Epäonnen veljiä

Sarah Crossan: Kuunnousu. Alkuperäisteos Moonrise (2017), suom. Kaisa Kattelus. S & S, 2020.

Jason Reynolds: Long Way Down. Kuvittanut Chris Priestley. Faber & Faber, 2018.

 

 

Sarah Crossanin Kuunnousu ja Jason Reynoldsin Long Way Down kertovat  tarinaa  aikuisuuden kynnyksellä keikkuvista nuorista, pikkuveljistä,  jotka yrittävät selvitä hirveässä elämäntilanteessa,  yksin. Pikkuveljen asema on molemmissa rankka ja surullinen: Kuunnousussa Joe matkustaa toiseen osavaltioon viettämään veljensä viimeiset hetket ennen kuolemantuomiota, Long Way Down puolestaan alkaa, kun Willin isoveli kuolee katuväkivallan uhrina. Päähenkilöt molemmissa kirjoissa joutuvat pärjäämään hirveiden asioiden kanssa, eikä elämäntilanne ennen näitä kuvattuja vaikeuksiakaan ole ollut helppo.

Molemmat tarinat sijoittuvat Yhdysvaltoihin, ja Kuunnousu ja Long Way Down käsittelevät epätasa-arvoisia lähtökohtia ja elämäntilanteita  eri näkökulmasta, kumpikin tavallaan. Niiden miljöö on uutisista, tv-sarjoista ja rap-musiikista tuttu, mutta monella tavalla etäällä täältä. Tällaiset tapahtumat ovat kaukana naapurustoni tai työmaani teinien arjesta, mutta kuitenkin tuttuja ja toisaalta hätkähdyttävyydessään sellaisia, että ne ehkä houkuttelevat lukemaan myös sen  nuoren, joka on jäänyt Kapteeni Kalsareiden, Harry Pottereiden ja Neropatin päiväkirjojen jälkeen vaille kirjan tarinan imua ja valitsisi mieluummin nopeatempoisen videon.  Nämä  kaksi nuortenromaania varmasti herättelevät ajatuksia vaikkapa kahdeksasluokkalaisessa, joka miettii elämää ja vaikkapa oikeaa ja väärää tai sitä, miten erilaisista lähtökohdista toinen saattaa ponnistaa. Teokset toimivat  varmaankin monelle myös ensikosketuksina ya-kirjallisuuteen. 

Long Way Down kuvaa maailmaa, jossa aseet ja laukaukset ovat liian tuttuja päähenkilön  kulmilla.  Moni on kuollut Willin ympäriltä. Koko tarina tiivistyy hissimatkaan,  alas kohti valintaa. Williä ohjaavat vanhat  säännöt: ”If someone you love gets killed, find the person who killed them and kill them. No crying. No snitching. Get revenge.” Näistä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Tässä teoksessa  on kuvitus, mutta se on viitteellinen, tavallaan osa kerronnan rytmiä, ei lastenkirjamainen – niin kuin ei kerrottu tarinakaan ole.

Kuunnousussa perheen ongelmat ovat alkaneet samoin jo vuosia sitten, eikä sisarusten ainoa ongelma ole ollut se, että vanhin veli odottaa kuolemansellissä määrättyä päivää. Epäonni on tuttua seuraa, ja tukiverkkoja ei ole. Eikä rahaa, ei juuri apua. Joe tapaa kyllä vankilapastorin, ja perhe saa varattomien lakiapua, mutta näistä ei  sisarusten elämässä ole enää pelastajaksi, aika on vähissä. Pikkuveli Joen elämä texasilaisessa pikkukaupungissa on alleviivatun kamalaa, kun aurinko polttaa ja asunnossa ryömivät ötökät, mutta välillä pääsee uuden ystävän uima-altaaseen. Joe käy lähes päivittäin tapaamassa veljeään, joka odottaa teloituspäiväänsä vankilassa. Toivottomuus on kuristavaa.

 

Säeromaanimuoto toimii molemmissa. Runomuoto antaa aikaa välillä hengähtää ja välillä toisaalta kiirehtiä kohti loppuratkaisua. Long Way Downissa  pysähdyin ehkä hivenen useammin tutkimaan kieltä ja runon tehokeinoja, mutta kyse voi olla siitä, että englanninkielisyys pakotti minut olemaan tarkempi, tarkistamaan merkityksiä ja samalla kerronnan puheenomaista ja runollista, ei kuitenkaan liian kimuranttia,   rytmiä. Säeromaanin lyhyet rivit ja se, että tarina etenee, on hyvä houkutin tai avain lukemisen lukkoon, toki näiden teosten kohdalla myös aihe ja henkilöt toimivat tässä tehtävässä. Englanninkielisyys ei liene suomalaiselle nuorelle este, päinvastoin. Lukija nauttinee  siitä, että kieli vie lähemmäs oikeaa ympäristöä, mutta myös siitä ilosta, että englanninkielisen romaanin lukeminen onnistuu.

