Metsän poika (ja pari tyttöä)

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016.

IMG_4027

Kansilehtien alta paljastuu syksyinen metsänpohja. Ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Melkein maailmanloppu. Lähes selviytymistaistelu. Yksin. Tai ei sittenkään ihan yksin.

”Eräänä aamuyönä Ahma kirjoitti hakukoneelle sanan ”maailmanloppu”. Niin hän löysi yhteisönsä, todellisuudesta, joka oli yhtäkkiä todellisempi kuin real life. Oli olemassa hänen kaltaisiaan, varautumisesta ja valmistautumisesta kiinnostuneita, jotka eivät nähneet Ahman varastointiharrastuksessa mitään erikoista. Pikemminkin ihmettelivät, mitä hän yhä teki kaupunkiyksiössä: kai hän tajusi, millaisessa kusessa olisi sitten kun sähkö katkeaa.” (s. 79)

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö, Ahma, katkoo siteensä yhteiskuntaan (eli ainakin jättäytyy työttömyyskassan ja Kelan tukien ulkopuolelle) ja perustaa oman tilan itäsuomalaisten kylän liepeille. Hän valmistautuu maailmanloppuun tai ainakin ”the end of the world as we know it” -maailmanloppuun, ja poikkeustila koittaakin yllättävän pian.

”Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä”, ajattelee Ahma, ainakin alussa, ja ryhtyy viljelemään ja valmisteluihin. Aivan yksin Ahma ei kuitenkaan selviä, vaan apua hän saa hevoselta nimeltä Polle ja Pollen omistaja Linnea ja juttuseuraa rautakaupan myyjästä Pamsusta. Myöhemmin Ahman seuraan lyöttäytyy myös sika. Ahman uurastaessa viljelystensä parissa tarinassa kerrotaan samalla esimerkiksi härkäpavun viljelystä, nokkosesta ja omavaraisuuteen pyrkimisestä (vaikeaa se on Ahmallekin, vaikka kekseliäs ja ahkera hän onkin!), ja samalla kun Ahma yrittää eristäytyä, tunkeutuvat Pamsu ja Linnea pikkuhiljaa hänen elämäänsä.

Tarinan naiset ja Ahman suhde heihin korostavat päähenkilön äärimmäisyyttä, ja lopulta nämä omalla tavallaan rennot ja rempseät, toki kovin erilaiset naishahmot saavatkin Ahman joustamaan monestakin periaatteestaan. Korpisoturi on kuvaamastaan synkästä maailmantilanteesta huolimatta myös hauska, juuri henkilöhahmojensa vuoksi. Kun sähköverkko kaatuu, kekseliäs Pamsu käy tyhjentämässä kaupan roskikset puolijäisistä pakastepitsoista ja suuntaa Ahman tuvalle. Varsinkin Ahma vakavuudesta ja äärimmäisyydessään saa hymähtelemään, mutta oikeastaan vasta henkilöiden hankautuessa toisiinsa syntyy koomisia hetkiä. Samoin vuoropuhelu saa toisinaan hymyilemään: henkilöt tuntuvat aidoilta ja tavallaan kasvavat tyypeistä ihastuttavan rehellisiksi ja rehevissä persoonaksi. Voisin kuvitella montakin kohtausta näytelmäkohtaukseksi, ja varsinkin voisin kuvitella nauttivani näiden henkilöiden heräämisestä eloon (ainakin siis teatterilavalla!).

On Korpisoturi vakavakin: se pakottaa tietysti ajattelemaan, miten avuttomia me kaupunkilaiset olisimmekaan esimerkiksi ilman sähköä. Tai miten helppoa meillä onkaan kaikkien valintojemme edessä – sellaisten, joita emme voisi tehdä, vaikka poikkeustilassa onni kävisikin ja onnistuisimme selviytymään hetken korpisoturiystäviemme suojissa (ne keillä sellaisia on).

 

– – – – –

Tällä viikolla nimipäiväkalenterissa vietetään naistenviikkoa, samoin kirjablogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogiin on koottu naistenviikkohaasteeseen osallistuvia blogeja. Liitän tämän tekstin haasteeseen ihanien naishahmojen vuoksi.

