Helteiset Sodankylän elokuvajuhlat 2019

Sodankylän elokuvajuhlat, Midnight Sun Film Festival 12.-16.6.2019, Sodankylä, Lappi

Ahkerasti selailtu katalogi, 14 käytettyä elokuvalippua ja muistikirja, johon kirjoitin viiden päivän aikana kaksi lausetta.

Kesän  odotetuin retkeni on taas takanapäin, ja lähes vuoden odotus alkaa. Oikeastihan aloitan Sodankylän elokuvajuhlille lähdön suunnittelun yleensä jo tammikuussa, ja pari juhlia edeltävää viikkoa kuluukin jo hyvinkin malttamattomissa ja hieman absurdeissa tunnelmissa, kun kesän vihdoin koittaessa kaivan villasukat, huivit ja pipot talvisäilöstä. Tänä vuonna tosin villakerrastoille ei ollut käyttöä, vaan kiitin itseäni, että oli heittänyt laukkuuni myös hameen ja aurinkorasvan.

Tämän vuoden keskiyön auringon elokuvatapahtuma oli 34. ja minulle kuudes. Moni asia sujui tuttuun (mutta aina yhtä huikaisevaan) malliin: auringon pursuaminen elokuvateatteriin näytöksen jälkeen, aplodit juhlavieraille ja kaikille elokuville, hymähdyttävät sihahdukset pimeyden laskeutuessa leffateatteriin tai -telttaan, auringon melkein lasku Kitisen jokirannassa. Ja elokuvat. Yleensä voi mihin tahansa näytökseen lipun ostettuaan ja elokuvan katsottuaan (tai torkuttuaan) myhäillä tyytyväisyyttä, loistaa innostusta tai hehkua elämyksentäyteisyyttä, niin tänäkin vuonna, vaikka aivan kaikki tarinat tai kuvat eivät täysin auenneet tai koskettaneetkaan. Aiemmin (2015, 2016, 2018) olen kirjoittanut tarkemmin elokuvista, mutta nyt kokoan tähän vain tärkeimmät, sellaiset, joita en halua unohtaa (mutta joista näin pari viikkoa festareiden jälkeen en muista enää paljoakaan).

 

Tänä vuonna Sodankylän ohjaajavieraina olleilta iranilaisilta Marzieh Meshkiniltä ja Mohsen Makmalbafilta näin molemmilta kaksi elokuvaa. Meshkinin elokuvista molemmat olivat festareiden parhaimpia ja koskettavampia, ja myös ohjaajan kommentit elokuvista olivat mielenkiintoisia (ja nekin koskettavia: esimerkiksi Stray Dogsin päähenkilöstä kertoessaan ohjaaja liikuttui lähes kyyneliin). HS:n juttu elokuvajuhlista keskittyi näihin ohjaajavieraisiin.

Meshkinin Stray Dogs (Iran/Ranska/Afganistan, 2004) kertoo afganistanilaisista sisaruksista, katulapsista, jotka viettävät yönsä milloin vankilassa äitinsä luona, milloin jossain muualla. Sisarusten matkassa kulkee alussa pelastettu koira, jota muut lapset ajavat takaa ja yrittävät polttaa – maailma näyttäytyy siis alusta saakka julmana ja uhkaavana, vaikkakin elokuvassa on sen kaikessa kamaluudessa myös hieman lämminsydämistä, hahmoja lempeästi tarkastelevaa huumoria. Kuvattu tilanne on kuitenkin raastavan toivoton, vaikka lapset selviytyvätkin joten kuten. Elokuvan jälkeen Meshkini  kertoi miettineensä paljon oikeutustaan tehdä elokuvaa tällaisista kohtaloista. Hän kertoi myös, että päähenkilön tilanne ei ole enää niin toivoton, mikä se oli elokuvaa ennen, ja tähän kertomukseen liittyy yksi festarin tähtihetkistäni: ohjaaja sanoi, että elokuvan budjettista osa oli määritelty näyttelijän perheelle, jotta perhe sai kodin ja mahdollisuuden pienyrittäjyyteen, eli elokuvantekijät olivat huolehtineet, ettei näyttelijää jätetä elokuvan jälkeen omilleen.

The Day I Became a Woman (Iran, 2000) on Meshkinin elokuvista ensimmäinen, ja se on kolmen episodin kertomus naisista Iranissa. Elokuva on lähes 20 vuotta vanha, mutta Meshkinin sanoin se voisi kertoa nyky-Iranistakin (ellei nykytilanne ole vielä pahempi naisten kannalta). Elokuvan ensimmäisessä osassa on Havva-nimisen tytön 9-vuotissyntymäpäivän aamu, ja hänen ystävänsä tulee hakemaan häntä leikkimään. Päähenkilölle kuitenkin sanotaan, että hän on nyt nainen, eikä enää voi leikkiä. Ystäväpoika ajetaan pois, ja Havva saa huivin. Havva saa kuitenkin aneltua puoleenpäivään saakka leikkiaikaa, ja tuon hetken aikana hän kulkee lähipiirissään aivan niin lapsena kuin hän on. Huivikin vaihtuu leluun rannalla, jolla isommat pojat saavat jatkaa leikkejään ja seikkailujaan, mutta tytön aika on lopussa. Toisessa osassa päähenkilö, aikuinen nainen, haluaa osallistua pyöräilytapahtumaan, mutta hänen miehensä ja miessukulaisensa kieltävät ensin häntä eron uhalla pyöräilemästä ja sitten eroamasta (koska ero olisi häpeällistä miehelle). Juhannuksen pyöräretkelläni, vapaudenhuumassa, tämä kohtaus tuli monesti mieleeni.

Monessa tänä vuonna näkemässäni elokuvassa tarkasteltiin lapsen elämää, niin myös saksalaisen Nora Fingscheidtin  System Crasherissä (Systemsprenger, Saksa 2019). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta Benni-tytöstä, jolle ei löydy sijoituspaikkaa ja jonka äiti ei pysty huolehtimaan hallitsemattoman aggressiivisesta lapsestaan. Eivät pysty sosiaalihuollon tahotkaan, mutta yritys on periksi antamatonta, vaikka äiti ei aina saavu palavereihin ja tilanne ei etene muutenkaan. Elokuva on tärkeä kuvaus siitä, millaista työtä lastensuojelussa tehdään, ja erityisesti siitä, miten päähenkilö ei toimi pahuuttaan pahasti, vaan kyse on jostain, mihin hän ei voi vaikuttaa itse. Paljon kylläkin kyse on surusta ja ikävästä ja tarpeesta olla tärkeä ja rakastettu, ja näitäkin hetkiä on.  System Crasher on tulossa syksyllä elokuvalevitykseen, ja vaikka se on tarinan osalta järkyttävä, suosittelen ehdottomasti sekä kerronnan, tarinan että näyttelijäsuoritusten vuoksi. Nenäliinoja  kuitenkin mukaan ja paljon.