Kirjailija Jason Reynolds kirjoittaa: ”Here’s what I know: I know there are a lot – A LOT – of young people who hate reading. I know that these many of these book haters are boys. I know that many of these book-hating boys, don’t actually hate books, they hate boredom. So Here’s what I plan to do: NOT WRITE BORING BOOKS.” Sukupuolista viis, nämä kirjat eivät voi lukea kuka tahansa, ja ne eivär todellakaan ole tylsiä tai mitäänsanomattomia. Nuori (tai vanha) lukija saa tuntea, ihmetellä, kauhistua, kuulostella kieltä, uppoutua tarinaan, toivoa ja edetä. On palkitsevaa, kun vähän lukeva huomaa selvinneensä yli 300-sivuisesta kirjasta, ja näiden kohdalla se ei ole aivan hirveän vaikeaa, jos lukija on valmis luopumaan mahdollisista ennakkoluuloistaan ja antamaan muutaman minuutin aikaa aloittaa. Näiden kirjojen äärellä voi myös miettiä omaa hyväosaisuuttaan, jos sellaisessa asemassa sattuu olemaan.  

”Pretended like yellow tape
was some kind of 
neighbourhood flag
that don’t nobody wave
but always be flapping
in the wind.” (Long Way Down, s. 197)

Merten gorilla on koskettava tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja musiikin yhdistävästä voimasta

Lukuviikko on lopuillaan, mutta tänä vuonna se ei elämässäni tai koulussakaan meillä  juuri näkynyt.  Koronakevät saattoi joillekuille tuoda auvoisaa lukuaikaa, kun harrasteet ja menot peruuntuivat. Aikaa on ollut minullakin, mutta lukemiseen vaadittavaa keskittymiskykyä on vienyt poikkeustilassa eläminen ja muuttuviin tilanteisiin eläytyminen tosielämässä. Koulumaailmassani ongelmaksi osoittautui osin se, että kirjoja ei ollutkaan niin hyvin saatavilla, kun kirjastot ja koulu(kirjasto) ovat kiinni. Lähiviikkoina olen taas onnistunut tarttumaan kirjaankin, ja lukemisen ilo on taas viedä mennessään.

Lohduttautuakseni tartuin pari viikkoa sitten  uudestaan Jakob Wegeliuksen nuorten seikkailuromaaniin Merten gorilla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin  Lissaboniin, ja seikkailu vie myös höyrylaivojen matkassa Intiaan. Sadan vuoden takainen Lissabon on kiehtova miljöö, ja kun ensi kesäksi varattu matkani Portugaliin  nyt  peruuntuu,  pääsinkin sinne näin etuajassa. Tarinassa soi haikea fado, joka saa kirjan henkilöt ja lukijankin herkistymään, ja välillä laukataan pimeillä mukulakivikaduilla raitiovaunujen kolistessa ja kirskuessa ohi. Myös Portugalin historiaa sivutaan: yhdessä käänteessä juoniaan punovat valtaa tavoittelevat monarkistit, kun taas Intiassa  päädytään portugalilaisten siirtokuntaan. Intiassa tosin tärkeimmäksi tapahtumapaikaksi nousee yksinäisen maharadzan hulppea palatsi, jossa sinne tahtomattaan päätynyt päähenkilö Sally Jones saa erikoisen aseman.

Niin, Sally Jones! Merten gorillan päähenkilö ei ole kuka tahansa vaan uskollinen, syvästi tunteva ja rohkea ystävä. Ja gorilla. Puhua hän ei osaa, mutta muuten hän osaakin kaikenlaista – ja jos ei osaa, hän opettelee. Tarina alkaa synkissä merkeissä, kun Sally Jones ja hänen merimiesystävänsä Henry  Koskela joutuvat huijatuiksi ja petetyiksi ja kaiken lisäksi lavastetuiksi murhaajaksi. Koskela joutuu vankilaan, mutta sinnikäs Sally Jones ei anna periksi, vaikka alussa yksinäisyys on lähes nujertaa hänet. Onneksi hän törmää oikeisiin ihmisiin, jotka ovat valmiita sekä kuuntelemaan, auttamaan että avaamaan kotinsa hänelle.

Jakob  Wegeliuksen upea kuvitus sekä esittelee alussa henkilöt että luo tunnelmia lukujen aluissa. Ei kannata säikähtää romaanin muhkeaa kokoa – kuvitus tekee siitä yhdessä vetävän juonen kanssa nopealukuisen.

Jos haluat lukea lämminsydämisistä ihmisistä, valitse Merten gorilla: fadolaulaja, vaatimaton Ana Molina saa puolelleen  kaikki, toiveikkuus puolestaan kantaa Sally Jonesin mitä epätoivoisempien tilanteiden läpi, ja ehkä hitaasti lämpiävä mutta sitten sitäkin huolehtivaisempi Luigi Fidardo tukee ja pitää porukan puolia oikeudentuntoisesti, turhia tunteilematta. Näistä henkilöistä ei voi olla pitämättä! Merten gorilla sopii tähän aikaan, kun olemme etäällä ja epätietoisia tulevasta. Voimme kukin keksiä keinoja selvitä tai auttaa: laulaa parvekkeelta tai kukkulalta kuten Ana Molina, tarjota apua naapurille kuten senhor Fidardo tai uppoutua  uteliaana uuteen  puuhaan niin kuin Sally Jones harmonikanrakennukseen.

”Kun harmonikka hiljeni, viereisistä selleistä kuului ylistäviä huutoja. Minä ja Ana taputimme käsiämme. Kolkko kaiku vastasi vankilan korkeasta seinästä.

Sitten Ana alkoi laulaa.

Hän lauloi portugalilaisen laulun, jonka melodia oli hyvin samantapainen kuin se, jota Pomo oli äsken soittanut. Se oli surullinen, mutta silti täynnä hiljaista riemua. — Koko vankila kuunteli. Niin, jopa valtava tiilirakennus tuntui kuuntelevan ihmeissään.”

Jakob Wegelius: Merten gorilla. Alkuperäisteos Mördarens apa (2014), suomentanut Kati Valli. WSOY 2017.

 

Yksi kevät ja 1918-haasteen koonti

Reader why did I marry him? -blogissa julkistettu 1918-haaste päättyi eilen 15.5., samana päivänä siis kuin sisällissota sata vuotta sitten. Sisällissota kiinnostaa minua  aiheena kirjallisuudessa, mutta toisaalta välttelen sitä, koska kuvaukset ovat ymmärrettävästi hirveitä. Jos kuvaus ei ole tarkkaa tai keskity vaikkapa vankileirien oloihin, pystyy kauheudet silti kuvittelemaan, tai jos hävinneiden sodanjälkeisestä kohtalosta ei kerrota, arvailut elämän vaikeudesta osunevat oikeaan. Aiemmin lukemistani teoksista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on varsinkin tehnyt vaikutuksen, samoin Kjell Westön Missä kuljimme kerran.

Haasteeseen luin Heidi Köngäksen Sandran ja nyt haasteen viime hetkinä myös Laura Lähteenmäen nuortenkirjan Yksi kevät. Lisäksi kävin katsomassa KOM-teatterin Veriruusut, mutta samannimistä Anneli Kannon romaania en ehtinyt lukea. Kaikki nämä teokset kuvaavat tapahtumia punaisten näkökulmasta: Sandrassa sotaan joutuu tahtomattaan nuori mies, Veriruusuissa valkeakoskelaistytöt liittyvät – osa melkoisella innolla – naisprikaatiin ja  Yksi kevät -romaanissa nuoret tytöt, tehdastyöläisiä hekin, ryhtyvät ensin auttamaan punaisten haavoittuneita ja tarttuvat sitten hekin aseisiin, tosin vain hetkeksi, sillä sota loppuu. Yksi kevät sopii hyvin haasteen lopetuskirjaksi, sillä synkästä aiheesta huolimatta tässä teoksessa on nuoruuden toiveikkuutta – niin itse tarinan lopussa kuin osassa päähenkilöitäkin.

 

”Toivoin, että kesään mennessä kaikki olisi järjestynyt ja asiat edenneet oikein, kapina tietysti loppunut. Mutta kaikkein eniten toivoin, että voisin palata vanhaan elämääni. Tämä uusi tilanne, koko vapaustaistelu ja meidän tulomme vieraaseen taloon kutsumattomina vieraina kihelmöi tukkani alla kuin olisin nähnyt ahdistavaa unta tai päässäni juoksisi liuta täitä.” (Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY 2018, s. 10)

Näin ajattelee Yksi kevät -romaanin päähenkilöistä yksi, 16-vuotias Aada, joka on ystävättäriensä kanssa asettunut vallattuun taloon pitämään huolta taisteluissa haavoittuneista. Aada, Linda, Bea, Katri ja Jenny ovat 15-17-vuotiaita, ja heille asettunut vastuu on suuri: he eivät onnistu pitämään kaikkia potilaitaan hengissä, ja kyllähän he huomaavat avuttomuutensa itsekin. Ystävykset ovat tutustuneet kenkätehtaalla, joka on kuitenkin suljettu sodan vuoksi ja johon he ehkä toivovat pääsevänsä myöhemmin takaisin, mutta olosuhteet vievät muihin kuvioihin. Yksi askel on naiskaarti, johon he yhtä lukuun ottamatta liittyvät. Varsinaisiin taisteluihin tytöt eivät kirjassa joudu, sillä kevät on jo pitkällä ja Tampere melkein vallattu, mutta arvata saattaa, että parhain päin ei tytöille käy.

