Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)

Lempi ja rakkaus – Julia ja Romeo Kansallisteatterissa

Julia ja Romeo Kansallisteatterissa 11.5.2018. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 7.3.2018. Näytökset jatkuvat syksyllä.

ROOLEISSA Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

MUUSIKOT    Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

SÄVELLYS Mila Laine

OHJAUS  Jussi Nikkilä

SOVITUS JA ESITYSDRAMATURGIA Anna Viitala

SUOMENNOS  Marja-Leena Mikkola

LAVASTUS   Katri Rentto

PUKUSUUNNITTELU  Saija Siekkinen

KOREOGRAFIA Ima Iduozee

TAISTELUKOREOGRAFIA Kristo Salminen ja Ima Iduozee

VALOSUUNNITTELU   Pietu Pietiäinen

ÄÄNISUUNNITTELU   Viljami Lehtonen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU    Petra Kuntsi

OHJAAJAN ASSISTENTTI   Johanna Kokko

 

Nuoruus ja rakkaus, niitä Kansallisteatterin Julia ja Romeo pursuilevat. Lempi ja rakkaus on Romeon ylitsevuotavassa rakkaudentuskassaan kirjoittama runo, ja tunteet saavat Romeon kiemurtelemaan – samoin katsojan. Nuorten rakastavaisten, samoin kuin Veronan ”nuorisojengien” uhka ja energia vetäisevät äkkiä mukaan teatterin taikaan, ja parituntinen vierähtää nopeasti. Yleisö on täynnä nuoria, sillä mikä sopisikaan paremmin lukion äidinkielen kurssin teatterikokemukseksi kuin taidolla tehty klassikko. Tällaiseen teatterielämykseen tuo varmasti mielellään nuorisolaisia, ja  nuori yleisö myös tuntui nauttivan. Yhtä lukioikäistä kuulustelinkin kokemuksesta, ja hän oli näytelmästä innoissaan. Koska minäkin olen, voinemme päätellä, että tämä versio sopii niin Julian ja Romeon ikätovereille kuin hieman varttuneemmalle tunteilijallekin.

Kansallisteatterin versio on melko uskollinen alkuperäistekstille repliikeissä, mutta painotus ja miljöö on omansa. Julia on näytelmän nimessäkin siirretty ensimmäiseksi, sillä hän on päähenkilö. Julia on tässä versiossa yhtä aikaa suloinen ja teinityttömäisen ärhäkkä: hän tietää, mitä tehdä, mitä hän haluaa. Romeo puolestaan värisee herkkyydessään – hänen silmistään on jatkuvasti vierähtämäisillään kyynel, häntä tekisi mieli lohduttaa, sanoa, että se on vain se nuoruus, se menee ohi. Olli Riipisen näyttelemässä Romeossa on häivähdystä enemmän herkkyyttä, eikä Romeon hahmo tietenkään alkuperäistekstissäkään mikään macho olekaan, ainakaan muistaakseni.

Julia (Satu Tuuli Karhu) parvekkeellaan. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Julian ja Romeon tarinaa kerrotaan melko minimalistisesti lavastetulla suurella näyttämöllä, tosin laajan, välillä melko tyhjänkin lavan vastapainona ovat kukkia pursuavat parvekkeet.  Julian parveke tietysti on keskeinen tapahtumapaikka romanssissa. Romeon karkotuspaikkana toimii toinen, Julian parveketta vastapäätä oleva parveke, Mantova niin lähellä ja rakastavaisten kannalta kuitenkin aivan liian kaukana. Lava kuitenkin laajenee niin pituussuuntaan kuin keskelle katsomoa, sillä neljännen rivin ylle on rakennettu lisälava, joka jakaa ensimmäiset rivit. Onnekseni sain paikan – tästä lisälavasta tietämättömänä siis – riviltä, jonka editse näytelmän henkilöt välillä juoksevat. Lavan laajennus yleisön keskelle tuo tapahtumat ihmeellisen lähelle ja saa tapahtumiin liikettä, tilaan avaruutta. Vain metrin päästä hulmahtava hahmo imaisee tehokkaasti myös näytelmän maailmaan, ja pidin todella paljon tästä lavarakennelman tuomasta lisämausteesta.