Arnaud Desplechiniltä, yhdeltä ohjaajavieraista, näin elokuvan Oh Mercy! (Roubaix, une lumière, Ranska, 2019), joka nousi yhdeksi suosikeistani. Elokuva kertoo ranskalaisesta kaupungista, Roubaixista, joka elokuvan nimessäkin mainitaan, ja kaupungin poliisiasemasta ja siellä erityisesti yksinäisestä, lempeästä komisario Daoudista. Tavallaan elokuva on ahdistava, koska kaupungin ja kaupunkilaisten tulevaisuus ei näyttäydy kovin valoisana, päin vastoin. Kaupungista suuri osa on päähenkilön mukaan no go -aluetta, ja sivuhenkilöt ovat pikkurikollisia tai syrjäytyneitä (elleivät ole poliiseja). Juonta tärkeämmäksi nouseekin elämä poliisilaitoksella, ja elokuvan jälkeen Desplechin kertoi, että osa näyttelijöistä (osa poliiseista ja rikollisista) olivat roubaixlaisia, mikä sai näkemään elokuvan uudessa valossa. Ohjaaja myös arveli, että kaupunkilaiset saattavat olla käärmeissään elokuvasta, mutta elokuva ei ole vielä päätynynyt levitykseen.

— — —

Elokuvaelämysten lisäksi festareilla oli muitakin onnenhetkiä, kuten se, miten System Crasherin ohjaaja jakoi kuumassa teltassa esitettävän  elokuvansa alussa yleisölle ostamiaan vesipulloja. Näytöksiä, jotka koskettivat muuten kuin itse elokuvan vuoksi, olivat Badding-karaoke ainutlaatuisen tunnelmallisuuden vuoksi ja kotimainen yllätysensi-ilta, joka on hauska pelkästään siksi, että yleisö ei tiedä, mitä leffaa ollaan menossa katsomaan. Bonuksena elokuvassa oli saunakohtaus, johon ainakin ylälehtereillä istuva yleisö eläytyi hikoilemalla  lähes yhtä hartaasti kuin elokuvan saunojat.

 

Lopuksi vielä survival pack -lista ensi vuotta varten:

– Varaa liput haluamiisi näytöksiin etukäteen. Ok, et ehkä saa kaikkia elokuvia, mutta ainakin saat joitain lippuja. Onnekseni tänä vuonna sain lähes kaikkiin toivomiini näytöksiin lipun, mutta se vaati sinnikästä jonotusta ja ihanan, reippaan ystävän, joka pääsi lippujonoihin jo keskiviikkoaamuna.

– Ota lippalakki tai lierihattu tai jopa aurinkovarjo mukaan, vaikka joku pelottelisikin pohjoisen kylmillä öillä. Ota myös perinteiset villa- ja sadevaatteet. Jonotusta on joka tapauksessa tiedossa, eikä koko festaria kannata muutenkaan viettää sisätiloissa.

– Kylmät juomatölkit (täydet) toimivat hyvinä viilentäjinä teatterissa. Viuhka on myös ilo ison teltan ”lauteilla”. Ensi vuonna varmaankin on taas kylmä ja märkää, mutta villavaatteethan kulkevat mukana aina, helletarpeet eivät paljoa tilaa vie.

– Bikinit voi jättää kotiin. Et ikinä uskalla Kitisen kymmenasteiseen veteen.

– Kulje pohjoiseen junalla. Se, että et saa nukuttua parina yönä ei ole mitään koko festareilla kertyvään univelkaan verrattuna. Tänä vuonna siis matkustin ensi kertaa elämässäni yöjunan makuuvaunussa, ja se oli osa reissuelämystä, vaikka tosiaan muut taisivat nukkua paremmin kuin minä.

Matka oli alusta saakka elämys: ensin yöjunalla Rovaniemelle ja Rovaniemen asemalta suoraan bussiin ja Sodankylään. Ehdin reissun aikana tosin kuunnella yhden äänikirjan, kun junan hytkyminen ja kolahtelu pitivät hereillä.

 

Advertisement

DocPoint x 2: pieniä ihmisiä, suuria kysymyksiä ja valtavia luonnonvoimia

Helsinki Documentary Film Festival 2019

Aatos ja Amine (Gods of Molenbeek, 2018), ohjaus Reetta Huhtanen

Aquarela (2018), ohjaus Viktor Kossakovski

Tämän vuoden DocPointin tarjonnasta pääsin nauttimaan kahden elokuvan verran. Luulen, että mitä tahansa ohjelmakartalta olisin valinnutkaan, olisin saanut ajateltavaa ja ihmeteltävää, mutta koska ehdin vain kahteen näytökseen, olen tyytyväinen siitä, että näin juuri nämä hyvin erilaiset, eri tavoin vaikuttavat dokumentit.

Viktor Kossakovskin Aquarela on ylistyslaulu veden voimalle ja ihmeellisyydelle. Ihminen on tässä näytelmässä pieni – niin outo, hauras ja ulkopuolinen suorastaan, sivustakatsoja. Elokuva alkaa jostain pohjoisesta. Meri on jäässä, ja jäätä kuvataan läheltä ja kaukaa. Jäällä on ihminen, joka etsii, kumartuu tähystämään jään läpi, tuo jäälle kairausvälineitä ja vipuja, kumiveneenkin; joku mulpsahtaa hyiseen veteen. Lopulta jään alta kiskotaan auto sellaisin ottein, että kerta ei ole ensimmäinen. Pian joku hurjastelee toisaalla jään läpi, pian kolmas. Tällaisia järjettömiä tekoja elokuvassa on useita – miksi lähteä purjehtimaan kaksin myrskyävälle Atlantille, miksi kyyristellä pimeässä vesiputousten takana luolissa tai lähteä veneellä merelle, kun jäätiköistä murtuu valtavia lohkareita? Ihminen on niin pikkuruinen, että turvallisuudenkaipuista hirvittää. Elokuva on tavallaan luontodokumentti, mutta ei kuitenkaan. Se ei kaipaa selostajan ääntä, ei tekstityksiä siitä, missä mennään ja ollaan.

Maisemat Aquarelassa ovat upeita, ja jään ja virtaavan veden äänet, myrsky, joka peittää kaiken alleen, ja murtuvat aallot ja hajoavat jäätiköt lumoavat ja kauhistuttavat yhtä aikaa. Ihminen on todellakin sivuhenkilöä mitättömämpi näissä kuvissa, mutta silti veden (ja tuulen) voima vetää puoleensa, ja tietysti joillekuille elokuvan maisemat ovat jollain tavalla jokapäiväisiä, arkisia eivät varmaan kuitenkaan. Kuvauspaikkalista elokuvan lopputeksteissä on valtavan pitkä. Kun elokuvassa ei juuri puhetta ollut, jäävät paikat nimeämättä. Jotkut voi arvata, mutta pääasia ehkä on se, että olemme tällä pallolla – pohjoisessa, etelässä, kaukana, merellä. Kuva vie yhtäkkiä, vaikkakin pehmeästi, uuteen maisemaan ja tilanteeseen, välillä lähelle, välillä ihmettelemään kaukaa. Tämä elokuva todella ansaitsi ison kankaan, ja hurja merenkäynti vaikkapa öisellä Atlantin yli -purjehduksella tosin sai katsojankin lähes merisairaaksi. Myös äänet saivat ansaitsemansa toiston. Elokuvassa on Eicca Toppisen musiikki, tosin musiikkia ei onneksi ole koko ajan, vaan luonto päästetään tässäkin etusijalle.

