Lannistumaton laputtaja, kaikkien hienojen juttujen sinnikäs listaaja

Kaikki hienot jutut Kansallisteatterin Willensaunassa 29.3.2019, ensi-ilta oli 20.3.2019

Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa
Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Äänisuunnittelu ja DJ: Olli Valkola
IMG_20190329_185040

 

”Jos elää pitkän elämän eikä koskaan oo tuntenu itseään täydellisen masentuneeks, ei oo luultavasti ollu ihan hereillä.” Näin toteaa Kaikki hienot jutut -näytelmän päähenkilö (näkemässäni esityksessä Mari Lehtonen), jonka  ollessa seitsemänvuotias hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Tästä alkaa kaikkien hienojen juttujen listaaminen – 1. jäätelö! – ja listan tarkoitus on ensin piristää äitiä, mutta myöhemmin se saa lisää merkityksiä myös päähenkilön omassa elämässä. Ja uusia kirjoittajia. Vaikka aihe on synkkä, toteutus pirskahtelee iloa ja toivoa. Luultavasti nauroin enemmän kuin itkin, mutta liikuttumatta ei tätä esitystä voi katsoa.

Ennen esityksen alkua sain käsiini hassun lapun, jossa lukee: ”1009.  julkisesti tanssiminen estoitta.” Koska tiesin, että esiintyjiksi päätyvät myös yleisön jäsenet eli kyseessä on vuorovaikutteinen esitys, myönnän, että hieman jännitti – siitäkin huolimatta, että tanssiminen julkisesti estoitta kuuluu omalle listalleni ja olen sitä harrastanutkin. Lempeän välitön Mari Lehtonen kuitenkin rauhoittelee yleisöä, että laput on tarkoitus lukea, kun esityksessä mainitaan lapussa oleva numero, ja esityksen mittaan todella moni pääseekin ääneen: kuulostaa aina mahtavalta, kun sattumanvaraisista suunnista kuuluu jokin Hieno juttu, oli se sitten se, että ystävyys on niin syvää, että voi pyytää ystävää tarkistamaan, onko hampaissa salaattia tai vaikkapa jokin lapsuuden ihana juttu, kuten  jäätelö, raidalliset asiat tai pukeutuminen viittaan. Jossain kohdassa hieno juttu on se, kun kuuntelee vinyylilevyä ensimmäistä kertaa. Musiikki onkin tärkeä osa tarinaa, ja levyjen lisäksi kuuntelemme esimerkiksi päähenkilön äidin ja puolison versioita tunnetuista biiseistä.

 

img_20190331_1540247987583618879314568.jpg

Käsiohjelmassakin näkyy musiikin tärkeä asemassa näytelmässä: esityksessä kuullut kappaleet on listattu käsiohjelmassa vinyylilevyn ulkoreunalle.

 

Osa yleisöstä kuitenkin pääsi lavalle tai vaikkapa  autonrattiin tai sairaalan aulaan. Vaikka lavastuksena on vain suuri matto, eikä rekvisiittaakaan juuri ole, lavalle rakentuvat niin yliopiston kirjasto, luentosali, leikkipuiston parkkipaikka ja monta muuta paikkaa. Ja yleisöstä löytyi niin isä, ihastus ja parisuhde, terapeutti ja eläinlääkärikin. Koko esitys on mahtavaa heittäytymistä näyttelijältä, jonka monologiin näytelmä suurimmaksi osaksi perustuu, mutta raikuvat aplodit ansaitsevat myös ne yleisön jäsenet, jotka asettuvat yllättäviin rooleihinsa ja vievät tarinaa eteenpäin luontevasti ja sitoutuneesti. Katseella voi olla valtava voima, ja Mari Lehtosella on taito sanattomasti kutsua yleisön jäsenet osaksi kokonaisuutta. Vaikka suuria rooleja ei kaikille yleisön jäsenille riitä, joku saa lainata takkiaan näyttelijälle, toinen kirjaansa, ja välillä koko yleisö muuntuu  häävieraiksi, välillä vertaistukiryhmän jäseniksi. Yhteisöllisyyden tunne on vahva.

Tarina etenee siis lapsen maailmasta nuoruuteen, äidin uusiin itsemurhayrityksiin, kotoa muuttamiseen, ihastumiseen ja aikuisuuteen. Näytelmä kestää vähän yli puolitoista tuntia, ja imaisee täysin omaan maailmaansa. Niin kuin tarinassa päähenkilön ystävät osallistuvat uusien hienojen juttujen listaamiseen, istumme yhdessä pimeyden ympäröimänä, valossa, lavalla ja osana näytelmää siis. Näytelmän jälkeen saamme myös kirjoittaa hienoja juttuja, mikä viimiestään pyyhkii kyyneleet, vaikka näin jälkikäteen näytelmää miettiessäni ja esityksen soundtrackiä kuunnellessani en taaskaan voi olla kyynelehtimättä. Suru, nauru, ilo ja itku sekoittuvat.

 

46695697744_98f8fe86f1_o.jpg

Kaikkien hienojen juttujen lista kasvaa, kun päähenkilö vanhenee. Lopulta lista toimii apuna päähenkilölle, vaikka hän alun perin kirjoittaa sitä äidillee. Kuva Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko

 

Näytelmän jälkeen, junassa muistiinpanoja kirjoittaessani, löysin vanhoja kiitollisuuspäiväkirjamerkintöjä muistikirjastani. Olen ollut kiitollinen esimerkiksi juureksista (19.9.2018) ja ystävästä, joka jakaa kanssani kirjallisuus-, kulttuuri- ja muut innostukseni (27.10.2018). Päällimmäisiksi tunteiksi mylläkän jälkeen jäävät toiveikkuus ja rakkaus. Ja tietysti kiitollisuus.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

Kiitollisuuspäiväkirja 29.3.2019

Olen kiitollinen Kansallisteatterin bloggariklubille lipusta upeaan esitykseen. