Tiitu Takalo: Memento mori. Wsoy 2020.
Muista kuolevaisuutesi, muista kuolevasi. Tiitu Takalon omaelämäkerrallisella sarjakuvaromaanilla on vaikuttava nimi, ja tarina pysäyttääkin elämän ja kuoleman rajamaille, kertoo peloista, sairaudesta, toipumisesta – vaikuttaa siis erityisesti niin, että tarina ja kuvat jäävät mieleen, pakottaa palaamaan äärelleen.
Memento mori alkaa hetkestä ennen Takalon aivoverenvuotoa, kun taiteilija työstää teostaan, mutta työ jää kesken. Alun sairaskohtauksen kuvaus on dramaattinen, kun päähenkilö kieriskelee yksin kivuissaan ja päätyy ambulanssilla ensiapuun, jossa hoitotoimenpiteet ja tutkimukset alkavat vauhdilla, mutta potilas jää avuttomaan hämärään. Alkupuolen harmaan, mustan ja ruskean sävyttämien kuvien seassa on hetkittäin punaista: ensimmäisten sivujen tasaisten verisuonirihmastojen jälkeen päänsäryn räjäyttää puhkeava verisuoni, joka ikään kuin nousee pahaksi sivuhenkilöksi. Sairaalan henkilökunta jää taustahenkilöiden joukoksi. Leikkauksen jälkeistä mielen hämäryyttä ja sekavuutta korostaa värittömyys, kunnes tajunnan kirkastumisen myötä tuttu ruosteenpunaisuus palaa kuviin. Myöhemmin myös muita värejä, niin kuin toipumistaipaleen alkuhetkillä saadut sukulaislapsen siniset taikaesineet.
Toipumisjako leikkauksen jälkeen on pitkä, sillä ensimmäisen leikkauksen jälkeen on myöhemmin vuorossa toinen ja totta kai palautuminen on hidasta niin fyysisesti kuin erityisesti henkisesti. Raastavan Takalon tarinasta tekee se, millaisia pelkoja ja millaista avuttomuuden tunnetta elämään astuu sairauskohtauksen ja sairaalajakson jälkeen. Elämään astuu harmaus, hitaus ja epätietoisuus, ja esimerkiksi pelko mahdollisesta työkyvyn menettämisestä ja keskittymiskyvyn puutteesta välittyvät kuvista. Joukossa on myös koskettavia onnenhetkiä: kotiinpaluu, ensimmäinen piirros, pysähtyminen uudenvuodenyönä revontulien äärelle. Ja sitten on taas pelkoa, ahdistusta siitä, ettei kysymyksiin ole vastauksia, mieleen palaavat menneisyyden ahdistuksen hetket, suru työkyvyn menetyksestä, pompottelua väärin diagnoosein ja vääriin hoitomuotoihin. Vahva tunnelataus, jota rakentavat tarinaan myös värit ja tehokas ruutujen sommittelu, onkin Memento morin yksi vaikuttavimmista asioista. Teosta ei malta laskea käsistään, ei edes silloin, kun kääntää viimeiselle sivulle, jolla on ahdistuksen jälkeen pastellinen rauha.
Luen (liian) harvoin sarjakuvia, mutta onneksi sattumalta käsiini päätyvät ovat näin erinomaisia. Memento morin vaikuttavuus piilee niin tarinassa kuin kerronnassa: kuvissa, väreissä ja kuvien rytmissä. Jo kannen kuva pysäyttää, ja tunnustankin siirtäneeni lukemisen aloittamista lähes palautuspäivään saakka, sillä aavistelin, että sisältö voi olla raskas ja surullinen. Se kannatti kuitenkin kohdata. Ja kuolevaisuuden lisäksi on paljon muuta, mikä kannattaa muistaa.
Kaikkia värejä 