Toisen, vielä hurjan paljon vaikuttavamman ”lisäosan” näytelmään tuo musiikki ja muusikot, jotka soittavat ja laulavat lavan etuosassa parvekkeiden alla. Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat monipuolisesti eri soittimia, ja musiikki rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Musiikki on Mila Laineen säveltämää.

 

Kansallisteatterin Juliassa ja Romeossa on paljon, mihin tekisi mieli pureutua ja mitä hehkuttaa. Siksi myös nuorempi yleisö saa tästä versiosta varmasti paljon irti. Erityisesti pidän Mercution, Benvolion ja Tybaltin hahmoista,  tai oikeastaan tekisi mieli luetella kaikki henkilöt – henkilöhahmoissa on jokaisessa jotain kekseliästä, niin kuin Julian vanhemmissa jämähtäneisyyttä menneeseen ja etäälle tyttären maailmasta tai imettäjässä, jonka olemuksessa yhdistyvät ronskius ja rakkaus. Henkilöiden lisäksi vaikutuin vauhdikkuudesta, jota toteutukseen toivat taistelukohtaukset ja lisälavan tuoma näyttämömaailman laajennus. Tällaiselle vanhemmalle, pohjatekstin tuntevallekin Nikkilän ohjaus tarjoaa todellisen elämyksen ja kutkuttaa ajattelua – asioita, joita teatterikokemukselta toivon.

Valosuunnittelu oli tärkeä osa kokonaisuudessa, ja valaistus toimi ikään kuin lavastuksena. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mitä siitä, että tiedän, mitä näytelmässä tapahtuu? Väliajan jälkeen istuessani takaisin oivalliselle paikalleni lisälavan eteen  toivon silti sydämestäni, että Julia ja Romeo eivät kuolisi. Ja kyllähän minä tiedän, etteivät he kuole – vaikka heidän kohtalonsa on Kansallisen versiossa sama kuin Shakespearen.

 

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista.

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

”Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Terveisiä yksinäisten perheestä

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra. Otava 2017.

Nadja Sumasen esikoinen, Rambo, teki pari vuotta sitten vaikutuksen koskettavuudellaan, lämmöllään ja sillä, että sen kautta avautuvat mahdollisuudet laajaan, polveilevaan keskusteluun yläasteikäisten kanssa. Kun nyt olen pyyhkinyt kyyneleeni suljettuani Terveisin Seepra -romaanin kannet, en melkein malttaisi odottaa, mitä kaikkea teiniläiseni saavat siitä irti. Heti aluksi siis suositus sekä kohderyhmälle että kohderyhmän kanssa touhuaville!

Terveisin Seepra -romaania on hankala lukea vertaamatta sitä Ramboon. Rambon lukeminen ei kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä, eivätkä teokset liity yhteen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita, nousee Seepra kirkkaaksi ykköseksi. Molemmat ovat tarkkanäköisiä nuoruuden ja (ongelma-)perheen kuvauksia, Rambo ehkä hivenen humoristisempi ja keveämpikin letkeän päähenkilön vuoksi, Terveisin Seepra taas kuristavampi ja ahdistavampi – mutta myös moniulotteisempi.

”Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset.” (s. 9)

Jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen alleviivataan sitä, miten erillään perheenjäsenet ovat. Toki siinä vihjataan, että menneisyydessä vaikeuksia on ainakin yritetty selättää. Taustat avautuvat hiljalleen, kun tarina lähtee liikkeelle, ja kuvattavan vuoden mittaan välit osittain lämpenevätkin. Vaikka alun kuvaus on jopa ärsyttävän äärimmäistä, on se jollain tavalla uskottavaa ja perheestä haluaa tietenkin tietää lisää.

