Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020.

”Tie levisi tunturiin kuin luontoon viskattu lanka.”

Vaeltamisesta tulee mieleen jotain aivan muuta, kuin millaisena jalan kulkeminen Kilpisjärven Saanan maisemista alas kohti eteläisempää Lappia näyttäytyy Tommi Kinnusen romaanissa Ei kertonut katuvansa. Mutta niin vain vaeltavat romaanin henkilöt – pakon edessä niin, että kengät kuluvat puhki, nälkäisinä niin että luut paistavat. Epätietoisina siitä, millainen on vastaanotto, jos perille saakka päästään, epäileväisinä, sillä välttämättä kadoksissa ollutta ei oteta riemuiten vastaan.

Vaellusromaaniksi alaotsikoitu Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden naisen matkaa Norjasta Lapin läpi. Ehkä jollakulla oli haaveena päästä sodan loppupuolella laivalla Saksaan, mutta naiset ovat päätyneet ensin vankileirille Norjassa, sitten kuitenkin yhden hyvän sattuman ja ihmisen myötä kulkemaan patikalla kohti kotejaan. Matkalla ei ihastella luonnonrauhaa vaan koitetaan selvitä. Nähdään tuho: räjäytetyt sillat, poltetut talot ja murtuneet tienpenkereet ja mielet. Taustalla on siis Lapin sota, vaikka henkilöt eivät vielä tiedä täysin, mihin tilaan Suomi on jäänyt, kun he ensin ovat kulkeneet autoilla Pohjois-Norjaan saksalaisten matkassa ja sitten olleet siellä tovin vankeina. Nyt on käveltävä takaisin ja ehkä kohdattava se, mitä lähdettiin pakoon omassa elämässä mutta ennen kaikkea se, miten saksalaisten kanssa olleisiin naisiin suhtaudutaan.

Kerronta tuntuu etenevän tasatahtia eteenpäin kulkevan naisviisikon kanssa: on edettävä, ei seliteltävä. Lukijana tietysti haluaa pysytellä mukana ja selvittää, miten tästä voi selvitä. Ihmettelen välillä lukiessa, mikseivät naiset juuri valita nälkää heti tai sosiaaliseeraa ja turise, mutta totta kai he vain yrittävät päästä eteenpäin. On vain edettävä, raahattava matkalaukkua, säästettävä vähäisiä voimia, piilotettava häpeä, joka näkyy rupiseksi kynittynä päänahkana. Pikkuhiljaa matkan edetessä alkaa paljastua keskushenkilöistäkin ja heidän taustoistaan sekä saksalaisten matkaan lähtemisen syistä, mutta vaikka he kulkevat yhdessä, on läsnä jonkinlainen yksinäisyys, se ehkä, mikä henkilöillä oli lähtiessäkin, ainakin päähenkilöksi erottuvalla Irenellä.

Ei kertonut katuvansa paljastaa henkilöistään ja heidän kohtaamistaan ihmisistä lopulta paljon, ja edetessään romaani saa ajattelemaan epätoivon ja yksinäisyyden lisäksi myös ystävällisyyttä ja ihmisen lämpöä, sinnikkyyttä ja rohkeutta, ovathan henkilöt tehneet omia ratkaisuja jo ennen pitkää matkaansa, niistä vain kerrotaan hiljalleen matkan edetessä. Päälle päin ei ihmisen taustoista tai ratkaisuista voi tietää, ei siis näidenkään naisten. Samalla lyötyinä ja hyljeksittyinä mutta kuitenkin sinnikkäinä eteneviin naisiin voi kukin vastaantulija valita oman tapansa suhtautua, vaikka valtavirta syytäisi kirosanoja ja haukkuja. Rohkeutta vaatii siis myös paluu, sillä sekin on ratkaisu niin kuin ehkä oli lähtökin. Romaani on kuvaus ihmisistä, vaikka ei aivan tavallisista, poikkeustilassa, ja juuri tämä kohta, hetki sodan jälkeen, aika ennen uuden rakentamista, on mielenkiintoinen ja tärkeä kuvattava, sellainen, joka jää usein varjoon historiankirjoissa – samalla tavalla kuin nämä kuvatut naiset tai heidän tukijansa ja auttajansa kuin vihaajat ja lannistajat.

”Miten paljon askelia hänellä oli vielä edessä, kuinka monta ylä- ja alamäkeä? Oli kai turha pohtia, kuinka lukemattomia kertoja tie kaartaisi oikeaan tai vasempaan, eikä varmasti kannattanut ajatella, miten hän jaksaisi tai mitä söisi. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Istua pientareelle ja odotella, että yllättäen lakkaisi olemasta siellä missä oli?” (s. 102)

