Ystävyydestä ja etäisyyksistä

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi. Into Kustannus 2017.

Onpa miellyttävää upota lukukokemuksen myötä todella vieraaseen kulttuuriin ja aikaan, josta en tiedä juuri mitään. Lukukokemuskin antaa vain viitteitä: makuja, tuoksuja, erikoisia kasveja ja maisemia, ja suuri osa kokemuksesta jää oman kuvitelman varaan. Vaikka Etelä-Korea on ollut (urheilu-)uutisissa nyt Pyeongchangin talviolympialaisten vuoksi, ovat korealainen elämä ja Korean tasavallan lähihistoria minulle tuntemattomia. Korealaista kirjallisuuttakaan en ole Vegetaristia lukuun ottamatta lukenut aiemmin, mutta onneksi – ja hämmennyksekseni – törmäsin nyt Kyung-sook Shinin vasta suomennettuun teokseen Jään luoksesi. Vegetaristissakin Korean historia tulee  viittauksenomaisesti esille, mutta ei siinä eikä liioin tässä Kyung-sook Shinin teoksessakaan varsinaisesti kuvata, mitä Korean tai Etelä-Korean menneisyydessä on tapahtunut.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, että ”useita romaaneja kirjoittanut Kyung-sook Shin (s. 1963) on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja ylistetyimmistä kirjailijoista”. Hän on myös palkittu kirjailija (Man Asianin, Manhaen, Dong-inin, Yi Sangin ja Prix de l’Inaperçun kirjallisuuspalkinnot). Aiemmin suomennettu Pidä huolta äidistä on käännetty yli 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa, ja Koreassa se on  myynyt  yli kaksi miljoona kappaletta. Se päätyi luonnollisesti äärettömän pitkälle pitäisi lukea -kirjalistalleni, sillä tämä Jään luoksesi teki vaikutuksen monella tavalla – ei pelkästään siksi, että siinä kuvattu maailma oli niin mielenkiintoinen, vaan myös kiehtovan kerronnan vuoksi. Oikeastaan korealaisuutta (mitä se sitten ikinä onkaan) ei tässä teoksessa kuvattu, mutta kuvattujen henkilöiden tarina sai ottamaan ainakin hieman enemmän  selvää minulle vielä tuntemattomasta maailmankolkasta.

Jään luoksesi kertoo nuoruudenystävyksistä Jeong Yunista, Myeong-seosta, Mirusta ja Danista, ja tarinaa kerrotaan Jeong Yunin minäkerrontana ja Myeong-seon muistikirjakatkelmina. Ystävyksiä yhdistävä asia on professori Yunin kirjallisuuden kurssi ja runousluennot, ja professorista tulee Jeong Yunille, Mirulle ja Myeong-seolle tärkeä hahmo. Myöhemmin hänen sairautensa itseasiassa saa toisistaan erkaantuneet Myeong-seon ja Jeong Yunin kohtaamaan kahdeksan vuoden eron jälkeen, ja siitä hetkestä teos alkaa. Muistot alkavat pulpahdella minäkertoja Jeong Yunin mieleen, ne sekoittuvat, ja hän itsekin toteaa näin kerronnassa. Muistot ovatkin olennaisessa osassa tarinassa, joka ei etene aikajärjestyksessä vaan ennemminkin kertoillen siitä, miten jokin asia tuo mieleen toisen, ja ajatus siirtyy uuteen kohtaan muistoissa.

Muistelu, muistot, mennyt elämä ja kerrottu tuovat tarinaan haikeutta ja surumielisyyttä. Henkilöhahmojen elämä on monella tapaa surullista, niin kuin on Jeong Yunin surullinen, yksinäisyyteen haututautuva tai ainakin sitä yrittävä hahmokin. Kuvatut tapahtumat ja ympäristöt, kuten kuljeskelu pimeässä äidin haudalle, sumuinen, kyynelkaasun saastuttama kaupunki tai lumen painamien mäntyjen metsikkö, korostavat näitä jäytäviä tunteita.  Surua paljastuu myös henkilöiden menneisyydestä, kun  Jeong Yun saa selville ystävänsä Mirun taustan tai kertoo tämän kohtalosta. Jeong Yunin aikuisuudesta osa kuluu kuolemien äärellä lähes lamaantuneena tai kuolemansyitä selvitellen, välillä kuolleiden ihmisten kirjeiden parissa.