Päähenkilö, ysiluokkalainen Iris, saa psykologilta tehtäväksi etsiä kirjekaveri, ja hän löytääkin elämäniloa pursuavan Runotytön. Iris kirjoittaa nimellä Seepra, ja kirjeenvaihto on osa kerrontaa. Muuten Iriksen elämä tuntuu suljetulta, rajatulta – paljolti hänen omien ajatustensa ja ahdistustensa vuoksi. Ahdistus ajaa Iriksen viiltelemään itseään, ja vaikeat tunteet ja kahlitsevat ajatukset kuristavat  yhä enemmän yksinäisyyteen. Elämä ei ole muutenkaan helppoa: isoveli on vieroituksessa (ja myöhemmin kadulla), äiti sairaalloisen perfektionisti, isoäiti kuolemanvanha, läheisten välit kireällä solmulla. Isä on etäinen, mutta vihdoin jokin lykkää hänet huomaamaan tyttärensä – olkoonkin se jokin kuolemanvaara.

Isän ja Iriksen suhteessa on romaanin toiveikkuus. Surullista on se, miten perheessä ollaan niin erillään, mutta tarinassa muutos on positiivinen. Toiveikkuutta tarinaan tuovat myös perheen siivooja, myöhemmin isoäidin avustaja Leeni (aikuishenkilöhahmo, joka on kuin äidin vastakohta), isän ja Iriksen yhteiset hetket, ilon pirskahdukset kirjeissä ja unelma, joka herää yhtäkkiä. Päällimmäiseksi jääkin tunne siitä, miten nopeasti muutos saattaa tapahtua, vaikka nuoren elämässä vuosi tai pari tuntuu tietenkin ikuisuudelta. Onni toisaalta, että lyhytkin hetki voi.

 

Kirsi julkaisi tänään blogissaan #nuortenkirjatorstai-haasteen. Jos haluat osallistua siihen lukemalla hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, aloita vaikkapa tästä.

 

 

 

Joskus on katsottava kauas

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017.

“Alempana kaupunki leviää kuin ilmassa väräjävä hyttysparvi.” s. 206

Terhi Törmälehdon esikoisteos vie minut monella tavalla vieraisiin paikkoihin. Toisaalta uskonto ja hurmio, hurahtaminen, toisaalta Kainuu ja Kolumbia ovat magneetteja, jotka saavat minut pysymään tarinan imussa. Kaikkein tärkein on kuitenkin kieli, joka näihin maailmoihin vie.

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo rinnakkain tarinaa Elsan nuoruudesta lukioikäisenä Kainuussa ja ajasta noin kuusi vuotta myöhemmin Kolumbiassa, Elsan nuoruutta tämänkin, vain vähän vanhempana. Luvut vuorottelevat ja etenevät kronologisesti: Lukiovuosista kuvataan ensirakkautta, kokoontumisia helluntaiseurakunnassa ja rukoushetkiä ystävien kanssa, yhteentörmäyksiä äidin ja isovanhempien kanssa. Aika Kolumbiassa kytkeytyy ihmissuhde- ja uskonpohdintoihin, ja näissä luvuissa kuvataan myös kaupunkia – ihmisiä, tuoksuja ja värejä, elämää. Tuntuu, kuin Elsa kasvaessaan tai kasvettuaan heräisi eloon, ja näistä luvuista pidänkin. Ajattelen romaania kasvukertomuksena, jossa yhtä aikaa tärkeitä ovat päähenkilön suhde jumalaan tai uskontoon ja päähenkilön suhde itseensä. Koska Kolumbia-luvuissa päähenkilö on valmiimpi kohtaamaan itsensä, tämä “myöhäisemmän nuoruuden” tarina viehättää enemmän.