Tommi Kinnusen romaaneissa olen pitänyt siitä, miten katse kohdistuu johonkin syrjään jätettyyn tai vaiettuun kohtaan historiassa mutta kuitenkin sellaiseen, mistä on oltu tietoisia mutta mistä on ehkä helpompi olla hiljaa. Ei kertonut katuvansa ei päätä henkilöidensä matkaa pelkkään helpotukseen, sillä kulkijoiden matka on ollut vaativa, henkisesti pidempi kuin jalan kuljettu, eikä vastaanoton voi olettaa olevan pelkästään – tai lainkaan – riemukas. Nykyhetkessä voi vähän huoahtaa, sillä paljon on tultu eteenpäin, vaikka paljon on tuttua Kinnusen kuvaamissa ihmisissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

”Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)

Syksyinen luonnoslehtiö

Rakas lukupäiväkirjani… Kirjavuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Aikaa lukemiselle ei muka ole ollut niin kuin aiemmin, ja koska en ole kirjoittanut kaikesta lukemastani, ovat lukumuistot osin hataria. Kokosin tähän talteen muutamia  luonnosarkistoon unohtuneita kirja-ajatuksia. Osa teksteistä ovat olleet jo hyvällä mallilla, osa lähes pelkkiä otsikkoja.

Kohta voikin ryhtyä miettimään uudenvuoden lukulupauksia, vaikka minun lienee parasta tehdä myös kirjoittamislupaus!

 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava, 2015.

Syksy ja synkät kirjat! Tai surulliset. Laura Lehtolan esikoisteosta Pelkääjän paikalla lukiessani nimittäin todellakin itkin, vollotin suorastaan (enkä ollenkaan ollut sen tarpeessa, niin kuin sitä joskus on – mutta ei esimerkiksi bussissa aamuruuhkassa matkalla töihin). Vaikka on teoksessa paljon muutakin kuin surua ja synkkyyttä, mietin, kannattaisiko pimeneviin villasukanpehmeisiin iltoihin haalia ennemmin kikatuttavaa kuin kyynelehdityttävää luettavaa. Onhan romaanissa huumoriakin, on siinä elämän onnellinenkin puoli. Ja niinhän se on, että se on se elämänmakuisuus, joka koskettaa.

Romaani alkaa siis siten, että päähenkilö Aapon puoliso alkaa kuolemaan: ”Hengityksesi oli vetävä parvekkeen ovi. Haukoit ilmaa sisällesi ja vinguit sen ulos.” Ajassa liikutaan ihastumisen hetkeen, takaisin sairastupaan, kuljetaan taas kohti nykyhetkeä. Luvuissa vuorottelee menneestä kertovien osuuksien keveys ja jo kuoleman varjostamien tilanteiden  painostava, puristava ahdistus. Kerronta on osin toteavaa, eikä liene spoilausta, jos sanon, että puoliso todellakin kuolee. Aapo on sairauden vieressä voimattomana seisova sivustakatsoja, jonka pitäisi pystyä pitämään kiinni sekä itsestään että muista elävistä, ennen kaikkea tyttärestään, kun vieressä kuolema riepoo rakasta kohti tyhjyyttä.

”Elsan lakki kahisee turvaistuinta vasten. Katuvalot viisevät auton molemmilla puolilla, muussautuvat toisiinsa jotenkin.                                                                            – Kuoleeko äiti?     – Kuolee.   – Ai ihan kokonaan?    – Ihan kokonaan. Me jäädään Elsa kahdestaan.  

Elsa ei vastaa. Se katsoo ikkunasta ulos.  

– Elsa, kuuletko sä?  Peilistä näen vain päänsä kääntäneen Elsan punaisen toppalakin.                  

– Isi, kuinka pitkä yksi kokonainen sähköjohto voi olla?”  (Pelkääjän paikalla, s. 45)

Pelkääjän paikalla -teosta lukiessa on mietittävä, miten epäreilu maailma onkaan. Ja samalla tietysti on todettava, miten eri tavoin sitä voikaan suhtautua vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan ja vakavaan sairauteenkin.

 

 Colm Tóibín: Nora Webster. Tammi, 2016.

Tässä tarinassa puoliso onkin jo kuollut. Pelkääjän paikalla -romaaniin verrattuna tunnetila on hyvin erilainen, jollain tavoin viileä, etäinen – mutta seesteisensumuisen pinnan alla kihelmöi elämä. Nora Webster  vie nimihenkilön mukana 1960-luvun Irlantiin, ja vaikka maailma kuulentoineen ja mielenosoituksineen räiskyy taustalla, on Nora Websterin elämä hillittyä. Katse kohdistuu siis nimihenkilö Noraan, yksinhuoltajaan, joka elää kyläyhteisön ja perheensä odotusten pienoisessa paineessa. Mutta tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Myönnän, että en muista paljoakaan tästä romaanista; muistan hienovireisen ahdistuksen, päähenkilön etäisen, hiljaisen olemuksen ja sen, miten mieleni teki huutaa päähenkilölle, käskeä häntä elämään. Muistan myös, miten kiinnostuin taas Irlannista joutuessani selvittelemään taustalla väreilevää poliittista taustaa. Romaani on kuitenkin ennemmin arjen ajankuva, Noran, yksinäisen nasen tarina: siinä kuvataan, millaista onkaan elää ahtaassa ympäristössä. Eikä sellaiseen kuulu vauhdikas juoni, vaan kamera kohdistuu arkeen ja ihmisiin.