Yksi kevät tuo mielenkiintoisen näkökulman sisällissota-aiheeseen. Jos olisin lukenut Verisruusut-romaanin, saattaisin osata verrata siihen, mutta vankileirejä tässä ei yksittäistä kuulopuhetta enempää kuvata, eikä Yksi kevät -romaanin päähenkilöissä ole ainakaan samanlaista vimmaa kuin KOM-teatterin lavalla eloon heränneissä Veriruusujen naisissa. Taustaa ja sodanjälkeistä ilmapiiriä kuitenkin valotetaan henkilöiden ajatusten ja kohtaloiden kautta, hieman viitataan myös siihen, miten punakaartiin liittyneisiin suhtauduttiin. Romaanin lopussa on muutaman sivun historiapläjäys, mikä onkin hyvä idea, sillä teos on suunnattu nuorille. Myös minulle se toimi muistinvirkistäjänä, vaikka tänä keväänä aiheesta on kuultu ja ollut luettavissa paljon.

”Bea ei kaivannut tehtaaseen, ja se oli nyt suljettukin. Tehtaat polkivat naisten oikeuksia, ja vaikka parempaa palkkaa ja enemmän vapaapäiviä oli luvattu, niitä ei ollut saatu. Edelleen he paiskivat kymmentuntisia työpäiviä maanantaista lauantaihin. Asiat edistyivät liian hitaasti, vastassa oli suuria voimia, ja vapaustaistelu sotki kaiken. Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus  olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin.” (s. 77)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa aiheesta kiinnostuneille, eikä kannata säikähtää nuoria päähenkilöitä tai sitä, että kyseessä on luokitukseltaan nuortenkirja. Kerronta on kaunista, nuoruudenherkkää, eikä asioita selitetä liikaa, mutta koska romaanin keskiössä on juoni, se, mitä tytöille tapahtuu, on nuorenkin lukijan helppo tätä lukea – paitsi jos tuosta ajasta lukeminen on vaikeaa. Näkökulma on vuoroin eri henkilön, jolloin erot tyttöjen näkemyksissä, toiveissa ja odotuksissa tulevat esille. Tytöissä on paljon tuttua, vaikka kuvattu aika on onneksi takanapäin.

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

”Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Road tripillä unelmien perässä

Jack Chen: Kosmoksessa tavataan. Aula & co 2017. Alkuperäisteos See You in the Cosmos, kääntänyt Terhi Kuusisto.

Otsikkoni on hieman harhaan johtava, mutta tämän haluan muistaa Jack Chengin nuortenkirjasta Kosmoksessa tavataan: romaani on vaikuttava kuvaus unelmista, tavoitteista ja intohimosta, jotka kannattelevat vaikeuksista huolimatta. Unelmien ja intohimon, avaruustutkimuksen ja rakettien, vastapainona onkin sitten roppakaupalla murhetta ja elämän epäreiluutta. Ne jäävät kuitenkin taustalle (ja vähän turhan siirappisesti melkein ratkeavatkin), kun suloisista suloisin päähenkilö Alex, 11 vuotta, kertakaikkiaan suostuu näkemään vain hyvän ja itseään kiinnostavan (sillä miksi tuhlata aikaa muuhun? Kaikki tarvittavahan selviää kysymällä!).

Päähenkilö Alex tietää itsekin olevansa ainakin vastuullisuusiältään  vanhempi kuin virallisesti on. Jo alussa selviää, että Alex on ottanut kahden hengen talouden hoitaakseen, kun äiti nyt vain ei aina kykene. Äidillä saattaa nimittäin olla ”hiljainen päivä” tai hän saattaa lähteä kävelylle ilmoittamatta – ja viipyä päiviä poissa. Kotioloista ei kuitenkaan sen kummemmin kerrota, eikä Alex niitä ehdi tarinan alkupuolella kauhistelemaankaan (eikä hänen tyyliinsä kauhistelu sopisikaan tällaisissa asioissa. Tunnereaktioita herättää ennemminkin erinomainen hampurilaisravintola tai  Alexin ikioma koira Carl Sagan, joka tuntuu olevan päähenkilön läheisin läheinen). Alexille on valtavan tärkeä projekti: hän haluaa lähettää kultaiseksi spreijaamansa iPodin avaruuteen ja äänittää iPodille maailmanmenoa, lähinnä tarinointia omasta elämästään.