Aatos ja Amine oli elokuvafestarin avajaiselokuva, ja se valittiin sekä katsojien suosikiksi että kriitikon valinnaksi festivaalin ohjelmistosta, ja onnekseni tosiaan pääsin näkemään tämän elämää ja iloa pirskahtelevan teoksen festivaalin viimeisenä päivänä. Jos ihminen oli pienempi kuin pieni Aquarelassa, tässä elokuvassa kuusivuotiaat ovat sekä itse suuria että suurten kysymysten äärellä. Myös maailma ympärillä myllertää, mutta suurin taitaa olla ihmettelyn ja mielikuvituksen voima. Elokuvan englanninkielinen nimi on The Gods of Molenbeek, ja jumalia päähenkilökaksikko pohtiikin. Brysselin Molenbeekissä asuvat kuusivuotiaat nimihenkilöt keskustelevat suurista kysymyksistä niin keskenään kuin kotona ja koulussakin. Aatos sukeltaa pohdiskelemaan erilaisia jumalhahmoja ja kaipaa itselleen samanlaista jumalaa, joka Aminella on. Aatoksen koulukaveri taas ei jumalaa kaipaa, vaan kun kaverukset leikkivät metsässä, puhuu tyttö luonnosta ja sen tärkeydestä – ja siinä sivussa laitetaan sammakko suuhun, kiivetään puihin, ollaan tippumaisillaan likaiseen puroon ja syödään nokkosia. Välillä Aatos kokeilee erilaisia jumalarooleja ihailtavalla paneutumisella. Hän maalaa itselleen kultaiset Hermeksen siipikengät, esittelee Mauri Kunnaksen versiota Thorista ja huitoo sitten pihalla vasaralla ja kylpee Poseidonin viitassa kuultuaan koulussa esitelmän mytologian jumalista. Ja välillä tehdään kaikkea muuta.

Aatos ja Amine -elokuva sykähdyttää monella tavalla. Lapset ovat ihastuttavia aitoudessaan ja uteliaisuudessaan, heidän keskustelunsa saa niin hymähtelemään kuin ihan vähän kyynelehtimään (varsinkin lopussa, kun ystävykset eroavat). Kuva liikkuu välillä lapsen näkökulmassa, matalalla, esimerkiksi kadulla kulkevan sotilaan asevyön kohdalla. Elokuva vakuuttaa kysymisen tärkeydestä ja siitä, miten mielikuvituksen avulla suuria kysymyksiä voi käsitellä, vaikka käsittäminen on välillä mahdotonta. Elokuva pyrkii myös antamaan inhimilliset kasvot kuvaamalleen kaupunginosalle, jossa lapset ja perheet elävät elämäänsä, vaikka ympärillä räjähtää ja ollaan poikkeustilassa. Hetken myös mietin vuosia sitten näkemääni Fuocoammarea (Sodankylä 2016 -raportissa siitä lähinnä maininta), jossa samalla tavalla rakennetaan majoja, vaikka merellä ollaan hädässä.

Suurten voimien ja kysymysten keskellä mietin välillä elokuvaamista. Molempia elokuvia katsoessani huomasin välillä ajattelevani, miten kamera tai kuvaaja pääsee tilanteeseen vaikuttamatta liikaa kohteisiin, oli kohteena ihminen tai luonnonvoima. Näidenkin dokumenttien kohdalla olisi ollut mahdollista päästä kuuntelemaan Q&A-tilaisuutta, jossa ohjaaja olisi ehkä paljastanut vaikkapa sen, miten kamera-ajo onnistuu myrskyssä tyhjillä kaduilla Aquarelassa (ihmeellinen nykytekniikka!) tai kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta saadaan rajattua niin sidosteinen kuva jumaltarupohdinnasta Aatos ja Amine -dokkarissa.

Upean tarjonnan lisäksi pakko antaa lisäpisteitä DocPointin järjestäjille upeasta lahjaideasta: esimerkiksi Aatos ja Amine elokuva saa palkonnoksi palasia ikimetsää. Myös näytöspaikat saavat kiitosta minulta, sillä toisen elokuvan näin uudistetussa Bio Rexissä, toisen Maximissa, vaikka en siis valinnut elokuvia näytöspaikka edellä.

Sodankylän elokuvajuhlat – onnea, taikaa, kyyneliä, ystäviä, kauneutta…

Midnight sun Film Festival eli  Sodankylän elokuvajuhlat 13.-17.6.2018

Kun on viettänyt viisi päivää Sodankylän elokuvajuhlien taianomaisessa ilmapiirissä, on vaikea palata arkeen. Siitäkin huolimatta, että Sodankylään pääsee taas ensi vuonna ja että tämä on kovin tuttu olo aiemmilta vuosilta: sekoitus haikeutta, onnellisuutta, väsymystä, keskenään limittyviä kuvia ja tunnelmia elokuvista ja keskiyön auringosta. Voi, kuinka olinkin ikävöinyt tuota tunnelmaa elokuvien ja kohtaamisten sekamelskassa! Vaikka tällä hetkellä kaipaankin lähinnä unta (ja ensi vuoden kesäkuuta pohjoisessa), lienee paikallaan kirjata muistiin muutama onnenhetki ja leffavinkki. Kaksi vuotta sitten  kirjoitin, että muistikirja olisi paikallaan leffamuistojen kirjaamiseen, mutta kirjoittamisaikaa tai keskittymiskykyä ei juuri ollut. Jaksoin sentään kirjata katsomani elokuvat listaksi ja väritellä muutaman tunnelman leffan nimen jälkeen:

Muistikirjaksi valikoitui sattumalta vanha Metropolis-kantinen kirjanen, johon olin kirjoittanut toivelistaa ensimmäisistä elokuvajuhlistani vuonna 2013. Koska silloin en kirjoittanut blogiini mitään, en edes muista, kävinkö katsomassa kaikkia kirjaamiani leffoja. Tässä kuitenkin tämän vuoden leffat katsomisjärjestyksessä. Taustalla kuva The Distant Barking of Dogs -dokkarista ja täysi sarjakortti.

Olin varannut kymmenen viidestätoista leffalipusta etukäteen, vaikka ohjelma päivittyy festivaalin edetessä. Olin tyytyväinen valintoihin ja siihen, etten aivan ahnehtinut elokuvia. Viimeisenä päivänä on paljon uusintoja, joten silloin voi olla mahdollisuus nähdä jokin festareilla kehuttu elokuva, ja onkin mahtavaa, että viimeiset elokuvat olivat tänä(kin) vuonna aivan huippuja. Monta hyvää jäi vielä katsomatta.