Yhteiskunnallinen melske on tarinassa etäällä, mutta tavallaan läsnä jossain taustalla. Kuvattuna aikana, 1980-luvulla, Etelä-Koreassa osoitettiin mieltä sotilasdiktatuuria vastaan, ja mielenosoituksia kuvataan hieman. Henkilöiden arki, nuoruus ja ystävyys ovat kuitenkin tärkeämpiä, vaikka tietenkin yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa ja on vaikuttanut heidän elämäänsä. Jeong Yunin elämään yksi mielenosoituksista, johon hän päätyy vahingossa, vaikuttaa kuitenkin merkitsevästi, sillä hän ja Myeong-seo ystävystyvät Yunin jäätyä mielenosoituksen jyräämäksi. Kirjallisuus, runot ja kirjoittaminen tuntuvat kuitenkin olevan tärkeämpiä henkilöiden elämässä. He kirjoittavat yhdessä, osaavat runoja ulkoa, kantavat mukanaan kirjoja – ihanaa!

 

”Sanoin ennen kuin itsekään huomasin: ’Toivon, että teillä kaikilla on joku, jonka kanssa haluat sanoa joka hetki Muistetaan tämä päivä ikuisesti.’ Opiskelijat huokasivat ihastuksesta ja hymyilivät. Minäkin hymyilin heidän kanssaan. ’Lisäksi…’ He olivat luulleet, että siinä oli kaikki, mutta kun jatkoin, he hiljenivät jälleen. ’Toivon, ettette koskaan epäröi sanoa Tulen luoksesi.'” (s. 295)

 

Jään luoksesi on suurelta osin surumielinen, mutta kaikessa murheellisuudessaan se on myös kaunis ja virkistävä niin kerronnaltaan kuin tarinaltaan, siinä, miten ihmisten läheisyyttä ja yhteenkuuluvutta, yhdessä kulkemista, jakamiseen uskaltautumista kuvataan. Se jättää ehkä haikeaksi, mutta ei pelkästään – minussa tarina herätti uteliaisuutta ja muistutti tärkeiden ihmissuhteiden, muistojen ja intohimojen merkityksestä.

— — —

Helmet-lukuhaasteessa Jään luoksesi sopii moneenkin kohtaan (siinä luetaan kirjaa, kohta 16, ja siinä on lemmikkieläin, kohta 40), joista valitsen numeron 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyin.

Lempeää ystävänpäivälukemista

Maaret Kallio: Lujasti lempeä. WSOY 2016.

Miten pysäyttää välillä konemaisena pyyhältävä mieli? Miten vaatia ja olla armelias sopivassa suhteessa? Miten riemuita hyvästä ja hyväksyä epäonnistuminen siihen takertumatta? Miten olla ystävä itselle?

Muun muassa tällaisia – ja paljon muutakin – saa Maaret Kallion Lujasti lempeä pohtimaan. Se pyytää ihmettelemään ja nostaa esille nyökyteltävän hyviä näkemyksiä, mutta ei neuvo ainakaan liikaa. Sisältö ja Kallion tyylikin siis ovat lempeitä, niin kuin on kirjan ilmava ulkoasukin. Käsiteltävät asiat tuntuvat osin tutuilta, sillä olen lukenut paljon niin Kallion blogia (samoin Lujasti lempeä) kuin muita self help -henkisiä elämäntaitokirjoja. Silti ei turhauta, vaikka moni juttu on ikään kuin jo moneen kertaan sanottu. Tästä kirjasta saattaa nimittäin löytyä juuri oikea lause johonkin heikkoon tai väsyneeseen hetkeen.

Tein tammikuun alussa – hieman vastahankaisena – unelmakartan, joka pilkistelee taustalla. Siinä oli paljon sellaista, johon Kallion kirja kehottaa: toivon itselleni rohkeutta, haluan pitää tärkeät ihmiseni lähellä ja mielessä, olla läsnä ja nähdä hyvän ympärilläni. Unelmakartassani on toki myös kirjoja.