Ehdottomuus ja sinisilmäisyys, joiden ajattelisi kuuluvan nuoruuteen, yhdistävät Elsan kahta tarinaa, sillä tavallaan ne ovat osa Elsan uutta elämää Kolumbiassa. Lukioikäisenä Elsa siis löytää helluntalaisseurakunnan, oman yhteisön, jossa vanhemmat seurakuntalaiset ohjaavat nuoria ihmeiden äärelle. Elsan ystävät ovat seurakunnassa, samoin ihastus, ja nuori tyttö on vahvasti mukana toiminnassa ja yhteisissä aatteissa. Myöhemmin, Kolumbian aikana, Elsa ei enää ole niin riippuvainen muista ja muiden ajatuksista, mutta tietyllä tavalla hän edelleen on ehdoton ja ankara itselleen, vaikka suuri maailma näyttää vaihtoehtoja. Toki tämä tekee tarinasta uskottavankin – aikuisuuden pohdinnat kytevät hiljaa uusiksi ajatuksiksi, ja ehkä vasta välimatka voi joskus auttaa näkemään uudella tavalla.
“Nyt yksi sana, närästys, repäisee harson, joka pitää sen maailman tästä toisesta. Sama pieni kiusa niillä, jotka illan tullen kietoutuvat pahviin ja pelkoon, ja niillä jotka kääntävät avainta lukossa ja menevät lämpimään suihkuun.” s. 196
Romaania ei voi lukea miettimättä, mitä helluntailaisuus tai herätysliikkeet oikeastaan ovatkaan, tai laajemmin millaista elämä on tiiviissä, rajatuissa yhteisössä, varsinkin, kun tällainen on minulle vierasta. Toki ymmärrän, että kyse on yhdestä kuvasta, yhden henkilön mahdollisesta tarinasta: siitä, miten helppoa nuorena (ja vähän vanhempanakin) on löytää jokin kohta, johon jäädä turvaan – oli se sitten aate, uskonto, ystäväpiiri, fanijoukko. Elsankin tarinassa kuitenkin tulee ilmi, miten uskonto on niin paljon muita isompi asia. Muut edellä luettelemani voi hylätä nuoruuden (tai keski-ikäisyyden) villityksinä, valita uuden tilalle tai seestyä. Yksi romaanihenkilöistä, Mira, Elsan hyvä ystävä, kyllä “aateshoppailee” helluntalaisaikojensa jälkeen, mikä hieman keventää aiheen käsittelyä.

 

Elsan tarinoista tai tarinasta syntyy ristiriitainen kuva helluntailaisuudesta tai vastaavista tiukasti säännellyistä herätysliikkeistä. Osa on Elsan omaa pohdintaa siitä, miksi jokin asia on syntiä, miten kuuluu elää, mitä käykään Elsan vanhemmille, jotka eivät pelastu. Kasvukertomuksen mielenkiintoisuus syntyykin oikeastaan siitä, millaisia ristiriitoja Elsan mielessä myllertää. Kainuun helluntalaisnuoret paheksuvat tanssia ja Ultra brata, Bogotassa tanssahdellaan kadulla ennen kuin rukoillaan. Bogotassa rukoillaan yhdessä, ei jonkun puolesta, niin kuin Suomessa. Elsa näkee itsensä monessa kohtaa ulkopuolisena niin kotona perheessään kuin Kolumbiassakin – eri tavalla uskovana, ei niin uskovana, erilaisena kuin perheenjäsenet, ulkomaalaisena…

Vaikka vuoret järkkyisivät on kaunis kirja kanttaan ja kieltään myöten. Se auttaa lempeällä tavalla näkemään palan omaa nuoruuttani, joka on kaukana tarinan henkilöiden nuoruudesta ja jossa ihmettelin jo elsoja ja miroja. Romaanissa kuvattu aika on melkein samaa, kuin mitä elin, mutta vaikka nuoruudet ovat erilaisia, voi niistä jälkikäteen löytää muitakin yhdistäviä osasia kuin Ultra bran.

Kertomuksia Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Alkuperäisteos The Beggar Maid/Who Do You Think You Are? (ilm. 1977), suom. Kristiina Rikman (1985), Tammi.

Ihastuin kesällä Alice Munron novelleihin ja novellihaasteen innoittamana tartuin Kerjäläistyttöön. Se ei kuitenkaan osoittautunut novellikokoelmaksi, ainakaan aivan tavalliseksi. Alaotsikon Tarinoita Flosta ja Rosesta mukaan kyse kuitenkin on kertomuskokoelmasta, siksihän joskus myös novellikokoelmia kutsutaan, mutta päähenkilö, se ”kerjäläistyttö”, onkin koko ajan sama. Teos on siis osittain kuin romaani, osittain novellikokoelma.