Avajaiselokuva, tšadilaisen, nykyään Ranskassa asuvan Mahamat-Saleh Harounin A Season in France (Ranska 2018), oli tänä vuonna näkemistäni elokuvista yksi  hienoimmista ja koskettavimmista. Oman tunnelmansa elokuvakokemukseen toi myös esitystilanne: täpötäysi elokuvateatteri Lapinsuu, elokuvafanien riemu ja aplodien raiku jo tervetulotoivotusten yhteydessä ja tietysti myös vierailijoita esiteltäessä. A Season in France kertoo Ranskan pakolaistilanteesta yksilön näkökulmasta, eli aihekin jo järisyttää sekä tunteita että ajatuksia ajankohtaisuudellaan. Päähenkilö Abbas hakee turvapaikkaa Ranskasta kahden lapsensa kanssa, työskentelee torilla, joutuu muuttamaan asunnosta toiseen ja valamaan toivoa lapsiinsa, vaikka se tuntuu menetetyltä. Samoin Abbasin veli, Etienne, pyrkii rakentamaan uutta elämää Ranskassa, mutta hän ajatutuu epätoivoiseen tekoon lukuisten koettelemusten jälkeen. Tarina ja kuva rytmittelevät toiveikkaiden ja raastavien hetkien välillä, ja vakavuuden keskellä varsinkin Abbasin tytär tuo lapsenriemua – ja nostattaa siksi kyyneliä. Elokuva ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, mitä me voimme tehdä, mitä meidän pitäisi tehdä tässä järkyttävän eriarvoistuvassa maailmassa ja Euroopassa. Torstaina ehdin kuunnella loppuhetket aamukeskustelusta Harounin kanssa, ja siinäkin ohjaaja kertoi, miten hän haluaa elokuvissaan tuoda esille inhimillisyyden, näyttää yksilön, pohtia ihmisyyttä, ja tämä näkyy ja koskettaa A Season in France -elokuvassa. Suosittelen, vaikka (tai miksei koska) taas kyyneleitä vierii, kun mietin elokuvan loppukohtausta autioilla Calais’n rannoilla.

Elokuvateatteri Lapinsuun ovien avautuessa aurinko tulvii sisään, oli vuorokaudenaika lähes mikä tahansa.

Avajaiselokuvan lisäksi erityisinä kokemuksina mieleeni jäi ohjaajavieraana olleen Katharina Wyssin todella ahdistava perhekuvaus Sarah plays a Werewolf  (Sveitsi/Saksa 2017) ja Alice Rohrwacherin sadunomainen, kaunis ja erikoinen Happy as Lazzaro (Italia/Sveitsi/Ranska/Saksa 2018). Rohrwacher oli Sodankylässä vieraana neljä vuotta sitten, ja silloin jo ihastuin hänen tapaansa kertoa tarinoita ja erityisesti kauniiseen sekä ihmisiin että maisemaan kiinnittyvään kuvaan. Elokuvan päähenkilö, Lazzaro, on erikoinen hahmo: hän on hyvä ihminen, tai ehkä ei ihminen ollenkaan. Hänessä on jotain salaperäistä, niin kuin kuvatussa tilanteessa tai ajassakin. Elokuva on kuitenkin myös ajankohtainen kuvatessaan ihmisten eriarvoisuutta ja samalla oikeastaan ajatonkin, sillä lisäksi se käsittelee ihmisen ahneutta, joidenkin taipumusta käyttää muita hyväksi ja toisaalta myös toiveita ja yhteisöllisyyttä.

Sarah plays a Werewolf on kuvattu upeassa ympäristössä Sveitsissä. Perheen isä kuljettaa tytärtään Sarahia teatteriharjoituksiin läpi jylhän maiseman, ja sekä kotona että teatteriympyröissä on synkkiä salaisuuksia, joita Sarah pyrkii käsittelemään kirjoittamisen ja näyttelemisen avulla. Elokuvan ikäraja on 12, mutta en päästäisi kovin nuorta henkilöä yleisöön, niin kuristavaa on epätasapainoisen perheen ja tyttären mielen järkkymisen ja ulkopuolisuuden kokemuksen kuvaus. Sarah on erityisen outo, jopa häiritsevä päähenkilö, josta muut henkilöt ajautuvat etäälle ja joka jää liian yksin. Kun elokuva loppuu, risteilevät synkät kuvat yhä mielessä, Sarah ei jätä rauhaan. Elokuvan nimessä on kauhuviittaus, ja vaikka kyse ei ole varsinaisesta kauhuelokuvasta, onnistuu se kauhua herättämään.

Mielenkiintoisia elokuvaelämyksiä olivat myös José Luis Guerínin In the City of Sylvia (Ranska/Espanja 2007) ja Josephine Deckerin Madeline’s Madeline (Yhdysvallat 2018), joka muuten sijoittuu sekin nuorisoteatterimaailmaan ja käsittelee identiteettiä, niin kuin Sarah plays the Werewolfkin. In the City of Sylvia oli lähes meditatiivinen maalaillessaan katumaisemaa, keskusteluja kahviloissa tai kulkua kortteleissa ja näkymiä raitiovaunusta. Erikoiset, välillä jopa säikähdyttävän kovat äänet tuovat rytmiä elokuvaan, jossa puhetta on hyvin vähän. Kuva on pääosassa, ja se on hienoa. Madeline’s Madelinessa myös erikoinen kuvaus on se, joka – yhtenä – kiinnittää katsojan tiukasti penkkiin ja pakottaa väsyneet silmät pysymään auki. Kuvat ikään kuin sekoittuvat samoin kuin päähenkilö Madelinen persoona menee sekaisin hänen näyttelijäperformanssinsa kanssa. Tunnelmaltaan elokuva on todella ahdistava, sillä henkilöistä on vaikeaa saada selvää: päähenkilö Madeline on siis 17-vuotias tyttö, joka törmää yhteen outojen aikuisten, sekä äitinsä että teatteriohjaajansa, kanssa. Tämän haluan nähdä uudestaan, vaikka en tiedä, selviääkö mysteereistä sen enempää, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma ovat todellakin uudelleenkatsomisen arvoisia.

Yksi hienoista kokemuksista oli festivaalin isossa teltassa esitetty Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri-dokumentti (2018). Paikalla oli ohjaaja ja laajahko joukko Ryhmiksessä esiintyneistä näyttelijöistä, mikä toi telttaan lisätunnelmaa – osallistuvan yleisön lisäksi. Dokumentti soljui eteenpäin, ja mikäs onkaan kuunnellessa valovoimaisten esiintyjien muisteloita ja pohdintaa, katsellessa upeaa – ja hulvatonta – näyttelijäntyötä ja teatteria. Samalla tavalla, kun elokuvajuhlilla on ihaninta aistia ylitsepursuavaa innostusta, on Ryhmäteatteri-dokumentissa läsnä jämerä rakkaus teatteriin ja työtovereihin. Miten maltankaan odottaa seuraavaa Ryhmis-näytelmää? Onneksi on kesä ja Suomenlinnan kesäteatteri vielä tältä kaudelta kokematta!