Lempeää, hempeää, oivalluttavaa ja auvoista ei lukeminen koko ajan ole. On tietenkin vaikeaa koittaa tavoittaa laajaa kohderyhmää, enkä koko ajan koe kuuluvani puhuteltuihin. Jotkut kohdat kuitenkin riipaisevat liiankin läheltä, ja kyllä tällaisille kirjoille on minun elämässäni paikkansa. Tällaistahan haluan elämään: pohdiskelevia näkemyksiä, joita vasten voin peilailla omaa olemistani. Se ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja oikeastaan ne osuvimmat kohdat olivatkin lopulta hankalimpia, ja vaikka kirja ei varsinaisesti pyri neuvomaan, kyllä se haastaa ajattelemaan. Miten päästää irti riittämättömyyden ja epätäydellisyyden vastustamisesta hyväksymällä nuo ja muutkin epämukavat tunteet ja tosiasiat? Maaret Kallio puhuu ”elämälle ja inhimillisyydelle suostumisesta”, sen hyväksymisestä, että emme ole koneita, emme lähellekään täydellisiä, emme aina parhaimmillamme.

Mielenkiintoinen pysähdys ja pohdinta on itsensä ihmettelemisen taidosta, itsehavainnoinnista. Tämä ohjaa siihen, että ajatus tai tunne on erotettavissa pysyvämmästä, kuten ominaisuuksista tai persoonallisuudesta: en ole kateellinen ihminen, vaikka tunnen kateutta. Havaitsemalla tällaisenkin (niiiin inhottavan ja hankalan) tunteen voin ennemminkin tarkkailla – ja ehkä joskus hyväksyä – asioita sen sijaan, että vastustaisi niitä ja voisi huonosti. Hyväksymisen harjoitteluun on kirjassa myös ohje, ja samankaltaiseen ajatteluun olen törmännyt niin joogatunneilla kuin minfulness-harjoituksissa. Taas totean, että todellakin helpommin sanottu kuin tehty, kun pyydetään pysähtymään ja tarkkailemaan jotain ajatusta tai tunnetta, mutta tästä ainakin minä kaipaan jatkuvaa muistuttelua, joten kiitän kirjaa tästäkin kohdasta. Vaikka vähän raivostuttaa.

Lujasti lempeä nostaa esille myös leimojen lyömisen ja uskomusten haitallisuuden, sen, miten uskomme meistä joskus sanottuun, toistuvasti tai kerran painokkaasti, tai miten saatamme alkaa elää itse itsellemme antamaa leimaa. Kun tarpeeksi kauan hokee, että minä nyt vain olen tällainen tai sitäpä minä en ainakaan osaa, alkaa näistä uskomuksista tulla ahdas lokero. Kaipa me leimaamme ja lokeroimme kanssaihmisiämmekin, mutta hyväksyvä mieli auttaa näkemään näiden uskomusten ulkopuolelle. Onnekkaana opettajana pääsin kuuntelemaan Krista Kososen unelma-aiheista puheenvuoroa tällä viikolla, ja Kosonen puhui nuorille  näistä samoista leimoista (toki myös paljon muusta). Kosonen oli rohkaiseva, kannustava ja avoin, sata kertaa parempi esimerkki ja ääni kuin äiti, ammattikasvattaja tai ehkä ihana Maaret Kalliokaan (Kallion ajatukset sopisivat yläkouluikäisten vanhemmille tai nuorille aikuisille). Toivoisin tällaisia puheenvuoroja ja aiheen käsittelyä erityisesti kouluihin mutta myös muualle: paljon jo puhutaan siitä, miten tärkeää on huomata vahvuuksia itsessään, miten tärkeää on huomata hyvä. Vielä lisää voisi puhua siitä, miten tärkeää on myös osata hyväksyä, ettei monikaan asia suju heti, ja miten tärkeää on uskaltaa yrittää, epäonnistua ja oppia.