Tarinaa kerrotaankin nauhoitteiden muodossa: Alex pajattaa jatkuvasti, ja välillä ääneen pääsevät sivulliset henkilöt ja lopulta myös tärkeiksi osoittautuvat uudet tuttavuudet.  Alex on matkalla rakettifestivaaleille New Mexicoon, ja hän on suunnitellut matkansa tietysti itse. Suurin osa tarinasta kerrotaankin matkan päältä, sillä lopulta Alex päätyy festivaalikavereidensa mukana tien päälle.

”Uusi tallenne 1        6 min 11 s

Keitä te olette? Miltä te näytätte? Onko teillä yksi vai kaksi päätä? Vai enemmän? Oletteko te vaaleanruskeita niin kuin minä, vai sileitä ja harmaita kuin delfiinit vai piikikkäitä ja vihreitä kuin kaktukset?

Asutteko te talossa? Minä asun talossa. Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview’ssa, Coloradossa, Amerikan Yhdysvalloissa, planeetalla Maa.” (romaanin alku)

 

Vaikka Alex on yltiöpositiivinen ja melkein raivostuttavan (mutta kuitenkin lopulta suloisen) lapsellinen, on hän kuitenkin välillä surullinen ja todellakin pulassa moneen otteeseen. Hän kohtaa reissullaan läpi muutamankin osavaltion vain hyviä ihmisiä, mikä tekee tarinasta sadunomaisen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain melkein liian imelää. Ai niin, ei tämä tarina sentään ole pelkästään sitä. Lapsellinen kuvitelma ja tarkasti rajautuneet tavoitteet auttavat joskus suuntaamaan huomion tärkeimpään, muuntavat hankaluudet ratkaistaviksi tehtäviksi ja auttavat myös tarinan sivuhenkilöitä jäsentämään elämäänsä. Ehkä tarinan aikuiset ja aikuiset lukijatkin tajuavat hetken miettiä, mikä asia oikeasti olisi tavoiteltavan arvoinen.

Suosittelen tätä nuortenkirjaa ainakin kepeää luettavaa etsiville aikuisille. Nuorillekin aion suositella, tosin minua kiinnostaa, miten tähän välillä kovinkin lapselliseen päähenkilöön suhtautuu lukija, joka on itse juuri rimpuilemassa irti lapsuudesta. Ja vaikka sanon kepeää, on tarinassa paljon syvällisemmänkin pohdiskelun aineksia, joita erityisesti nuorison kanssa olisi hyvä keskustella: miten hyvin meillä onkaan, kun sairastuminen tai tapaturma ei suoraan vie vaikeuksiin, tai mitä sitten, jos niin käykin? Keneen voimme luottaa, miksi kuuntelemisen ja anteeksiantamisen taito ovat tärkeitä? Miksei sitäkin voisi pohtia tämän kirjan pohjalta, miksi olemme tottuneet ikärajoihin tai mitkä asiat meitä ylipäätään rajoittavat.

Vuoden 2018 lukuhaasteista Kosmoksessa tavataan sopii kuin nakutettu Helmet-haasteen kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Terveisiä yksinäisten perheestä

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra. Otava 2017.

Nadja Sumasen esikoinen, Rambo, teki pari vuotta sitten vaikutuksen koskettavuudellaan, lämmöllään ja sillä, että sen kautta avautuvat mahdollisuudet laajaan, polveilevaan keskusteluun yläasteikäisten kanssa. Kun nyt olen pyyhkinyt kyyneleeni suljettuani Terveisin Seepra -romaanin kannet, en melkein malttaisi odottaa, mitä kaikkea teiniläiseni saavat siitä irti. Heti aluksi siis suositus sekä kohderyhmälle että kohderyhmän kanssa touhuaville!

Terveisin Seepra -romaania on hankala lukea vertaamatta sitä Ramboon. Rambon lukeminen ei kuitenkaan ole millään tavoin välttämätöntä, eivätkä teokset liity yhteen, ja jos näistä kahdesta pitäisi valita, nousee Seepra kirkkaaksi ykköseksi. Molemmat ovat tarkkanäköisiä nuoruuden ja (ongelma-)perheen kuvauksia, Rambo ehkä hivenen humoristisempi ja keveämpikin letkeän päähenkilön vuoksi, Terveisin Seepra taas kuristavampi ja ahdistavampi – mutta myös moniulotteisempi.