Jonotustunnelmaa ison teltan edessä. Teltta vetää 900 katsojaa, joten jono venyy hyvinkin pitkäksi usein jo edellisen esityksen aikana. Jonossa aika kuluu kuitenkin sukkelasti, kun seura on hyvää ja ympärillä muita elokuvaintoilijoita.

Elokuvavalikoimissani erikoista oli se, että tänä vuonna katsoin monta dokumenttia. Ryhmiksen lisäksi näin dokumentin Idi Aminista, lapsen elämästä Ukrainassa kylässä lähellä rintamaa ja todella mielenkiintoisella tavalla animaatiota ja arkistomateriaalia yhdistävän dokumentin nuoresta miehestä, joka ajautuu osaksi palkka-armeijaa Jugoslavian sodassa (Anja Korfmel: Chris the Swiss, 2018. Sveitsi/Kroatia/Saksa/Suomi). Jostain festivaalin sivuilta ja katalogista muistan lukeneeni, että ohjelmistossa on vain erityisen merkittäviä dokumentteja, ja nämä kaikki todellakin olivat – eri tavoin.

Ukrainaan sijoittuva Simon Lereng Wilmontin Distant Barking of Dogs (Tanska/Suomi 2017) oli todella vaikuttava niin visuaalisuutensa ja äänimaailmansa kuin tietysti tarinansa osalta: dokumentissa seurataan kymmenvuotiasta Oleg-poikaa, joka asuu isoäitinsä ja myöhemmin serkkunsa kanssa Itä-Ukrainassa, sodan etulinjassa vuonna 2014. Kylän väki vähenee, mutta isoäiti pysyy juurillaan. Oleg leikkii sillä aikaa raisuja ja vaarallisiakin leikkejä autioituvassa kylässä, johon kantautuvat sodan äänet kaukaa kuin etäältä kuuluva koiran haukku.

Idi Amin -dokumentin (Barbet Schroeder: General Idi Amin Dada: A Self Portrait) absurdiudesta en meinannut päästä yli. Se on sekoitus hirmuhallitsijasta ääneen lausumattomia faktoja, teatraalista sotavoiman esittelyä ja valtavassa kehossa asuvan pikku pojan intoa – vilkuttelua elefanteille ja krokotiileille, uintikisaa,  lasten esittelyä, vaikka tuntuu, ettei päähenkilö edes muista kaikkien lastensa ikiä tai nimiä.

Synkkien kohtaloiden, fiktiivisten tai todellisten, jälkeen en voi olla mainitsematta vielä viimeistä näkemääni elokuvaa, yleisön toiveuusintakisan voittanutta Mikko Mäkelän kaunista, herkkää rakkaustarinaa A Moment in the Reeds. Taas toi esityspaikka oman mausteensa esitykseen: paikalla oli herkästi kokevaa ja reagoivaaa väkeä kylliksi, ja huokailut ja naurunremakat toivat oman mausteensa elokuvakokemukseen. A Moment in the Reeds kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Ranskassa kirjallisuustiedettä opiskelevasta Leevistä ja vuosi sitten Suomeen saapuneesta syyrialaisesta Tareqista, jotka löytävät toisensa – tai ainakin hetkensä yhdessä – Leevin isän mökkiremontin keskellä, siis  taianomaisessa luontomiljöössä, kesäyössä.  Elokuva saa ensi-iltansa 29.6.2018, joten pian se on nautittavissa laajemminkin. Suru, rakkaus, kauneus ja epävarmuus tulevat kaikki esille tässä elokuvassa moninkin tavoin, suosittelen tätäkin laajalle yleisölle (paitsi ei kovin nuorille)!

Oma suosikkilistani vuonna 2018 festareilla näkemistäni leffoista kattaa siis suuren osan viidestätoista näytöksestä, joihin ehdin. Festarikatalogissa riittää selailtavaa ja haaveiltavaa, ja osa elokuvajuhlien elokuvista nähdään toivottavasti Orionissa tai pääkaupunkiseudun elokuvafestivaaleilla, osa tietenkin isommissakin leffateattereissa. Ensi syksynä aion kunnostautua  katsojana myös lähifestareilla, sillä monen muun muassa nyt ainakin kaksi kehuttua eteläamerikkalaista elokuvaa jäi näkemättä (Moguillansky: The Little Match Girl ja Bodansky: Just like our Parents – aamulla esitetyt elokuvat eivät tänäkään vuonna olleet mun juttu), ja toivonkin, että näkisin ne Cine Maississa syksyllä.

Sodankylän keskusta jää kahden joen välille: toisella puolella virtaa Kitinen, jonka rannalle festivaaliyleisö virtaa ihailemaan keskiyön aurinkoa, toisella puolella tämä Jeesiöjoki, jonka rauhaan kuljin pari kertaa evästauolle.

Elokuvassa tarinaan uppoutuessani, kokiessani, tuntiessani ja kyynelehtiessäni olen tavallaan monenkertaisesti etäällä. Katson fiktion tai dokumentaristin rajausten läpi kauas, Ranskaan, Afrikan maihin, Ukrainaan, Jugoslavian menneisyyteen. Samalla olen kuitenkin äärellä, lähellä: olen saanut jakaa kokemuksen sanoitta tai vieruskaverin kanssa huokauksin, sitten keskusteluin. Olen astunut lähemmäksi, ottanut selvää ja kiinnostunut. Vaikka elokuvajuhlilla elokuvien kuvat ja kohtalot sekoittuvat joskus keskenään, eikä kaikkien tunnelmien ja ajatusten puimiseen ole aikaa tai jaksamista, tulee tällaisessa maratonissa vaeltaessa mietittyä ja keskusteltua paljon. Elokuvakansa kulkee hiljentymisen ja yhteisten reaktioiden sekä jaettujen ajatusten vuorottelussa – yksin ja yhdessä, etäällä ja niin lähellä monella tapaa.

 

Sodankylän elokuvajuhlien onnenhetket

Sodankylän elokuvajuhlat,

Midnight Sun Film Festival, Sodankylä 15.-19.6. 2016

Reilu viikko sitten palasin leffamaratonista ja unenomaisista hetkistä vuorokaudenajattomassa Sodankylässä: 17 elokuvanäytöstä, vielä useampi elokuva (osa elokuvista lyhäreitä), muutamia tunteja unta vuorokaudessa, lukematon määrä ihania kohtaamisia, kesäyön ihailua, ihmeellistä luontoa… Onnea. Paljon olen taas kokenut ja eläytynyt, paljon jo unohtanut. Monesti mietin, että muistikirjasta olisi apua, jos elokuvista aion kirjoittaa, mutta tyydyn haahuiluni kunniaksi kirjaamaan ylös vain muutaman hetken. Eikä tärkeää olekaan muistaa yksityiskohtia – niitä pulpahtelee mieleen läpi kesän unessa ja valveilla. Ja kaikesta koetusta ei nyt tarvitsekaan syntyä kokonaisuutta.