Minulle Kallion kirja puhuu myötätuntoisesti, kannustaa pysähtymään ja havainnoimaan mutta myös tekemään. Se kannustaa myös tuntemaan. Tärkeä tehtävä kirjasta löytyy sivulta 90, jossa pysähdytään tunnepysäkille. Tunteitahan ei voi sulkea pois päältä  (vaikka yrittää aina voi), mutta säädellä niitä voi. Tai voi harjoitella säätelemään niitä, harjoitella tarkastelemaan niitä. Taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta koska koko ajan on kuitenkin kyse siitä, että on tärkeää hyväksyä oma keskeneräisyys, ei tässäkään tarvitse olla valmis. Tässä luvussa palasi mieleeni Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirja, jonka olen lukenut joskus kauan sitten (siitä on muuten tullut jo uusi painoskin). Tuossa kirjassa on konkreettisia harjoituksia, joiden avulla on – muistaakseni – tarkoitus kohdata ja hyväksyä päälle hyökyviä negatiivisia ajatuksia, vähän samaa kuin mistä Kallio kirjoittaa. Negatiivisiksi miellettyjen ajatusten ja tunteiden sulkeminen pois mielestä tai vastustaminen ei ole hyväksi eikä aina onnistukaan. Siksi ahdistus, pelko, suru tai kateus kannattaa ottaa vastaan, ja niiden sietämistä vai pitäisikö sanoa neutraalimmin kohtaamista ja säätelemistä pitää sinnikkäästi harjoitella. Ja harjoittelu onnistuu yhdessä jonkin toisen kanssa! Joskus se toinen voi olla ystävä tai muu läheinen, joskus kirja tai joskus mielen ammattilainen. Kirjassa annetaankin ”Turvaohjeet tukaliin tunnehetkiin” (s. 105-106).

Kallio kirjoittaa vuorovaikutuksen, ryhmän ja yhdessäolon tärkeydestä. ”Viisas osaa tarvita toista” on hieno otsikko ja ajatus, jonka olen toki omakseni ottanut, mutta välillä kuitenkin huomaan kuitenkin pyristeleväni yksin hampaat irvessä, vaikka helpommalla pääsisi, kun näkisi ystävät, avun ja yhdessä tekemisen. Itsestäänselvyyksien sanominen ja toistelu ei siis ole huono asia, ehkäpä senkin tämä kirja opettaa (enkä väitä, että ajatukset tässä kirjassa olisivat itsestäänselvyyksiä!). Siksi kai hyvän elämän oppaat eivät itsessään riitä – ne ehkä vahvistavat lukijan ajattelua, ohjaavat sitä ehkä johonkin, toivottavasti oikeaan suuntaan, mutta hyvienkin oppien saaminen osaksi omaa elämää ja toimintaa vaatii toistoja ja harjoitusta.

 

”Lujasti lempeä elämä on keskeneräistä, vaivalloista ja työtä pelkäämätöntä. Mutta se on myös myötätuntoista, houkuttelevaa ja kaiken kehityksen edellytys.” (s. 215)

 

Lujasti lempeä -kirjan nostattamia ajatuksia pääsee työstämään juuri ilmestyneen Lujasti lempeä – Mielen työkirja -teoksen avulla. Se on minulla ainakin selailuvuorossa, sillä lainasin opuksen kirjastosta ja tajusin, että kyseessä tosiaankin on kirja, joka vaatii kynää ja tehtävien tekemistä. Tämä teos tuntuisi kuitenkin olevan juuri se konkreettinen jatko sille tärkeälle pohdiskelulle, johon Lujasti lempeä saattelee.

Lukurauhan päivän minilukumaraton

Blogissa Kirjavarkaan tunnustuksia käynnistyi tänään 10.2.2018 ystävänpäivän lukumaraton. Maratoonata voi 10.-14.2., ja osallistujat valitsevat itselleen sopivimman vuorokauden, jonka rauhoittavat lukuharrastukselle. Niin kuin on käynyt ilmi, pidän lukumaratoneista. Viimeksi osallistuin superlukumaratoniin, joka kesti viikon, mutta nyt en ehdi aivan täyttä vuorokauttakaan maratoonata, joten lempinimeän oman maratonini nyt minilukumaratoniksi. Huomenna 11.2. vietetään Suomen kirjasäätiön Lukurauhan päivää, joten lukumaraton sopii oivallisesti tähän viikonloppuun.

Tässä jo valmiiksi Lukurauhan päivän ohjeistus:

LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.

3§ Yksin lukeminen on sallittu.

4§ Toisille lukeminen on sallittu.