Novellikokoelmalta teos näyttää, vaikka novellien nimet voisivat olla kuin lukujen nimiä. Teoksen nimi, Kerjäläistyttö, ei kuitenkaan kuvaa näiden kertomusten päähenkilöä, vaan on päähenkilö Rosen poikaystävän antama nimitys tai määritelmä yhdessä kokoelman tarinoista (ja toki yhden kertomuksen nimi), ja se on vertaus ennemmin kuin luonnehdinta Rosesta. Myös kanadalaisen ensi painoksen nimi, suomennoksessa Kuka sinä oikein luulet olevasi? on yhden kertomuksen nimi, ja tavallaan liittyy sekin päähenkilöön ja hänen menneisyyteensä, niin kuin kaikki kertomukset. Kerjäläistytön kertomukset muodostavatkin oman kokonaisuutensa, jotka liittyvät Rosen elämään, elämästä kerrottaviin tarinoihin ja muistoihin, mutta novelleille voisi määritellä aiheen kullekin, joten ne voisi varmaankin lukea myös erillisinä tarinoina. Sanon varmaankin, sillä tietysti luin kaikki, ihan järjestyksessä vieläpä, enkä tiedä, millaista olisi ollut tutustua Roseen vaikkapa Kuka sinä oikein luulet olevasi? -novellin kautta. Luultavasti olisin ollut hämmentynyt – keitä nämä ihmiset oikein ovat, millaiset heidän suhteensa, entä missä paikassa Rose ja Brian ja Flo asuvat – mutta sellaistahan novellin lukeminen joskus on.

Kun yksi Kerjäläistytön kertomus Rosesta loppuu, vie uusi johonkin uuteen tilanteeseen, ja kaikki alkaa alusta – vaikka välillä jokin  yksityiskohta, vaikkapa henkilöistä tai Flon talosta kerrottu, tuntuukin tutulta. Siksi lukeminen ”oikeassa järjestyksessä”, romaanimainen lukeminen, toimii tässä teoksessa. Ja ajattelemaan teosta sirpaleisena romaanina. Onhan tarinoissa sama päähenkilö, ja jollain tavalla kertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka eihän näissä muistelevissa, menneisyydestä kertoilevissa kertomuksissa aikarakenne ole kronologinen, mutta ikkuna  Rosen elämään avataan aina selittelemättä, paljoa taustoittamatta. Niin kuin novelleissa usein.

Romaanimaisuutta on siis samojen henkilöiden elämän kuvaus, mutta novellikokoelmamaisuutta esimerkiksi se, että kertomus alkaessaan humpsauttaa lukijan aina jollain tavalla uudestaan Rosen elämään ja maailmaan. Onhan novellikokoelmissa usein jokin yhdistävä tekijä – joskus samat suuret kysymykset, joskus tietyn elämänvaiheen tarkastelu tai vaikkapa kummalliset ihmiskohtalot. Tässä punainen lanka on Rose, ja miksei Rosen ja Flon suhde tai oikeastaan Rosen suhde menneisyyteensä, laajennettuna vaikkapa ihmisten pyrkimys tarinallistaa menneisyyttänsä ja elämäänsä. Joten parasta lienee keskittyä nautiskelemaan kertomusten sisällöstä ja antaa muodon olla omaperäinen sellaisena kuin se on.

”Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat, että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan.” (s. 32)

Kerjäläistytön kertomukset keskittyvät siis Roseen ja siihen, millaisia asioita hänen menneisyydestään kerrotaan. Flo on Rosen äitipuoli ja mukana erityisesti niissä kertomuksissa, jotka kertovat Rosen lapsuus- ja nuoruusmuistoista, mutta myös myöhemmin, kun Rose elää jo omaa elämäänsä etäällä – välillä hyvinkin etäällä Flon köyhästä elämästä, jolle Rose hymähtelee kertomuksissaan, joskus lähes nauraa. Kertomuksissa on muistelemisen maku, vaikkei Rose siis olekaan minäkertoja, joka katselisi menneisyyttään, mutta kertomuksissa viitataan muistoihin ja kertomiseen.  Rose pohtii, miten hän ei välillä tiedä, miksi jokin asia tai kertomus viehättää, mutta toisaalta hän on välillä hyvin tietoinen tarinoiden ja yksityiskohtien voimasta. Joka tapauksessa kertominen ja muisteleminen ovat tärkeässä asemassa monella tavalla.