”Irja oli ymmärtänyt jättää keittiön himmeimmän halogeenivalon palamaan. Äiti, korjasin mielessäni, ei Irja. Aina kun muistin, yritin vääntää aivoni ajattelemaan Irjan äidiksi, Erikin isäksi ja Kimin veljeksi. Yritin, koska kerran joku terapeutti oli vihjaissut, että perheellemme voisi tehdä hyvää, jos kotona Irjan, Erikin, Kimin ja Iriksen sijasta asuisivat äiti, isä ja lapset.” (s. 9)

Jo ensimmäisestä kappaleesta alkaen alleviivataan sitä, miten erillään perheenjäsenet ovat. Toki siinä vihjataan, että menneisyydessä vaikeuksia on ainakin yritetty selättää. Taustat avautuvat hiljalleen, kun tarina lähtee liikkeelle, ja kuvattavan vuoden mittaan välit osittain lämpenevätkin. Vaikka alun kuvaus on jopa ärsyttävän äärimmäistä, on se jollain tavalla uskottavaa ja perheestä haluaa tietenkin tietää lisää.

Päähenkilö, ysiluokkalainen Iris, saa psykologilta tehtäväksi etsiä kirjekaveri, ja hän löytääkin elämäniloa pursuavan Runotytön. Iris kirjoittaa nimellä Seepra, ja kirjeenvaihto on osa kerrontaa. Muuten Iriksen elämä tuntuu suljetulta, rajatulta – paljolti hänen omien ajatustensa ja ahdistustensa vuoksi. Ahdistus ajaa Iriksen viiltelemään itseään, ja vaikeat tunteet ja kahlitsevat ajatukset kuristavat  yhä enemmän yksinäisyyteen. Elämä ei ole muutenkaan helppoa: isoveli on vieroituksessa (ja myöhemmin kadulla), äiti sairaalloisen perfektionisti, isoäiti kuolemanvanha, läheisten välit kireällä solmulla. Isä on etäinen, mutta vihdoin jokin lykkää hänet huomaamaan tyttärensä – olkoonkin se jokin kuolemanvaara.

Isän ja Iriksen suhteessa on romaanin toiveikkuus. Surullista on se, miten perheessä ollaan niin erillään, mutta tarinassa muutos on positiivinen. Toiveikkuutta tarinaan tuovat myös perheen siivooja, myöhemmin isoäidin avustaja Leeni (aikuishenkilöhahmo, joka on kuin äidin vastakohta), isän ja Iriksen yhteiset hetket, ilon pirskahdukset kirjeissä ja unelma, joka herää yhtäkkiä. Päällimmäiseksi jääkin tunne siitä, miten nopeasti muutos saattaa tapahtua, vaikka nuoren elämässä vuosi tai pari tuntuu tietenkin ikuisuudelta. Onni toisaalta, että lyhytkin hetki voi.

 

Kirsi julkaisi tänään blogissaan #nuortenkirjatorstai-haasteen. Jos haluat osallistua siihen lukemalla hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, aloita vaikkapa tästä.

 

 

 

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Feministitytöistä ja siitä, miten joskus on vaikeaa olla täti

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Gummerus 2017.

 Jälkikasvu osoitti kuvaussession jälkeen kieltävää vastausta.

Holly Bournen Oonko ihan normaali? on ravisuttelevan raikas kuvaus tytöistä, jotka haluavat ottaa oman elämänsä haltuun. Päähenkilö Evie uurastaa toden teolla elääkseen täysillä nuoruuttaan, saadakseen takaisin sairauteen menetetyt vuodet ja niin, ollakseen normaali. Evien uudet kaverit (ja Evie) pohtivat ensimmäisen lukiovuotensa aikana poikia, ihastumista, bilettämistä, tyttönä olemista ja feminismiä. Päähenkilö joutuu tosin miettimään myös omaa mielenterveyttään, sillä hänen tarinansa kerrotaan kolmen vuoden sairaustaistelun jälkeen. Evie haluaa irti saamastaan leimasta ”tyttönä, joka sekosi”, mutta pakko-oireisesta häiriöstä paraneminen on hidasta ja vaikeaakin, vaikka ympärillä on huolehtivia ihmisiä ja Eviellä periaatteessa toimiva hoitokontakti. Mutta sitten on aika paljon myös kaikkea muuta.

Viime viikonloppuna loppuneeseen feministiseen lukuhaasteeseen tämä kirja olisi sopinut kuin nakutettu, ja minähän lupasin itselleni jatkaa tätä projektia. Yksi kertomuksessa minua erityisesti kutkuttava asia on nimittäin keskushenkilöiden orastava feminismi, joka tietenkin roihahtaa nuoruuden äärimmäisyydessä Tärkeäksi Asiaksi. Evie ja ystävät Amber ja Lottie perustavat Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he keskustelevat tärkeistä naisasioista. Toki jo ennen sitä esiin pulpahtaa tyttöjen puheissa esimerkiksi Bechdelin testi ja Evien entistä parasta ystävää kritisoidaan  ystävien hylkäämisestä pojan takia. Teoksessa on myös paljon leffaviittauksia, mistä en voi olla tykkäämättä!

PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.

PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle, joka oli tullut lehdistä.