 

Viime vuonna olin ehkä nukkunut enemmän, kun muisti pelasi vielä festarin jälkeen (enkä sännännyt heti festarin jälkeen viikoksi pyöräilemään ja mökkeilemään). En tainnut ahnehtia näin montaa elokuvaakaan, mutta en olisi voinut mitään jättää poiskaan. Erityisesti viimeisen päivän leffamaratoni oli mahtava sukellus hienojen kuvien, tunnelmien ja tarinoiden maailmaan: viisi näytöstä, kaikki yhtä lyhäriä lukuun ottamatta sykähdyttäviä elokuvakokemuksia! Elokuvajuhlat myös innoittavat uusiin näkemisiin, niin paljon olisi hienoja elokuvia kokematta. Syksyn pimeitä iltoja odottelen sekä syksyn ensi-iltoja – ja kesäöisiä hetkiä sohvalla elokuvan äärellä. Ehkä hieman lyhyempi maraton onkin pian edessä, vaikkapa Almodovaria.

Koska en pysty kokonaisuuksiin, kirjaan tähän muutaman muiston. Aloitan suosikistani Almodovarista.

 

Elokuva, joka kosketti

Almodovarin edellinen leffa, Matkarakastajat, oli hömppä. Hyvä, hauska, mutta hömppä, vähän pettymys. Silti odotin Julietaa, jännitin, saanko edes lippua, ja saanko lopulta elämyksen. Sain! Julieta oli yksi parhaimmista elokuvista juhlilla: rakastan Almodovarin elokuvien visuaalista maailmaa, espanjaa, henkilöitä, tarinoita. Julieta kertoo äideistä ja tyttäristä. Se kertoo myös rakkaudesta, syyllisyydestä ja hajonneista perheistä. Se kertoo masennuksesta, siitä, mitä perheessä voi käydä, kun yksi järkkyy. Äitien ja tyttärien kuvaukset ravistelivat, ja juoni kulki traagisesta kohdasta toiseen. Henkilöhahmot ovat keskiössä, tärkeitä, omalaatuisia, särmikkäitä ja rakastettavia – niin kuin aina Almodovarin elokuvissa. Tässä elokuvassa Julietan hahmo erityisesti, mutta myös sivuhenkilöissä on särmää: erityisesti mieleeni jäi etäinen kodinhoitaja, joka epäluuloisuudessaan oli jopa huvittava.

 

Elokuva perustuu kriitikon sanoin hyvinkin uskollisesti Alice Munron kolmeen novelliin (Tilaisuus, Pian ja  Hiljaisuus kokoelmassa Karkulainen), mutta Almodovar on vienyt tarinan Kanadasta Espanjaan, ja päähenkilö Juliet/Julieta on ainakin alkupuolella hyvinkin erilainen novellissa ja elokuvassa. En ollut lukenut kuin 1,5 novellia (matkalukeminen jäi festivaalikatalogin varjoon), ja oikeastaan olen tyytyväinen, etten ollut antanut novellien vaikuttaa minuun liikaa ennen Almodovarin näkemystä. Koitan ehtiä kirjoittaa Munrosta lähiaikoina lisää, nyt pysyttelen vielä elokuvissa.

 

Tunturi

Tällä elokuvajuhlareissulla pääsin näkemään myös tunturin. Kävin nukkumassa yhden yön Luostolla, joka olisikin ihana majapaikka, jos leffafani malttaisi olla poissa teltoista ja elokuvateattereista vähän kauemmin… Yöllisellä automatkalla aurinko paistoi taustapeiliin. Porot olivat nukkumassa. Joka suuntaan näkyi avaraa, jylhää luontoa. Luostolta kulkee festaribussi päivittäin, mutta olin tyytyväinen, ettei  Sodankylän ja Luoston väliä tarvinnut kulkea useammin. Perinteeksi muodostuneessa koulumajoituksessa uni tuli hyvin, ja kulku leffaan kesti vartin verran.

 

Musiikki, laulu ja tanssi

Elokuvamusiikkiin kiinnitin huomiota erityisesti Dagur Kárin elokuvissa. Elokuvat eivät kertoneet musiikista, mutta musiikki toi oman tunnelmansa moneen kohtaukseen. Varsinainen musiikkielämys oli kuitenkin dokumentti Saimaa-ilmiö vuodelta 1981, sillä elokuva esitettiin suuressa teltassa karaoke-esityksenä (suuren maailman nimitys olisi sing-along), jossa esilaulajana oli Ismo Alanko. Esilaulajaa ei sinänsä olisi edes tarvittu (paitsi Ismo Alanko tietysti mukaan tunnelmaan!), sillä yleisö lauloi, hihkui, tanssi ja eli koko dokumentin ajan mukana. Dokumentissahan on tähän päivään saakka kestäneitä hittejä Hassisen koneelta, Epuilta ja Juicelta. Musiikin ja tunnelman lisäksi dokumentti oli mielenkiintoinen nähdä nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, sillä onhan siinä ajankuvaakin, vaikka näkökulma on suomirockissa. Ilta oli kokonaisvaltainen elämys, ja tunnelma jäi vellomaan. Onneksi superelämyksen jälkeen ei ollut enää elokuvia sille illalle!

 

Dokumentit

Vaikuttavia dokumentteja näin näillä juhlilla jopa neljä! Gianfranco Rosin Fire at Sea (Fuocoammare 2016) kertoo Italian Lampedusan saarella asuvasta pojasta sekä muutamasta saarelaisesta ja kuvaa samalla siirtolaisten saapumista saarelle, jonka kautta kuljetaan muualle Eurooppaan. Kerronta keskittyy muutaman saarelaisen puuhiin, mutta välillä ollaan merellä. Ja silloin tunnelma muuttuu: hätä on huuto, kun maissa se on vain epämääräinen ahdistus.

Viimeinen elokuvani oli Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Elokuva sai Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä, ja onneksi se äänestettiin myös yleisön toiveuusinnaksi. Tunnelma elokuvateatteri Lapinsuussa oli harras, ja tarina kolttasaamelaisista ja ranskalaisesta kirjailijasta imaisi mukaansa maailmaan, josta tiedän aivan liian vähän. Kansojen juurille -haasteeseen osallistujat, katsokaa myös tämä elokuva!

 

Kielten sorinaa

Rosin dokumentti Fire at Sea oli aiheeltaan ja sisällöltään äärimmäisen koskettava. Se toi maailman kriisit lähelle, se näytti kuvan lapsesta myllerryksen rajamailla. Kun en kyennyt sulattamaan kauheuksia, kuuntelin italiaa, nautin kielestä, joka on tuttu vain elokuvien kautta. Sukelsin pois päivänpolttavista aiheista myös syventyessäni seuraavaan elokuvaan, Nanni Morettin Mia Madren (2015) tarinaan, ja nautin taas italiasta, vaikka suru pisaroi tässäkin elokuvassa, nyt henkilökohtaisella tasolla. Mia madre kertoo tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan äitinsä lähestyvän kuoleman. Mia madre on elokuva vanhenemisesta, kuolemasta ja elokuvastakin, ja yksityiskohtana mainittakoon, että siinä viitataan yhteen suosikkielokuvaani, Berliinin taivaan alla.