Kertomuksille voisi muotoilla aiheita, kuten koulunkäynti köyhässä Länsi-Hanrattyn kaupunginosassa, joka on siis Rosen kotiseutua,  toisaalta pääsy pois sieltä, ensin kaupunkimatkalle, sitten kokonaan, elämään opiskelukaupungissa. Yksi novelleista kertoo Rosen rakkaussuhteesta poikaan, jolla on aivan erilainen tausta, ja suhteessa tähän poikaan tarinat menneisyydestä ja kotioloista korostuvat. Rose päätyy naimisiin miehen kanssa, ja yhdessä novellissa kerrotaan siitä, miten Rose ailahtelee avioliittonsa aikana toisen miehen pauloissa, myöhemmässä kertomuksessa mainitaan, millaista Rosen elämä on, kun eron jälkeen lapsi asuu välillä hänen luonaan, välillä isällään. Kuva Rosesta on sirpaleinen, silti hänestä tulee tuttu novellien myötä.

Miljöökuvaus lapsuuden maisemista on  tavallaan vähäistä, mutta kun useammassa kertomuksessa paljastetaan jotain Rosen lapsuuden ja nuoruuden maisemista, syntyy kuva ankeasta menneisyydestä – ja sitähän Rose jollain tavoin korostaakin. Eräässä novellissa hän sanookin liioittelevansa köyhyyttä kertoessaan lapsuudenkodistaan ystävälleen. Muutenkaan tapahtumapaikkoja ei paljonkaan kuvata, vaan kerronta keskittyy henkilöihin. Tapahtumapaikat vaihtuvat, mikä kertoo jotain Rosesta henkilönä: hän päätyy johonkin, pois, ehkä hakeutuukin tahallaan kauas ja taas toisaalle. Flo on välillä etäällä, mutta kun Rose palaa välillä aikuisena Hanrattyyn, hän kertoo Flosta ja hanrattyläisistä, missä näkyy taas menneisyyden kertomusten tärkeys.

Jatkan Munron novellien ihmettelyä taas myöhemmin, ja ehkäpä otan seuraavaksi häneltä perinteisemmän novellikokoelman (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Lukuisista haasteistani Kerjäläistyttö osuu ainakin Helmet-haasteen kohtaan 28, kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lisäksi aloitan tällä teoksella novellihaasteeni, luettuja novelleja 11.

 

Loistava äänikirjaystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Suomentanut Helinä Kangas. Kuuntelin Wsoy:n äänikirjana, lukija: Erja Manto. WSOY 2016.

Olen koukussa äänikirjoihin. Marraskuussa kuuntelin työmatkakävelyilläni Hobitin, joulukuussa Elena Ferranten Loistavan ystäväni. Jälkimmäinen sujahti yli 12 tunnin kestostaan huolimatta melko nopeasti, sillä olen ottanut tavakseni jäädä bussista niin kaukaisella pysäkillä, että ehdin kuunnella kirjaa ennen työpäivää. Kun Loistava ystäväni vei mukanaan, otin tavakseni myös körötellä bussissa kuulokkeet korvillani, muissa maailmoissa – tai oikeastaan siis 1950-luvun Napolissa.

Ferranten teos aloittaa neliosaisen Napoli-sarjan, enkä malttaisi odottaa seuraavaa. Loistava ystäväni kertoo Lenùsta eli Elenasta ja Lilasta, ystävyksistä, jotka kasvavat yhdessä 1950-luvun Napolin köyhissä kortteleissa. Romaanin prologissa Lilan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo Lilan kadonneen ja Elena ryhtyy kirjoittamaan ystävysten tarinaa muistiin, ”kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.”