PAHA AJATUS – – (s. 249)

Eihän teos siis kuitenkaan ole pelkästään riemukas, vaikka synkistä asioista kerrotaan kekseliäästi ja välillä hauskastikin. Luulen, että nuori lukija eläytyy Evien ahdinkoon vielä enemmän kuin minä, vaikka tilannettaa saattaa olla vaikea ymmärtää. Kerronnassa, esimerkiksi Evien pakkoajatusten (pahojen ajatusten lisäksi onneksi välillä on myös hyviä ajatuksia) korostetussa merkinnässä, tulee kuitenkin esille se, että Evie ei voi itselleen mitään – vaikka hän siis itse luuleekin, että jotenkin aiheuttaa sairautensa ja vanhempiensa huolet. Sairastumisen tai sairausden uusimisen kuvaus on ahdistavaa, ja varsinkin minua suoraan sanottuna itketti vanhempien osaton osa. Ja loppu, mutta suosittelen lukemaan sen itse, niin kuin koko teoksen! Vaikka kyseessä on siis nuortenkirja teinisanastoa myöten, tämä kirja kannattaa lukea aikuisenkin.

Romaania lukiessani ajattelin paljon Skam-sarjaa, hiertävää nuoruutta, lähiaikuisista irti repivää aikaa. Tässä romaanissa ja Skamissa on jotain samaa, vaikka Oonko ihan normaali? kiertyy paljon sairauden ympärille. Nuoret kuitenkin elävät vahvasti omaa elämäänsä, josta aikuiset ovat autuaan tietämättömiä (sillä jos he vain tietäisivät…) ja samalla tavalla ystävyydet  ovat ensi sijalla molemmissa, samoin kuin se ikuinen oman ”riittävän normaalin” itsen etsintä. Olen ilmeisesti riittävän täti-ikäinen, niin että on helppo olla onnellinen tuon ajan kaukaisuudesta. Jollain tavalla on myös vaikeaa olla täti, joka samaan aikaan tietää, että teini-ikäiset käyttävät sellaisia ällöilmaisuja kuin panikoida aivan liian tiuhaan, ja että sellaiset ilmaisut tekevät tähänkin teokseen teinitunnelmaa… Joku täti minussa myös miettii, minkä ikäisille Skamia tai Oonko ihan normaali? -romaania uskaltaisin suositella. Ehkä tärkeämpää kuin lukijan tai katsojan ikä on kuitenkin se, että tarinoihin uppoutujalla olisi joku, jonka kanssa näissä käsitellyistä asioista voisi puhua – sitähän nämä tarinat viestivät: sano ääneen, älä jää yksin, uskalla olla juuri niin keskeneräinen kuin olet. Eli ei ikärajoja, vain hitunen ymmärrystä siitä, että tosiaan, emme kai me kukaan ole aivan normaaleja…

Vuoden 2016 nuortenkirjahelmiä

Seita Vuorela: Lumi. Wsoy, 2016.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Otava, 2016.

 

Tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen ehtinyt lukea kolme hienoa teosta. Voittaja, Juuli Niemen Et kävele yksin värisytti ensirakkauden ja nuoruuden ristiriitojen herkällä kuvauksella, ja kiittelen mielessäni sitä, miten hienoa on, että myös nuortenkirjallisuus tarjoaa tärkeiden ajatusten lisäksi sanataituruutta ja haasteita lukijakunnalleen. Niemen kirjan lisäksi ihastuin Siri Kolun ulkoisilta ominaisuuksiltaan kepoiseen mutta aiheeltaan painavaan romaaniin Kesän jälkeen kaikki on toisin. Arvoituksellisuudellaan ja ajankohtaisuudellaan puolestaan herätteli Seita Vuorelan Lumi, joka kertoo Iranista perheineen pohjoiseen Suomeen paenneesta Siamak-pojasta. Olkoonkin, että haaste lukea yli 200-sivuinen teos voi olla monelle kohderyhmään kuuluvalle liian vaativa, tarjoavat nämä tämän vuoden helmet oivalluksen hetkiä niille onnellisille, jotka ovat lukemisen ilon löytäneet. Ja ehkä juuri joku näistä kirjoista on se, joka jossakussa rohkeassa herättää uteliaisuuden…

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka on jo kauan valmistautunut leikkaukseen, joka auttaa häntä tulemaan enemmän omaksi itsekseen, pojaksi, joka hän on aina ollut. Aiheeltaan teos muistuttaa minua Maria Björkin teoksesta Poika (tärkeä teos sekin), mutta kerronta, aiheen käsittely ja näkökulma ovat kovin erilaisia. Peetu on aina ollut Peetu, ei Petra, joksi äiti häntä liian pitkään kutsui. Peetun tarinassa tutkiskellaan suurta muutosta, ollaan nykyhetkessä, vaikka odotetaan hetkeä kesän jälkeen. Menneestä, siitä miten tähän päädyttiin,  kerrotaan vain vähän. Tärkeässä osassa ovat sukupuoli-identiteetin vahvistumisen ohella myös ihmissuhteet – ja lentäminen. Kirja rakentuu lennoiksi nimettyjen lukujen varaan. Kymmenen lennon jälkeen kaikki on toisin myös ajatuksissa.

