Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017.

Koko Hubaran esseekokoelma on omistettu kirjoittajan siskoille ja kaikille ruskeille suomalaistytöille. Kohderyhmä on puhutteluja myöten sama, Ruskeat Tytöt, ja vaikka en olekaan tätä porukkaa,  olen kirjan kohderyhmää siinä mielessä, että  näiden ajatusten lukemista voi suositella ihan kaikille. On tärkeää, että Hubara toimii äänenä ja esikuvana monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tyypille, ja lisäksi Hubaran käsittelemät asiat ovat tärkeitä. Ne esimerkiksi pysäyttävät miettimään etuoikeuksia,  joita meillä enemmän tai vähemmän on (mutta joita joskus pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei siis edes huomaa). Esseitä lukiessa on ajateltava sitä rasismia, jota ei henkilökohtaisesti tarvitse kohdata eikä välttämättä edes ajatella (mutta jota on yhtä aikaa vaikea olla ajattelematta ja vaikea ajatella, koska loppujen lopuksi on kovin vaikeaa kuvitella, mitä se ihan konkreettisesti tuntuu). Nämä tunne-esseet ovat monessakin kohtaa henkilökohtaisia, mikä esseelle tekstilajina tyypillistä onkin, ja esseelle tyypillistä on toki sekin, että kirjoittajan ajattelu tulee selkeästi ja välillä hyvinkin kärkkäästi esille konkreettisien esimerkkien kautta.

 

Hubara on tarkka siinä, miten hän kirjoittaa, ja jo alussa selitetään käsite Ruskeat Tytöt (ja se, miksi myös tytöt kirjoitetaan isolla) ja käsitteen tärkeys. Hubara käyttää sanaparia Ruskeat Tytöt sekä kuvaamaan omaa identiteettiään että laajemmin synonyyminä sanalle rodullistettu. Suomen kontekstissa se viittaa hyvin monenlaisiin ihmisiin, kaikkiin niihin, joille Hubaran mukaan ”ei suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi” (s. 27; tarkemmin kirjoittajan käsitteistä ja kielipohdinnoista esseekokoelman johdannossa). Tarkoitus ei ole niputtaa ihmisiä yhdeksi isoksi ryhmäksi vaan tuoda esille ero suhteessa näkymättömään valkoisuuden normiin.

 

Kokoelma jakautuu johdannon jälkeen osiin Unelmat ja Painajaiset. Ensimmäisessä osiossa Hubara kirjoittaa esimerkiksi nuoruudestaan hiphopin, elokuvien ja taikapiirissä – miten hän etsi ja löysi samastumisen kohteita, vaikka se oli usein vaikeaa. Toisessa osassa käsitellään konkreettisemmin (ja karustikin) sitä, mitä rodullistaminen on kirjoittajalle merkinnyt ja miten se näkyy Ruskeiden Tyttöjen elämässä ja unelmissa – ja painajaisissa. Tai miten se ei näy esimerkiksi tilastoissa.  Yhdessä esseessä Hubara muuten kirjoittaa kirjoista ja lukemisesta ylipäätään, mikä on  ihanaa, mutta ennen kaikkea hän siis kirjoittaa siitä, miten maailma avautui hänelle kirjojen ja kulttuurin kautta – tällaista(kin) puhetta toivoisin kohtaavani enemmän, ihan kaikille, kiitos!  Mutta se on ihan eri juttu kuin mistä tässä kirjassa on oikeasti kyse.

 

Identiteetti, samastuminen ja toisaalta esikuvattomuus, se, ettei ole olemassa ja näkyvä (tilastoissa, naistenlehdissä, mainoksissa…). Yksinäisyys. Toiseus. Näitä asioita Hubara siis käsittelee esseissään, ja vaikka lista tuntuu ankealta, ei käsittely ole sellaista vaikka esimerkit tosielämästä ovatkin sellaisia tai pahempiakin. Henkilökohtaisten kokemusten kuvaus tekee esseistä koskettavia ja uskottavia (vaikka ilmaisu onkin  monessa kohtaa melkein paatoksellista ja silloin ei niin värisyttävää), ja vaikka en siis kuulu puhuteltaviin, saan näistä esseistä paljon. Katson ympärilleni eri tavalla tai entistä tarkemmin. Puhun ehkä yhtä varovasti ja epävarmasti kuin ennenkin. Mietin omia etuoikeuksiani. Varaan kirjastosta Toni Morrisonin Sinisimmät silmät (ja toivottavasti myös ehdin sen lukea). Ihmettelen omaa hyvin valkoista nuoruuttani ja sitä, miksi asiat eivät ole menneet radikaalisti kohti parempaa. Ja mitä voisin osaltani tehdä. Kirjoitan ehkä kirjeen lapselleni. Olen onnellinen siitä, että Koko Hubarasta joku Ruskea Tyttö saa esikuvan (ja monella tapaa hän on minunkin esikuvani rohkeutensa ja taitojensa vuoksi). Hankin tämän kirjan koulukirjastoon.

 

”Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tieltäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse halua.” (s. 170)

 

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima. Tammi 2005. Alkuperäisteos The Namesake ilm. 2003.