Loistava ystäväni on siis tarina ystävyydestä, mutta se on tietysti myös kasvutarina. Ystävykset kasvavat samassa ahtaassa ympäristössä, jossa esimerkiksi tyttöjen kouluttautuminen ei ole niinkään itsestään selvää kuin se, että jossain vaiheessa, jopa hyvin aikaisin, olisi syytä päätyä hyviin naimisiin. Romaani on myös kuvaus köyhyydestä, yritteliäisyydestä ja  naisista ja naisen asemasta. Kertomuksesta tekee mielenkiintoisen se, miten yksityiskohtaisesti tietyistä tapahtumista tai Lenùn tunnetiloista kerrotaan. Samalla kuin minäkertoja kertoo oman näkemyksensä ja omat huomionsa, muodostuu kuva muista henkilöistä ja ajasta sekä henkilöiden, erityisesti näiden kahden ystävyksen, välillä olevista jännitteistä, kun välillä suhteet todella hiertävät tai henkilöt ajautuvat erilleen, mutta välillä ongelmat ovatkin kuin unohdettuja.  Kun kyse on tosiaan muistelusta, ja yksi tapahtuma vie toiseen, kokonaisuus muodostuu pienemmistä tarinoista eikä kertomus etene koko ajan kronologisesti vaikka toki pääosin kerronta eteneekin lapsuuden hetkistä kohti nuoruutta.

Suurin jännite on Lenùn ja Lilan välillä, sekä hyvässä että pahassa. Ystävykset tavallaan erkanevat toisistaan Lenùn saadessa jatkaa koulua ja Lilan jäädessä pois koulusta, pyörittämään kotia ja isän suutarinverstasta. Erilaisista elämäntilanteista huolimatta kortteliston kaveriporukka on tiivis, ja hetkittäin Lenùn muistoissa on hyvinkin lämpimiä kohtauksia myös tyttöjen ystävyydestä. Porukassa kulkevat mukana myös ystävysten veljet ja naapuruston muut nuoret. Tästä joukosta Lenù kuitenkin alkaa tuntea itsensä yhä ulkopuolisemmaksi, varsinkin kun elämät erkanevat konkreettisesti  Lilan avioiduttua.  Ystävykset ovat kuitenkin toistensa silmissä loistavia – ainakin se, miten ihailevasti Lenù muistelee ystävänsä kuritonta kapinaa, kauneutta ja erityisyyttä, tuntuu hyvinkin rakastavalta ja ylistävältä. Lila puolestaan sanoo ystäväänsä loistavaksi, mutta Lenù ei todellakaan korosta Lilan näkökulmaa vaan pysyttelee omassa, hieman ulkopuolelle jäävässä tarkkailijan osassaan.

Henkilöiden välisten jännitteiden lisäksi miljöön kuvaus pitää otteessaan. Lapsuutta ja nuoruutta varjostaa väkivalta niin kotona kuin kadullakin, ja ajatus siitä, että tästä ilmapiiristä voisi olla reitti johonkin muualle, kannattelee tarinaa – toivottavasti läpi seuraavien osien. Myös nuoruuden kesinä Lenù pääsee hetkittäin pois kortteleiden pölystä ja kauas ahdistavasta äidistään, ja hän tuntuu vapautuvan edes hetkittäin ahdistavista tapahtumista huolimatta. Tarina on monella tapaa synkkä niin kuin kuvattu miljöökin, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisuudessaan jo kietoneet minut valtaansa. Myös toive muutoksesta pakottaa kuuntelemaan ja jatkamaan seuraaviin osiin, kunhan suomennokset ilmestyvät.

Äänikirjassa Erja Mannon luenta on rauhoittavaa, kunhan totuin rauhalliseen, jopa hieman laahaavaan ääneen. Kirjaa kuunnellessani saatoin vajota mielikuviin Lenun ja Lilan Napolista: Manto lukee melko hidastempoisesti, ja toki tämä kirja sopii rakenteensakin puolesta ääneen luettavaksi, koska näkökulma on niin vahvasti Lenùn ja luvut ovat melko lyhyitä. Yksityiskohtainen kerronta teoksessa upottaa kuuntelija-lukijan tarinan maailmaan, ja tapahtumien etenemistä on helppo seurata kuunneltunakin. Ainoa häiritsevä asia oli nimien sekamelska tarinan alkupuolella. Painetussa kirjassa henkilöt onkin lueteltu, mutta tämän sain todeta vasta kuunneltuani kirjan – ja huomattuani, että henkilöt kyllä erotti toisistaan, kun vain malttoi kuunnella. Alkupuolella olisi ollut kuitenkin hyötyä siitä, että nimiluetteloon olisi voinut välillä vilkaista. Tämä ei ehkä ole tarpeen lukiessa, kun kirja etenee vauhdikkaammin kuin kuunnellessa.