Lumi jäi Seita Vuorelan viimeiseksi teokseksi, ja käsikirjoituksesta romaanin viimeisteli Vuorelan ystävä Vilja-Tuulia Huotarinen. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Huotarisen ajatuksia kirjoittamisprosessista, ja kirjailijasta huokui ymmärrys kirjailijaystävänsä ajatuksia kohtaan, vaikka prosessi on mahtanut olla vaikea monella tavalla. Tämä kuitenkin innosti tarttumaan kirjaan, samoin kuin KirjaKallion lausuntaesitys, jossa päähenkilön hahmo ajatuksineen ikään kuin heräsi eloon.

Lumi-romaani rakentuu erilaisten kerrontatapojen varaan, eikä sekään ole siis nuortenromaanien helpoimmasta päästä. Vuorelalta olen lukenut aiemmin vain Karikon, ja siitäkin muistan tietyn unenomaisuuden, saman tunnelman, jota tässä teoksessa tuo Lumikuningatar-sadusta kerrottava uusi versio. Tässä teoksessa äänen saavat päähenkilö Siamak, ja hänen suomalaisen elämänsä lisäksi kuvataan Suomeen saapuvan Atisha-serkun elämää. Kerronnassa ulkopuolisen kertojan osioissa Siamakin näkökulma on vahvasti esillä, mutta välillä keskiössä on Atisha, myös blogikirjoitusten kautta. Alun realistinen kerronta saa loppua kohden yhä enemmän vaikutteita sadusta, ja näkökulma vaihtuu Siamakista Atishaan. Iranin tilanteesta ja päähenkilöiden taustoista kerrotaan myös, ja se tuo mielenkiintoisen lisän tarinaan, halun ottaa selvää. Toivottavasti teos avaisi nuoren lukijan silmiä, vaikka sen voi lukea myös tarinana nuoruudesta ja siitä, miten menneisyys tai juuret eivät pakoyrityksistä huolimatta tahdo jättää rauhaan.

”Nyt kaikki on muuttumassa toiseksi, Atisha on täällä ja liukastelee luistimilla mun sisälle. Teheranin tapahtumat nousevat kuin saari merestä ulapan jälkeen, enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tehdä niille muistoille tai Atishalle.” (Lumi, s. 99)

 

Blogini on selkeästi vaipunut horrokseen, ja näidenkin teosten lukemisesta on aikaa (mikä näkyy hajanaisissa ja paljoa paljastamattomissa huomioissani). Lukenut sentään olen, vaikken sitten ajatuksiani olekaan mihinkään kirjannut. Ehkä valon jossain vaiheessa palaillessa muistan taas kirjoittaakin. Tämän blogauksen jätän muistakin syistä tarkoituksella lyhyeksi, pelkästään suositukseksi mahtavista nuortenkirjoista ja muistutukseksi tästä hyvästä nuortenkirjasyksystä.

Olen nimittäin miettinyt sitä, kuinka paljon nuortenkirjoista haluan ylipäätään kirjoittaa, sillä armaat asiakkaani (=yläkoululaiset) käyttävät melko paljon Blogistanian anteja koulutöissään. Taitava lukija toki vertaa ajatuksiaan ja lukee erilaisia tekstejä, miettii, mitä muut sanovat, kommentoi, merkitsee lähteet. Heikko lukija ja kirjoittaja puolestaan saattaa epävarmuuksissaan kopioida, varastaa, jättää perustelematta… Ja jää sitten siitä kiinni. Toki kannustan nuoria sukeltamaan blogimaailmaan, saanhan itsekin lukuvinkkejä ja intoa kirjallisuus- ja kulttuuriblogeista, mutta tällä hetkellä harmittaa se, että liian moni (yksikin!) käyttää toisten kirjoittamia tekstejä väärin.

Perustin blogini eräänlaiseksi lukupäiväkirjaksi, enkä ole tätä paljon monipuolisemmaksi ilmiöksi osoittautunutta harrastustani aikonut mistään syystä hyljätä – en edes ajanpuutteen vuoksi. Nuortenkirjallisuudesta jaksan intoilla työssäni, jos nyt en tänne aina kaikesta lukemastani kirjoitakaan. Kyllä vaan kuitenkin toivon, että muut kirjoittavat enemmän myös nuortenkirjoista! Ja ehkä saan joulukirjoistani sitten kirjoitettua itsekin.

Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

”Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)