5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

—

Näistä erityisesti kohta 6 saattaa olla hankala, sillä lukupäivityksiä tehdessä tekee ehkä mieli kurkistella someen. Lukurauhasunnuntain aloitan ystävien seurassa brunssilla, joten koko päivää en aio lukea. Aloitan kuitenkin kirjaviikonlopun ja maratonini lauantaina, ja luen sen verran mitä muulta elämältä ehdin.

 

Luettaviksi kirjoiksi valikoitui aika kasa teoksia tiedosta selfhelpiin ja kaunosta sarjakuviin. Kirjakasan ulkopuolelle jäivät helposti tartuttaviksi pari novellikokoelmaa ja yksi runoteos. Nuortenkirjojakin kirjastokasassa olisi, joten valinnanvaraa on.

Ensiksi aion lukea Napoli-sarjan kolmososan loppuun, sitten ehkä tartun sarjakuvaan. Olen ostanut Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet puolisolleni lahjaksi viisi tai kuusi vuotta sitten, ja siitä saakka se on odottanut vuoroaan. Pinossa on myös Maaret Kallion Lujasti lempeä -teos ja sen pari Mielen työkirja. Jospa saisin ripauksen itsemyötätuntoa tai vaikkapa mielenlujuutta niistä. Hyvän sään aikana vaikuttaa erityisen ajankohtaiselta ja tärkeältä tietokirjalta. Aloitin sitä jo aiemmin, ja se tulee luettua jos ei nyt maratonilla niin lähiaikoina kuitenkin. Ja sitten on tuo kaunokainen Niemi, jolta odotan niin paljon, etten ole uskaltanut aloittaa!

 

Mutta nyt, 10.2. klo 15.35, lukumaraton alkakoon.

Lauantai klo 19.05: Luin Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät loppuun, 178 sivua. Huh ja hui, miten meno muuttui viimeisten lukujen aikana! Söin jännityksessäni huomaamattani pussillisen Pommixeja, enkä siis malttanut laskea kirjaa käsistäni ja syödä vaan sain kitalakeni rikki. Edellisten osien lukemisesta on aikaa, ja muistanko väärin, että kakkososa ei ollut näin kuohahduttava? Tässä kolmannessa osassa taustalla jyllää poliittinen sekamelska ja kotien ristiriitojen lisäksi väkivaltaisuudet yltyvät. Ja vaikka pääosin Lenu onkin etäällä synnyinkaupingistaan, mukana  ovat samat napolilaiskorttelin hahmot ja jännitteitä näiden välillä on edelleen jos jonkinlaisia. Miten voin nyt aloittaa mitään uutta?

 

Sunnuntai klo 12.20: Aika vaikeaa onkin aloittaa järisyttävän kirjan jälkeen heti mitään uutta. Mietintätauon pidinkin blini-illallisen ja Rimakauhua ja rakkautta -sarjan äärellä. Illalla luin vielä Maaret Kallion Lujasti lempeää 120 sivua ja aloitin blogeissa ja nuorten lukijoiden piireissä hehkutettua  Angie Thomasin ya-kirjaa Viha jonka kylvät. Yöllä uni tuli parin sivun jälkeen (ihan hyvä, sillä maailma on synkkä ja kohtalot karmaisevia heti alkupuolella – olisin nähnyt pahoja unia). Jatkoin kirjaa kotimatkalla aikaistetulta ystävänpäivän brunssilta. Lukuaika jää tänään varsinaisena lukurauhan päivänä vähäiseksi, mutta päivä on ollut aamusta saakka mitä ihanin. Hotellilla, jossa aamiaistimme, bongasin muuten kirjahyllyn, mahtava idea!

Sunnuntai-iltapäivä: maraton on ohi, lukeminen ei – Viha jonka kylvät eteni puoliväliin, sarjista, Niemeä enkä ilmastonmuutoskirjaa en ehtinyt nyt aloittaakaan, mutta lukuinto palasi. Ja lukurauha jatkuu.

 

Lukumaratonin saldo on 514 sivua. Luin kolmea eri kirjaa ja lisäksi kuuntelin äänikirjaa 35 minuuttia (Kyung-sook Shin: Jään luoksesi). Maratonin aikana ehdin hieman puuhailla muitakin mukavia, ja olo on viikonlopun loppuhetkillä levännyt ja onnellinen.