Klassikkohaaste: Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju. Alkuperäisteos Wuthering Heights (1847), suomentanut Juhani Lindholm. Suomennos ilmestynyt Otavan julkaisemana vuonna 2006.

Klassikkohaasteen osa 10 sain minut tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Ahmaisin osin ahdistavan, mutta toisaalta todella kiehtovan romaanin viikossa, myönnän, viimeiset sivut tänään jonkun muun asettamana dead-line-päivänä, ja taas saan ihmetellä, miksi tämän(kin) olin jättänyt lukematta, vaikka jo nimi on aika kiehtova ja paljon olen kuullut kehuja tästä. Lisää hyviä klassikkolukuvinkkejä voi käydä nappaamassa tämän haasteen vetäjältä Taikakirjaimet-blogista, johon tänään ropisee linkkejä klassikoita ihmetteleviin, ylistäviin ja pohdiskeleviin postauksiin.

Emily Brontën romaani Humiseva harju sijoittuu englantilaiselle maaseudulle, lähinnä kahteen eri taloon: Humisevaan harjuun ja Rastaslaakson kartanoon, joita ympäröivät nummimaisemat. Ollaan 1800-luvun alussa, ja vaikka kehyskertomus sijoittuu vuosiin 1801 ja 1802, erityisen kertomusrakenteen vuoksi ajassa liikutaan kerrontahetkestä rutkastikin taaksepäin. Tarina alkaa, kun herra Lockwood tapaa vuokraisäntänsä Heathcliffin – oudon miehen, josta paljastuu pikkuhiljaa kauheuksia. Paljastuu toki muutakin, mutta minua hämmensi melko lailla lukiessani se, että olin kuullut ja luullut Humisevan harjun olevan rakkauskertomus, mutta monelta osin liikutaan jo kauhun puolella. Yliluonnollisista kauheuksista ei ole kyse, mutta Heathcliff on ja pari muutakin henkilä ovat niin kauheita ja tunnelma ahdistava, että unohdin nopeasti rakkaustarinamääritelmät. Onhan kyse myös ihmismielen kuvauksesta laajemmin, ja todellakin ennemminkin siitä kuin rakkaudesta, sillä tarinassa kuvataan sitä, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat henkilöihin, ja henkilöhahmot muuttuvat, toimivat ristiriitaisesti ja yllättävästikin – varsinkin nykylukijan näkökulmasta.

Humiseva harju lienee ansainnut klassikkoasemansa monesta syystä. Aikanaan se on hätkähdyttänyt (”sai osakseen paheksuntaa”, kertoo mm. Wikipedia), varmasti sekä rakenteensa että henkilökuvauksen osalta. Kerrontaratkaisu on se, mikä minua kiehtoo: sisäkkäiset kertomukset tekevät kokonaisuuden mielenkiintoiseksi ja tuovat syvyyttä myös henkilökuvaukseen. Pääosin äänessä on palvelija Nelly Dean, jonka silmin  Heathcliffin ja Catherinen ja muiden Humisevan harjun sekä Rastaslaakson asukkaiden elämästä ja oudoista luonteenpiirteistä kerrotaan.

”Jälleen viikko mennyt ja terveys paranee kohisten ja kevät lähestyy! Olen nyt kuullut naapureitteni koko tarinan taloudenhoitajaltani pienissä jaksoissa sen mukaan, miten hänen tärkeimmät taloustyönsä ovat sallineet. Jatkan sitä nyt hänen sanoillaan, korkeintaan vähän lyhennellen. Hän on yleisesti ottaen varsin erinomainen kertoja, enkä varmasti pystyisi hänen tyyliään parantelemaan.” (s. 279)

Herra Lockwood on siis kuuntelijana, kun  Nelly Dean kertoo, toisinaan jopa muilta kuulemaansa, ja on pakko ajatella, miten kertomus  värittyykään. Välillä tuntuu, että rouva Dean on tarinan ainoa lämmin hahmo, mutta miten hän ei voi olla vaikuttumatta ympäröivästä pahuudesta, kärsimyksestä ja katkeruudesta?  No, hänestä ei niinkään kerrota, vaan hänen kertomastaan muodostuu kuva niin muista kuin hänestäkin. Dean luo kertomuksellaan hirviömäistä kuvaa Heathcliffistä, ja tarinaa ei ole koko ajan miellyttävää lukea. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti, ja varsinkin lasten kohtelu puistattaa. Eipä ihme, että monikin horjuu, huutaa ja kiroaa elämäänsä ja muita.

Kauhuelementeistä olennainen on myös ihmisen pahuuden tarkastelu. Äkkiseltään voisi sanoa, että Heathcliff on pelkästään paha, mutta toisaalta monessa kohtaa korostuu se, miten hän muuttuu, hänessä oleva pahuus tulee esille, mutta se ei ole hänen ainoa ominaisuutensa. Kaltoinkohtelu jättää jälkensä muihinkin kuin Heathcliffiin, ja nykynäkökulmasta katsottuna sosiaalinen miljöö ja henkilöiden osa, ihmisen synkkien puolien lisäksi, on ahdistavaa kuviteltavaa: tiivistettynä joku koko ajan sairastaa kuolemanvakavaa flunssaa tai kuolee, ja samalla joku toinen odottaa kierosti jakautuvaa perintöä. Välillä mennään serkun kanssa naimisiin, koska ollaan niin yksinäisiä eikä eri luokasta olevaa voi naida. Ahdistavuus ei siis synny pelkästään ihmisen pahuudesta vaan ajan ankeudesta ja rajoittuneisuudesta. Ankeudesta huolimatta on kuitenkin sanottava, että kirja on kiehtova lukukokemus. Luulen kuitenkin, että iso osa elämyksestä olisi menetetty, jos olisin tiennyt, mitä on odotettavissa.

Hempeä herkku hieman ahdistavan lukukokemuksen vastapainoksi. 

 

Lukemani suomennoksen takana on Juhani Lindholm, ja kyseessä on siis uusin käännös. Romaanista  on myös (ainakin) kaksi vanhempaa suomennosta, ja olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, miten käännös vaikuttaa vaikkapa tunnelmaan tai henkilöihin. Lindholmin suomennos on helppolukuinen, ja pientä särmää tuovat palvelija Josephin ja Haretonin murteellinen puhetyyli, selkeää toki sekin. 

Yksi syy, mikä sai minut vihdoin tarttumaan Humisevaa harjuun, on Helsingin kaupunginteatterin juuri ensi-illan saanut dramatisointi. Klassikko siis elää ja saa uusia versioita ja tulkintoja edelleen, ja ehkäpä teatteri innostaa puolestaan jotakuta lukemaan tämän hienon romaanin. Ja vaikka teatteri- tai elokuvaversio olisikin jo nähtynä, kannattaa Humiseva harju lukea vaikkapa hienon kerronnan vuoksi. Ehkä nämä eri versiot tukevat toisiaan ja avaavat ajattelemaan uudella tavalla, sillä näiden henkilöiden ja tämän tarinan kohdalla riittää pohdiskeltavaa.