Tavallisuuden kelmeä haave

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta Q-teatterissa 9.3.2016.

image

Saara Turusen kirjoittama Tavallisuuden aave käsittelee osittain samaa tavallisuutta tai tavallisuuden ihannetta, kaipuuta tavallisuuteen, johon Rakkaudenhirviötä lukiessani jo tutustuin. Muutama kohtauksista olikin kuin suoraan romaanin tarinasta – ankeiden häiden tunnelma, äiti, jonka toiveena on tavallisuuden toteutuminen ja sukulaistyttö, joka on niin lahjakas, ja silti niin ihanan tavallinen!

 

Näytelmässä ei kuitenkaan ole juonta, niin kuin Rakkaudenhirviössä on. Perhepotretti täydellisestä perheestä näytelmän alkupuolella vie Rakkaudenhirviön päähenkilön lapsuustunnelmiin (ja näytelmässä tähän perheeseen palataan, onneksi!), mutta muuten kokonaisuus koostuu kuvista, tuokioista, henkilöistä, joiden suhteet jäävät osittain epäselviksi. Moni henkilö onkin ikään kuin kuka tahansa, jollain tavoin tuttu, vaikka liioittelun vuoksi kohtauksiin ja tunnelmiin ei voikaan täysin samaistua. Paljon pelataan oletuksilla siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta sitten yllätetään. Sanat puhuvat eri asioita kuin toiminta, kuten hääkuvassa, jossa morsian kalmankalpeana ja jäykkänä kertoo halunneensa rennot häät, joissa kaikilla on hauskaa. Juhlaväki seisoo rumissa tamineissaan taustalla, äärimmäisen vakavana.
Kokonaisuus koostuu siis tuokiokuvista, joista osassa on samat henkilöt, ja näistä kuvista muodostuu tarina. Esimerkiksi hääkuvasta seuraa hiljainen arki, mutta sitten kuvaan astuu ovesta susi valtavine varjoineen. Vain vaimo näkee suden, aluksi pelottavan, lopulta jollain tavoin lempeän. Susi onkin monitulkintainen hahmo, ja ehkä sen voisi ajatella erilaisuutena, pyrkimyksenä nähdä maailma tai elämä erilaisena, tai sitten se on naisen elämän musta varjo.  Kurkotus ”johonkin muuhun” yritetään lääkitä, ja mies vie kädestä pitäen ehkä siihen ihan tavalliseen. Alkupuolen perhepotretti taas saa jatkoa, kun perhe asettuu joulunviettoon. Joulukortista ei tule idylliä, asiat eivät mene oikein, vaikka äiti yrittää opettaa tyttärelle oikeita tapoja.

 

Valaistuksella tilanteista syntyy kelmeitä, pastellisia, etäisiä ja vähän hämyisiäkin. Aivan kuin kulmia olisi pehmennetty. Maailma on melkein väritön: harmaa, beige, vaaleankeltainen, ruskea hallitsevat, mutta yksittäisissä kohtauksissa vilahtaa yllättävä väri. Suosikkihetkikseni jäivät monet tanssikohtaukset: ovenraosta pilkahtaa flamencotanssija, joka pyrkii sopivan erikoisena tavallisuutena perheenäidin elämään  (tai ylipäätään kenen tahansa naisen, saattoi olla niinkin – en ole varma, oliko tämä nainen sama kuin perheessä). Espanjalainen elämä kielikurssilta putkahtaa naisen elämään tanssina myöhemminkin, ihana, villi, värikäs kuvitelma, joka on kuitenkin, niin surullista, saavuttamattomissa. Kuvassa yökerhosta nainen (eri, kuka tahansa taas) villiintyy tanssimaan jäätyään yksin, päästyään irti miesten katseista. Tanssissa sekoittuvat zumbamaiset liikkeet, villiys katoaa välillä säännönmukaisuuksiin, ja lopulta nainen pysähtyy, palaa ankeaan huonoryhtisyyteensä. Tanssi olikin kuin pakopaikka, monelle näytelmän hahmolle kurkotus omaan tilaan, pois vaatimuksista. Ihmiset tanssivat tosin yksin tai kuviteltujen kanssa: suden, espanjakuvitelman, tyynynaisen.

 

Esityksen jälkeen puistatti: olin nauranut, toki osittain kauhusta ja epätoivosta, mutta perustunnelma oli ahdistava. Hienoin ja samalla se kaikkein ahdistavin kohtaus oli lähes sanaton yhteisön ulkopuolelle jättämisen hetki, kun kolme lapsista määritellään sopiviksi, sopivan tavallisiksi, samanlaisiksi, ja yksi on osaton, erilainen. Kohtauksessa henkilöt saavat naamioikseen ilmeettömät lintupäähineet. Aikuinenkin on varpunen, mutta yksi lapsista kuitenkin räikeän erilainen: hänen naamiokseen valikoituu keltaisen undulaatin pää. Katse ilmeettömän naamion takaa on julma, arvosteleva, luotaantyöntävä, ja silti undulaatti yrittää päästä mukaan joukkoon. Undulaatti suljetaan myös konkreettisesti ulos, ja lopuksi häntä rangaistaan. Ja tämäkin asia taputellaan lopulta piiloon, kun kuva liukuu seuraavaan ja poika palaa lyötynä kotiin.