Ainoa pitkäveteiseksi ja ahdistavaksikin elämykseksi äitynyt elokuva oli unkarilaisen Zoltán Huszárikin Sindbad – suuri rakastaja (1971), jota katsoessani kuitenkin pääsin nautiskelemaan siitä ilosta, että ymmärsin sanan jos toisenkin unkaria. Tarina oli mielenkiintoinen, samoin toteutus välähtelevine leikkauksineen, ja ehkä olisin saanut enemmän elokuvasta irti, jos olisin antanut synkän unenomaisuuden viedä mennessään.

Moni näkemäni elokuva siis innoitti taas kieliopintojen pariin. Haluaisin näiden juhlien jälkeen kerrata espanjaa, oppia italiaa, ehkä ranskaakin…

 

Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?

Saimaa-ilmiöstä jäi soimaan monikin laulu, mutta nämä säkeet pulpahtelivat monenkin elokuvan jälkeen. Elokuvat todellakin veivät ties mihin: menneeseen, fiktiivisten ihmisten todentuntuisiin elämiin, joissa toinen ei ymmärrä toista, eri elämäntilanteisiin, ikuisiin kysymyksiin ihmisyydestä. Kuun metsän Kaisa -dokumentin jälkeen huokaisin: miten vähän tiedänkään, miten paljon haluaisin tietää! Ja miten paljon voin saada elokuvista (ja kirjoista tietysti myös…).  Kiitos Sodankylä!

 

Islanti!

Pakko on lopuksi osallistua vielä Islanti-huumaan: islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári oli yksi elokuvajuhlien erikoisvieraista. Kävin kuuntelemassa häntä aamukeskustelussa, jossa puhuttiin – tietysti – myös jalkapallosta. Jalkapalloon Kári suhtautuu intohimoisesti, samoin elokuviinsa, ja iloni oli nähdä kolme hänen elokuvaansa. Kaksi niistä vei Islannin maisemiin, ja varsinkin Kárin Virgin mountain (Fúsi 2015) oli yksi suosikeistani. Se kertoo lämminsydämisesti miehestä, joka on jäänyt äidin nurkkiin mutta joka astuu muutosten virtaan.

 

 

Keskiyön aurinko ja muita ihmeitä Sodankylän elokuvajuhlilla

Kun saavuin kolmatta kertaa Sodankylän elokuvajuhlille, tuntui aluksi niin tutulta: samat putiikit pääkadun varrella, hyväksi koettu koulumajoitus kahvintuoksuineen, tutut naamat lipputiskeillä – sekä asiakkaissa että asiakaspalvelijoissa. Silti ihmeet tupsahtelevat eteeni yksi toisensa jälkeen. Festivaaliyleisön innostus, olkoonkin jo koettua, on käsinkosketeltavan vahvaa, kuuluvaa ja loistavaa ja aina yhtä uutta. Ja se hetki, kun astun pimeästä salista tai teltasta kesäyöhön, joka on kirkas ja kellonajaton. Elokuvien ihme on oma lukunsa, samoin taiteilijapuheenvuorot aplodeineen ja hurraahuutoineen. Rakastan tätä tunnelmaa!

Kun olen tavannut tuttuja leffojen välillä, käydään samoja hölmöjä keskusteluja, joissa aluksi ei kukaan muista, mitä elokuvia edellisen lisäksi on nähty. Keskusteluissa muistikuvat kirkastuvat, ajatukset putoilevat, vaikkeivät väsymyksessä virtaisikaan kunnollisiksi lauseiksi. Vaikka festarin jälkeenkin olisi vaikea nimetä parasta tai koskettavinta elokuvaelämystä, on elokuvien virran kokeminen hieno elämys: vaihtuvat kielet, maisemat, fiktion maailma, joka liittyy omaan elettävään tai muihin kuviteltuihin. Filmin säksätys, elokuvaan eläytyvän yleisön reaktiot, yhteinen nauru tai kiljahdus – taitaa olla niin,  että väsyneenä, pitkin päiviä ja öitä elokuvissa kulkeneena aistit ja mieli ovat herkempinä. Näin yhteensä 15 elokuvaa, joten ei ihme, että syvällinen analysointi on vaikeaa. Se ei olekaan tärkeää, vaan tunnelma, ihmiset ja hetket jäävät, vaikka elokuvista muistaisin lopulta vain nimen tai kohtauksen.

Tänä vuonna ahnehdin siis ehkä liikaa elokuvia, vaan minkäpä olisi voinut jättää näkemättä,  kun elokuvalista vaan kasvaa? Huomasin haalineeni elokuvia samoilta tekijöiltä: Mike Leighiltä ja Małgorzata Szumowskalta  molemmilta kolme elokuvaa ja Miquel Gomesilta neljä. Gomesin Arabian Nights (As 1001 Noites, Portugali/Ranska/Saksa/Sveitsi 2015) tosin on ikään kuin yksi hieman yli kuusituntinen kokonaisuus – ja ei kokonaisuus. Kolme elokuvaa, joissa sekoittuivat uutiskuvat, tarinat ja nykyportugalin todellisuus Tuhannen ja yhden yön rakenteeseen tai pikemminkin ideaan. Sheherazade kertoo tarinoita, mihin viitataan lähinnä lyhyellä kuvatekstillä: kun aamu valkeni, Sheherazade vaikeni. Tarinat jatkuvat kuitenkin kuvassa: Lissabonin laitamilla miehet kouluttavat peippoja, telakkateollisuuden ympärille rakentunut kaupunki Portugalissa kärsii, kun työt loppuvat sadoilta, kerrostalokasarmien asukkaat elävät elämäänsä, kohtaavat ja eroavat. Höpsöt kuvitelmat muinaisesta Bagdadista, kummalliset elämät ja sattumukset Portugalissa (joita Sheherazade kertoi) sekoittuvat. Kuva kääntyy nurin ja hämmentää, niin kuin koko elokuva. En ole varma, pidinkö vai en. Aamukeskustelussa Gomes lupasi joskus vielä tehdä elokuvan, jossa rakennetta ei rikota niin paljoa kuin Arabian Nights -kokonaisuudessa tai Tabussa. Tabu (2012, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska) jäi minulta harmillisesti kesken, kun lähtö koitti, mutta toivoisin törmääväni tähän hienoon mustavalkoelokuvaan vielä.

