 klassikkoa tai sellaiseksi arveltua.

Lisäys 1.8.2020: Jos paluu Salaisen puutarhan maailmaan kutkuttaa tai haluat tutustuttaa lapsiystäväsi tarinaan,  Nukketeatteri Sytkyt esittää teoksen syksyllä Kansallisteatterissa.

— — —

Otsikon lainaus Salaisesta puutarhasta sivulta 114.