 

Mitä näytelmä haluaa sanoa tavallisuudesta, tavallisuuden tavoittelusta? Ainakin tavallisuutta voi pitää tekosyynä, niin kuin näytelmän mieshahmot tekevät, tai ehkä tavallisuus on yhdelle jos toisellekin rutiinia, turva ja perinne. Ja monia se ahdistaa. Eikä sitä sitten edes olekaan. Enemmänkin kysymys voisi olla, miksi tavallisuudesta poikkeava pelottaa tai muutos oudoksuttaa.

 

Q-teatteri tarjoaa  taas upean teatterielämyksen, vaikka näytelmä kovasti minua askarruttaakin. Kokonaisuus on hieno valaistusta ja melko minimalistista lavastusta myöten, ja erityisesti kiittäisin taas näyttelijäntyötä. Teksti ihmetyttää, mutta eikö sekin ole teatterin tarkoitus: sekoittaa ja hämmentää, ei antaa vastauksia.

Mainokset

Nykytanssi, katutanssi, tanssiteatteri, teatteri

Cleva

Cleva crew vs Sea, URB14-festivaali, Kiasma-teatteri 6.8.2014

 

Mitä etsii kirjallisuusihminen tanssista? Kai tarinaa –  kunnes tajuaa, ettei tarinaa tarvita vaan tunteita, teemoja, tilankäyttöä, ääntä, tunnelmaa ja paljon sellaista, mille ei ole sanoja, vain liike tai ilme tai sykähdys vatsanpohjassa. En ole tanssin asiantuntija, kunhan toisinaan tanssin, ja nyt sain kokea jotain ainutlaatuista, jotain, mitä jaksan etsiä. Toki tarinoitakin on: miten tanssilla voikaan ilmentää kohtaamisia tai matkoja, jotka johtavat aina johonkin saavuttamattomaan katsojan mielessä. Kohtaamisesta syntyy tarina muutamalla vuorosanalla tai yksinpuhelulla, kun yksi beatboksaa ja toinen vastaa suoltamalla ilmeettömiä analyyseja  ihmissuhteista. Tai kun tanssiteokseen on liitetty rap-osio, jossa tanssijoiden (monitaiteilijoiden!) puhekieli vie Suomen eri kolkkiin, siihen, miten erilaisten taustojen yhdistyminen tuottaakin jotain uutta, ainakin silloin kun ihmiset ovat valmiita laittamaan itsensä likoon. Tästäkin voisi alkaa tarina, tai ajatelma, joka katoaa tai muuttuu muuksi, kun kohtaus vaihtuu uudeksi.

 

Koreografi Samir Akika ammentaa ideoitansa ihmisten kohtaamisesta, hän on ihminen, joka kysyy, on kiinnostunut ja näkee –  ja kaiken lisäksi hän mitä ilmeisimmin pystyy kommunikoimaan visionsa työryhmälle. Cleva crew taas muodostuu taitavista tanssijoista, jotka tässä esityksessä osoittavat taitonsa ja kykynsä todella laajaan tulkintaan, ja koska esitys on ilmeisesti saanut muotonsa paljolti myös improvisaation pohjalta, lienee tanssijoiden osuus myös sisällöstä suuri. Katsojana ihmettelin, miten paljon materiaalia, erilaisia kohtauksia ja työtapoja onkin onnistuttu koostamaan niin, että vaikka loppu on ilmeinen, en missään vaiheessa halunnut odottaa sitä. Ihmettelin, miten ylipäätään on mahdollista yhdistää niin viimeistellysti liikettä ja ääntä, miten hienosti tanssijoiden yhteistyö ja rytmitys luokaan kokonaisuuksia, miten pysäyttäviä hetkiä valaistuksen, musiikin, hiljaisuuden ja tanssijoiden liikkeen myötä pystytäänkään viemään katsoja lähelle omia ajatuksiaan ihmisenä, naisena, median kuluttajana tai vaikkapa kasvattajana.

 

En kykene analysoimaan tai kuvailemaan tarkemmin, mutta lupaan viedä itseni uudestaan tanssin äärelle, ennakkoluulottomasti, niin kuin konserttiin tai keikalle, kokemaan ja näkemään. Tanssija-koreografi Samir Akikan ja katutanssiryhmä Cleva crew´n kohtaamisesta syntyi ällistyttävän moniulotteinen show, jossa toki tanssi oli pääosassa, mutta esitykseen oli ujutettu teatterin keinoja, laulua, musiikin ja valojen sekä kuvataiteen ilmaisuvoimaa.