Kuplivan iloinen Małgorzata Szumowska teki minuun vaikutuksen sekä persoonallaan että elokuvillaan. Szumowskan elokuvissa oli kaikissa ripaus huumoria, vaikka aiheet olivat synkkiä. Bodyssä (Cialo 2015, Puola) kuvataan nuoren tytön kärsimystä äidin kuoleman jälkeen ja syömishäiriöitä, Strangerissa (Ono 2001, Puola/Saksa/Ranska) nuori tyttö yrittää kasvaa sisällään kasvavan lapsen äidiksi isän ollessa kuolemansairas ja In the Name of -nimisessä elokuvassa (W imię… 2013, Puola) miespäähenkilönä on homoseksuaalinen katolinen pappi, joka yrittää juoksemalla sietää elämän ristiriitaisuuden. Huumori on mustaa, se pilkahtelee yksittäisissä kohtauksissa tai tulee esiin sivuhenkilöiden kautta.

Leighin elokuvia minulla on vielä listalla. Näin nyt elokuvat Vera Drake (2004, Iso-Britannia), Elämä on ihanaa (Life is Sweet 1990, Iso-Britannia) sekä Suuria toiveita (High hopes 1988, Iso-Britannia). Näissä elokuvissa viehättivät komedia, vaikka aiheet eivät olleet keveitä, se, että ongelmia ei alleviivattu, ja erinomaiset näyttelijät. Erityisesti Ruth Sheen esittämä Shirley Suuria toiveita -elokuvassa ja Alison Steadmanin Wendy Elämä on ihanaa -elokuvan äitinä jäivät mieleen henkilöinä, joihin voisi samastua ja joiden elämänasenteeseen ihastua. Erikoisvieraiden elokuvista näin vielä kaksi Whit Stilmanin elokuvaa, Damsels in Distress (USA 2011) ja Barcelona (USA 1994). Pidin molemmista, erityisesti ensin mainitusta, joka oli hupaisa komedia (ja jälkimmäisestä, koska se oli kuvattu Barcelonassa). Erikoisvieraiden elokuvien lisäksi pääsin kuuntelemaan Armi Toivasta, joka kertoi Antti Heikki Pesosen elokuvasta Päin seinää (jossa Toivanen siis on pääroolissa) ja näin Lisandro Alonson erikoisen, hienon ja erityisesti kuvillaan vaikutuksen tehneen Jaujan (2014, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Hollanti). Jaujassa erikoista oli tarinan, maisemien ja hiljaisuuden lisäksi kuva: elokuva näyttäytyy postikorttimaisena, tavallista elokuvakuvaa pienempänä ja neliömäisenä, ja värit ovat vahvat ja vaikuttavat. Myös yhden säestetyn mykkäelokuvan näin. Avanti! -orkesteri säesti Jacques Feyderin elokuvaa The New Gentleman, ja tunnelma  isossa teltassa oli mahtava – huolimatta siitä, että penkit olivat auttamatta liian kapeita ja kovia, auts! Loppuaika elokuvanautinnosta meni kärvistelyyn, ja loppufestarin ajan osasin todella kiittää  ihanaisen elokuvateatteri Lapinsuun pehmeitä istuimia.

Festivaalikokemukseen kuului elokuvien lisäksi haahuilu Kitisen rannassa ja festivaalialueella sekä festivaaliklubi, jossa tänä vuonna olisin voinut olla useampanakin iltana – harmi vaan, että ihmisen on nukuttavakin välillä! Helmistä valikoin kuitenkin Jonna Tervomaan ja J. Karjalaisen, jotka molemmat ovat minulle tärkeitä artisteja. Vaikka tämän vuoden elokuvat eivät juuri itkettäneet, tunteita ne nostattivat, ja lauantai-iltana Jonna Tervomaan Tikapuut laittoi kyyneleet valumaan. Onneksi J. Karjalainen lauloi Meripihkahuoneen ja kiteytti festarifiiliksen: ”Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen!”

Espoo Ciné: elokuvahetki silmät kiinni

Tänä vuonna osallistuin Espoo Ciné -filmifestareille lähinnä lahjoittaen ostamiani lippuja sattumalta ohi kulkeneille, mutta sentään avajaiselokuvan näin itsekin. Kornél Mundruczón elokuva Feher Isten, White God, oli kyllä vaikuttava, monen lunastetun lipun arvoinen kokemus. Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli ehdottomasti alun hiljaisuuden katkaiseva koiralauman rynnistys, vaikka moni muukin asia sykähdytti, ennen kaikkea yksinäiseksi itsensä kokeneen nuoren tytön koiraystävästään saama turva.

Kornél Mundruczón elokuva kertoo koirista, joita kohdellaan huonosti, ja ihmisistä, joilla kaikilla ei ole sydäntä. Ohjaaja kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa kokeneensa häpeää, koska hän ihmisenä kuuluu kulkukoirien sortajiin (HS Kulttuuri 20.8.2014), ja elokuvan tarinaa voikin ajatella vertauskuvana syrjinnälle ja sorrolle – kohdistuupa se sitten eläimiin tai ihmisryhmiin.

White God -elokuvassa kuvataan sydämettömyyttä monella tasolla. Jo alkukohtauksessa hohkaa kylmyys: äiti jättää tyttärensä asumaan etäiselle isälle ”vain kolmeksi kuukaudeksi” ja kehottaa tottelemaan isää. Tytär, Lili, on elokuvan ihmispäähenkilö, koirapäähenkilö on puolestaan Lilin sekarotuinen koira Hagen, ja tämän tytölle rakkaimman olennon isä heittää suutuspäissään moottoritien syrjään. Isän sentään annetaan huomata tekemänsä virhe ja katua, mutta tyttö joutuu todistamaan itselleen tärkeiden läheisten välinpitämättömyyttä, ja lopulta Lili purkaa pahaa oloaan huutamalla orkesterinjohtajalleen: ”Sinulla ei ole sydäntä!”

Sydämettömyyden huipentuma on tietenkin koirien kokema kaltoinkohtelu, viha ja jo pelkät puheet. Otsikossa jo paljastin sulkeneeni silmät kesken elokuvan useamman kerran, myönnän myös kirkuneeni, itkeneeni ja irvistelleeni, mutta tiedän kauheuksien jatkuvan sekä elokuvassa että tosielämässä. Myös koirien noustua kapinaan jouduin hetkittäin sulkemaan silmäni verenvuodatukselta. Jokunen katsoja lähti kesken, ja seuraavina päivinä luin festivaalin Facebook-sivustolta kritiikkiä (ja toki kiitoksiakin!) avajaiselokuvan valinnasta. Kritiikki koski juuri näitä raakuuksia, sitä miten tällaista väkivaltaa ei voinut katsoa. Toisaalta kiiteltiin: elokuva on keino herätellä ihmisiä todellisuuteen. Enkä minäkään sulje silmiäni julmuuksilta, osaan kyllä kuvitella, kun annetaan aineksia. Ohjaaja itse kertoi HS:n haastattelussa, että elokuva on taidemuoto, joka toistaiseksi on Unkarissa poliittisesti koskematon toisin kuin muut taiteet – ja juuri taiteen avulla voi saada ihmisiä kiinnittämään huomiota vääryyksiin ja ehkä joskus jopa toimimaan hyvän puolesta.