Sydän, kaikessa monitulkintaisuudessaan

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2016.

 

”Huone kylpee hämärässä, lattia heijastaa kaihdinten raoista siilautuvaa maitoista taivasta ja tulijan pitää totuttaa silmänsä erottaakseen huoneessa olevat laitteet, kalusteet ja potilaan. /–/ Osaston hälinä kuuluu vaimeana ja sähkölaitteiden katkeamaton hyrinä korostaa hiljaisuutta, jota ne kairaavat matalalla hurinallaan. Tämä voisi olla jonkun sairaan ihmien huone, kyllä, niin voisi luulla jos siellä ei olisi tuota siivilöityä hämärää, poissaolon tunnetta, kuin se olisi jossain sairaalan ulkopuolella, paineeton kupla, jossa ei tapahdu enää mitään.” (s. 83)

 

Tämä on hienoin tänä vuonna lukemistani kirjoista! Suljettuani Maylis de Kerangalin teoksen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, mietin, pitääkö minun opiskella ranskaa, jotta voisin lukea enemmän hänen teoksiaan. Luulen kuitenkin, että Kerangalilta suomennetaan lisää ennen kuin saavuttaisin edes alkeistason kieliopinnoissani, joten heitän toiveen ilmaan: lisää! Monenkaan vuoden kieliopintojen jälkeen en varmaankaan pystyisi tavoittamaan kielen elävyyttä, en pystyisi keskittymään taiten rakennettuihin, vaihteleviin virkerakenteisiin, kun pyristelisin perussanaston ymmärtämisen tasolla. Kiitos siis tästä erinomaisesta käännöksestä suomentajille!

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät kertoo sydämestä. Se kertoo siis elämää ylläpitävästä lihaksesta, ja tietysti, kun sydämestä puhutaan, on kyse tunteiden kirjosta, ennen kaikkea rakkaudesta. Yksi teoksen keskeisistä henkilöistä, Simon, on koomassa, ja hänen sydämensä on teoksen keskiössä. Nuoren surffarin, Simon Limbresin, vanhempien on tehtävä päätös, luovutetaanko sydän (ja muita tärkeitä elimiä) tarvitseville, eikä päätös ole helppo, varsinkin kun tilanne on yllättävä (milloin se ei olisi?). Simonin sydämeen liittyy siis kuoleman käsittely, elämän mahdollisuus, nuoruus, vanhuus, rakkaus, suru – kaikki.

Romaanin tapahtumat kestävät yhden vuorokauden, ja vaikka romaani on lyhyehkö, vain 255 sivua, siihen todellakin mahtuu paljon. Kokonaisuus on hieno: alussa tuntuu, kuin kamera kuljettaisi lukijaa läpi aamuöisen maiseman, tarkentaisi nuorukaiseen, jotka aamun valjetessa nousevat huimille aalloille, palaavat lopenuupuneina, aamunraukeina, liian lujaa. Samaan aikaan työpaikalleen saapuu lääkäri Pierre Révol, joka saa saa pian tiedon onnettomuudesta ja ryhtyy toimiin. Oman näkökulmansa saavat myös Cordélia Owl, joka hoitotoimenpiteiden ohessa haikailee edellisen yön kiihkeisiin tunnelmiin aivan muualla, ja tietysti tärkeässä osassa on erityisesti Marianne, Simonin äiti, tuskaisine pohdintoineen, muistoineen ja mielikuvineen. Myöhemmin mukaan astuvat myös Thomas Rémige, jonka tehtävänä on selittää tilanne ja  taivutella Simonin vanhemmat elinsiirtoon, Virgilio Breva, sydänkirurgi, Juliette, Simonin tyttöystävä, ja lopulta myös Claire, nainen, joka odottaa sydänsiirrettä. Näkökulma vaihtuu sulavasti, liukuu henkilöstä toiseen. Kerronta on tavallaan tiivistä valtavan pitkiksi venyvine virkkeineen, joissa vuoropuhelu on sulautettu mukaan selostuksenomaisesti, mutta ristiriitaista kyllä: yksi romaanin hienouksista on yksityskohtaisuus. Vaikka henkilöitä ja näkökulmia on paljon, pienten yksityikohtien kautta henkilöistä muodostuu persoonia, ja juuri yksityiskohtien vuoksi mielenkiintoisia sellaisia.

”Mutta hän valitsi sydämen. Vanhan kunnon sydämen. Sydänmoottorin. Puuskuttavan, tukkeutuvan, reistailevan pumpun. Putkimiehen hommaa, hänellä on tapana sanoa; kuunnella, kuulostella, paikallistaa vika, vaihtaa osia, korjata mekanismi, sellainen sopii minulle täydellisesti – hän teeskentelee kuin kehno näyttelijä, vaihtaa painoa jalalta toiselle ja vähättelee alansa arvostusta kykenemättä kuitenkaan salaamaan sitä. että valinta johtuu yksinomaan hänen kunnianhimostaan.” (s. 207)

Henkilökuvauksen lisäksi hienoa on miljöön rakentuminen: alun surffaushetki ja aamuyö, sairaalan kiire ja täsmällisyys, leikkaussalin ja kirurgian pikkutarkka kuvaus. Selaan kirjaa uudestaan, nimien sekamelskaa, pysäyttäviä kuvauksia, kiemurtelevia virkkeitä. Sisäelimiä. Miten tämä onkaan mahdollista: näin paljon kaikkea, myös ajateltavaa, sanotun ja kuvatun, sanojen ja sanomisen tavan lisäksi?

Suosittelen kirjaa ja viimeisimmässä Parnassossa ilmestynyttä artikkelia kirjailijasta. Tommi Melenderin jutussa kerrotaan tarkemmin Kerangalin kirjoitusmetodista ja hieman tästä ainoasta suomennoksestakin. Siinä Kerangal toteaa: ”Sydämellä on kaksi ulottuvuutta, fyysinen ja lyyrinen. Toisaalta sydän on iso lihas, joka pumppaa verta ruumissaamme, toisaalta se on yksi länsimaisen kirjallisuuden tradition vahvimmista symboleista. Halusin saada romaaniini nämä molemmat ulottuvuudet.” (Parnasso 6-7, 2016).

img_1789

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Sydän, kaikessa monitulkintaisuudessaan

  1. Paluuviite: Helmet-lukuhaaste 2016 | Kaikkia värejä

  2. Paluuviite: Vuosi vaihtuu – katsaus vuoteen 2016 | Kaikkia värejä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s