 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Alkuperäisteos Beckomberga – ode till min familj (suom. Outi Menna). Tammi, 2016. 

Marras-joulukuun vaihteessa lukemani Niin raskas on rakkaus kuuluu edellisten kirjojen kanssa surullisten tarinoiden sarjaan. Tämä teos kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni suosikkeihin, mutta miksi en kirjoittanut tästä mitään edes luonnoksiin?

Luin kirjan muutamassa päivässä (mikä on minulle harvinaista), sillä tarina imaisi outoon toden ja unen sekamelskaan. Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiestä, välillä lapsuudesta, välillä nykyhetkestä, jossa Jackie on jo aikuinen. Lapsuuden miljöönä on Beckombergan mielisairaala, outo oma maailmansa, suljettu pieni kaupunki kaupungissa, paikka, jossa lapsuutta ei kuuluisi elää. Paikka, jota ei enää ole, mutta jollaisia on ollut, paljon. Sairaalassa on Jackien isä, Jim, joka pääsee ikään kuin turvaan mielisairaalaan. Jackie ei kuitenkaan pääse turvaan isältään, tämän itsetuhoisuudelta,  kuolemansynkiltä puheilta. Eikä Jackien äitikään ole lähempänä, vaan tyttö värisee mielikuvituksen ja raa’an todellisuuden sekamelskassa. Yksin.

Hienoa romaanissa on välähdyksenomainen kerronta, selittelemättömyys. Yksi henkilöistä on Olof, mielisairaalan pitkäaikainen asukki, joka ei kestä aitojen ulkopuolista maailmaa. Häntä kuvataan yksittäisissä lyhyissä luvuissa. Päähenkilö Jackien ja isän lisäksi tärkeä henkilö on myös sairaalan erikoinen lääkäri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Aika on rikkonainen, ja henkilöiden tarinoiden sirpaleista, menneestä ja nykyhetkestä syntyy erikoinen, epätäydellinen kuva, lukuhetkellä vahva, romaanin loputtua hetkittäin mieleen välähtelevä. Erityisesti Beckombergan sairaalamiljöö  vaikuttaa  menneen maailman kaikuna, ja sinne Jackiekin palaa, sairaalan jo sulkeuduttua.

 

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga, 2012.

Ja sitten aivan muihin tunnelmiin, moottorikelkan kyydissä. Alkusyksystä nappasin joltakin #pojatkinlukee-listalta Mikko-Pekka Heikkisen (veijari-)romaanin Terveiset Kutturasta, ja sainpa sitä suositella jo kohderyhmällekin. Itse en ihan vauhdissa pysynyt,  vaikka tarinan idea onkin herkullinen, mutta 15-vuotiaat pojat löysivät teoksesta kyllä ajattelemisen aihetta ja huumoriakin.

Terveiset Kutturasta -romaanin tarina on kyllä omaperäinen ja hulvaton. Yhteiskuntakritiikiltä ei vältytä, kun Heikkinen kuvaa Suomea, jossa pohjoisen ihmiset ovat saaneet kyllikseen etelän potuista, riistosta ja oikeuksien rajaamisesta, ja pohjoisen ja etelän välillä alkaa sisällissota. Yksi tärkeistä henkilöistä on Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka päätyy pohjoisen joukkoihin raportoimaan. Pohjoisessa valtaa pitää Poro (Pohjoisen regiimiorganisaatio), ja tärkeä järjestö on Saamen vapautusrintama. Sieltä vaikuttavat tarinan mielenkiintoisimmat tyypit, Oula lapinpuvussaan ja Toni Morottaja räppireleissään. Oula selostaa tilannetta omasta näkökulmastaan, ja välillä vastapuolen näkökulmaa valottaa nuori sotamies (jolla on ehkä jokin sotilasarvo, mutta tämä ala ei ole vahvuuteni) Jesse Purola. Kun Purola joukkoineen on kuvauksen kohteena, ei Tuntematon sotilas -viittauksilta vältytä. Purola nimittäin pohtii tavan takaa, mitä Koskela tekisi, kun hänen kaupunkilaisjoukkonsa toimii omilla säännöillään.

Kerronta koostuu lyhyistä lauseista, joskin välillä selitellään liiaksikin. Hyvänä lisänä vaihtuvien näkökulmien ohella toimivat Ainon kirjoittamat uutiset, vaikka toimittajalla olisi vielä harjoiteltavaa puisevassa uutiskielessä.

 

Bloggaamattomia kirjoja olisi vielä kasa, mutta tyydyn  vain lisäämään ne Helmet-lukuhaasteeseeni. Nämä osuvat kohtiin 8. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Lehtola, ja toki kaikki muutkin näistä), 32. Kirjassa on myrsky (Nora Webster – ainakin siinä sataa), 44. kirjassa joku kuolee (Niin raskas on rakkaus) ja 33. viihteellinen kirja (humoristisuus Terveiset Kutturasta -teoksessa kyllä viihdyttää).