IMG_0404

Rakkauslaulu metsälle

Anni Kytömäki: Kultarinta, 2014, Gummerus. 644 sivua. Lainattu kirjastosta.

Kultarinta on erilainen tarina 1900-luvun alusta. Lukiessani Kultarintaa olen samalla kulkenut Täällä Pohjantähden alla äänikirjaa kuunnellen, mutta vaikka historialliset tapahtumat ovat molemmissa taustalla, Kultarinta on jotain aivan muuta kuin historiaa. Siinä on historian tapahtumien lisäksi kansanperinteen tarinoiden maaginen vivahdus, ja päähenkilö Erik kulkee mieluummin metsään ja pohjoiseen kuin asettelee ajatuksiaan yhteiskunnan mullistuksissa.

Vaikuttavinta tässä minua monella tavalla järisyttäneessä teoksessa on luonnonkuvaus, joka vie metsään Erikin ja myöhemmin Erikin tyttären, Mallan, mukana. Kuvaus on pikkutarkkaa ja informatiivista: kasveista, linnuista ja luonnonilmiöistä kerrotaan nimiä myöten, henkilöiden aistien kautta luonto tuntuu ja tuoksuu, soi ja elää. Juuri luontokuvauksen osalta upposin tarinaan, eläydyin vuodenaikoihin ja valoihin ja tietysti henkilöiden elämään. Lukiessani kaipasin metsään, tunsin suon tuoksun ja karhunsammalen juuriston kylmyyden. Kultarinta on kunnianosoitus luonnolle ja luontokuvaukselle, se liittyy muihin mutta on omanlaisensa. Vastaavista kuvauksista kuulisin mielelläni omina metsänkaipuun hetkinäni!

Kultarinnassa on erikoista tarkkailijoiden, hiljaisten, metsänkaipuisten näkökulma, jossa selät käännetään yhteiskunnallisille tapahtumille eikä käännytä yksilön sisimpään vaan metsän suuntaan.  Kun luonto on Erikille tärkeintä, ei perheen metsiä saisi hakata, kun niistä käydään kauppaa, ja vaikka tarinassa kuljetaan vuoden 1918 läpi, soditaan sisällissota päähenkilön siitä kuulematta. Vuoropuhelua ei ole juurikaan, henkilöiden välisissä suhteissa ei valotu kaikkien osapuolten näkökulma, vaikka yksin päähenkilöt eivät tietenkään ole koko aikaa. Yhdessä kulkevat isä ja tytär metsässä, tärkeitä ovat taloudenhoitaja Hanna, Mallan äiti ja Erikin rakastettu Lidia, myöhemmin myös Elsi, rakastettu, jolla on linnun nimi.

Yhteensattumat, risteävät reitit henkilöiden elämissä, tuntuvat epätodellisilta, ja juuri siksi ne sopivat tämän teoksen luomaan hivenen mystiseen maailmaan. Malla löytää isänsä nuoruudessa hylkäämän pyörän karttoineen erämaasta, ja tämä pelastaa hänen matkansa isän luo. Karhu tietää, keneen luottaa ja mihin suunnata, luonnontiede antaa johtolangan isän olinpaikasta, rakkauskirje säilyy vuosia ja vapauttaa epäilyksistä.

Olen vaikuttunut, enemmästä kuin osaan nyt kirjoittaa. Ja silti vielä sananen kielestä: kuvaus kiehtoo, ja ja paikoin runollinen kieli tekee kuvauksesta elävää, erikoistakin välillä, pakottaa pysähtymään ja maistelemaan sanoja:

”Selän takaa kuuluu punarinnan hento säe. Pian äänten tuikkuja syntyy lisää. Olen kuullut ne kaikki ennenkin. Painan kädet silmille ja koetan muistaa lintujen nimet, mutta sitten päätän, ettei se ole tärkeää juuri nyt. Äänet muistaa kauemmin kuin sanat. Metsä lipuu lauluina liki.” s. 481.