 

Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

”Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)

 

Suljettujen ovien takana

Sadie Jones: Kotiinpaluu. 2015, Otava. Alkuperäisteos The Outcast (2008), suomentanut Marianne Kurtto.

 

Suljettujen ovien takana vaietaan. Ovet kätkevät taakseen väkivaltaa, mustelmia, vaatteiden peitossa olevia ruhjeita. Suljettujen ovien takana juodaan, yleensä vasta puolenpäivän jälkeen, yleensä liikaa.

 

Suljettujen ovien ulkopuolella hymyillään, tervehditään ja valitaan puolet. Ja vaietaan.

 

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu alkaa vuodesta 1957. Romaani kertoo Lewis Aldridgesta, joka vapautuu tuona vuonna vankilasta, ja sitten Lewisin tarinaa keritään auki lapsuudesta tähän kotiinpaluun hetkeen. Vankila-ajasta ei kerrota. On aika ennen vankilaa, lapsuus, hikinen kymmenvuotiaan kesä, joka loppuu äkisti äidin kuolemaan. Sitten kuvataan tasapainotonta, reunaltavaa nuoruutta, edetään hetkeen, joka vie vankilaan. Alun hetkestä kuljetaan Lewisin matkassa muutama viikko, jotka todistavat ulkopuolisuutta, kun seurataan päähenkilön elämää, mutta nämä viikot paljastavat myös yhteisön mädäntyneisyyden – viimeistään.

 

Lewis asuu isänsä ja äitinsä, ja myöhemmin isän ja tämän uuden vaimon kanssa Waterfordin kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kylän voimahahmo on Lewisin isän, Gilbertin, työnantaja Dicky Carmichael. Carmichaelien tyttäret, ihana ja ihannoitu Tamsin ja sisarensa varjoon jäävä Kit ovat tärkeitä henkilöitä tarinassa, ja Kitin näkökulma välähtää muutaman kerran kerronnassa. Carmichaelin perhe on äärimmäinen esimerkki siitä, miten kulissien takana kärsitään – ja vaietaan. Kärsijänä on eritoten Kit, joka lapsena oppii olemaan hiljaa.

 

Tunnelma romaanissa on uhkaava. Ei koko ajan, mutta pääosin. Alussa hämmentää se, miten lapsiin suhtaudutaan, mutta tarinan edetessä etäinen, kylmä suhtautuminen kohdistuu kaikkiin. Yhteiselo on kullattua, hyvinvointi kulissia. Isäänsä portilla odottava poika saa kokea isän turhautumisen, pojan ikävä ja epävarmuus vaietaan. Ahdistavaa, kyllä! Eikä Lewisin äitipuolenkaan osa ole helppo. Vaikka Lewis on pääosassa, on toinen ulkopuolinen juurikin Alice, nuori äitipuoli, joka aikansa jaksaa sietää ja yrittää. Mielenkiintoinen – ja surullinen – hahmo on myös Carmichaelin nuorempi tytär Kit, joka ei suostu asettumaan tytönrooliinsa.

 

Romaanin alkuperäinen nimi on The Outcast, hylkiö, ja sellainenhan Lewis on, jo lapsesta saakka. Ulkopuolisuudesta tarinassa paljolti onkin kyse. Suomenkielinen nimi on onnistunut omalla tavallaan – koti on tärkeä tarinan perheille, ja kotiin palaavat niin Lewis kuin aiemmin hänen isänsä. Lewisin kotiinpaluu ei ole toivottu, mutta mihin muualle ihminen, olkoonkin hylkiö, haaksirikkoutunut, osaton palaisi?

 

”Vankilassa ollessaan, kun hän oli antanut ajatustensa vaeltaa, hän oli usein miettinyt erilaisia elämiä joita oli katsonut sivusta tai joista oli kuullut puhuttavan: liikemiehen, baarimikon, muusikon, siivoojan, vankilavirkailijan ja poliisin elämää. Mutta kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.

Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut, että isä ja Dicky ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät olleet haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa — .” (s. 319)

 

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.