Jhumpa Lahiri on yksi niistä kovin kehutuista kirjailijoista, joihin en ollut ennen tätä kesää ehtinyt tarttua. Kun vihdoin sitten aloitin Lahirin Kaiman, en olisi malttanut lopettaa: olin kaivannut eteenpäin soljuvaa tarinaa, henkilöitä, joista janoan lisää tietoa ja joiden kaukaisilta tuntuviin, elämiin haluan eläytyä. Ja Kaima on juuri sellainen kirja. Tarina vie mennessään, henkilöt tulevat tutuiksi. Kaima kertoo intialaislähtöisestä perheestä, joka on asettunut Yhdysvaltoihin, ja vaikka päähenkilönä on perheen esikoispoika, Gogol, myös muiden henkilöiden näkökulmat tulevat tarinassa esille.

Tarina alkaa vuodesta 1968, kun päähenkilö Gogol Ganguli syntyy. Gogolin äiti on nuori kalkuttalaisnainen, Ashima, joka on naitettu Ashokelle. Sen lisäksi, että Ashima on jättänyt kotinsa astuessaan avioon, on pariskunta muuttanut kauas Kalkutasta, sillä Ashoke tekee väitöskirjaa Massachusetts Institute of Technologyssa. Monella tavalla sekä Ashima että Ashoken, samoin kuin myöhemmin poika Gogolin tarinat kertovat kahden (tai useamman) kulttuurin välissä elämisestä. Ashiman suku jää Intiaan, mutta Gogolin ja hänen siskonsa elämä on Yhdysvalloissa. Kotona menneisyys ja nykyisyys aiheuttavat ristiriitoja, esimerkiksi kun vanhempien kaipuu Intiaan pakottaa lapset pitkille Intian-matkoille tai lähes jokalauantaisille bengalilaisten tuttavien päivälliskutsuille. Myös tietyt perinteet tuntuvat lasten elämässä painolastina, vaikka vanhemmille ne ovat lähes elinehto, ja erityisesti Gogolin kohdalla nimiperinteet tuottavat hankauksia.

Niin kuin romaanin nimestä voi päätellä, nimi on tärkeä asia  päähenkilön tarinassa. Nimi on tietysti tärkeä osa identiteettiä, ja nimen ympärille tarinassa tiivistyy paljon. Gogol saa nimensä kirjailija Gogolilta, joka on päähenkilön isälle todella merkityksellinen kirjailija. Gogol itse kuitenkin kärsii tästä ”kotinimestään”, ja myöhemmin hän vaihtaa nimensä. Ehkä hän pyrkii nimeä vaihtamalla löytämään uuden identiteetin, ja aluksi nimikokeilu onkin kuin leikki. Nimeä vaihtamalla hän ei kuitenkaan pyri irti vanhasta elämästään, perheestään tai  taustastaan, vaan ehkä ennemminkin pyrkimys on eroon siitä hämmennyksestä, mitä kulttuurien sekamelska hänestä tuntuu. Alkuperäinen nimi ei Gogolin mukaan ole bengalilainen eikä edes etunimi, ja kirjallisuuden tunnilla kaimastaan kerrottu saa Gogolin hämmennyksiin.  Nimeen ja nimiin palataan useaan otteeseen tarinassa. Ne ovat ikään kuin ankkureita, jotka sitovat henkilöt toisiinsa ja taustaansa.

Kaima on kasvukertomus tai – kamppailu, ja tarina vei mukanaan osittain juuri siksi, että  Gogolin elämää, harhailua tilanteesta toiseen tekee mieli seurata. Siinä on yhtä aikaa jotain haurasta ja särkyvää, ja Lahiri kuvaakin Gogolin hahmon kautta nuoruuden epävarmuuksia elävästi. Toinen mielenkiintoinen henkilö on Ashima, Gogolin äiti. Hänen kauttaan kuvataan kykyä säilyttää minuus omia perinteitä ylläpitämällä, vaikka Ashima ei siis jää todellakaan menneisyyteensä kiinni vaan ottaa siitä olennaiset asiat osaksi omaa elämäänsä. Eräänlainen haikeus Ashiman henkilöhahmoon tosin liittyy, mitta ehkä se liittyy myös tarinankulkuun, johon eläydyin todella vahvasti. Tällaista eläytymistä kirjallisuudelta usein kaipaankin, ja siksi tämä teos jäi kuvineen vahvasti mieleen ihanana tunteiden sekoituksena.

_ _ _

Kaima sopii hyvin Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen. Siinä tulee esille se, millaista toisen polven siirtolaisten saattaa olla intergoitua uuteen kulttuuriin tai millaista on  elää erilaisten kulttuurien vaikutuksessa. Kaimassa olennainen kysymys on myös se, millaista on jättää oma maa ja kulttuuri taakseen ja samalla pitää kiinni omista juuristaan.

_ _ _

PS. Olen yleensä yrittänyt keksiä otsikon tekstin mukaan, mutta nyt väsyttää ja luovun ainakin hetkeksi tästä periaatteestani.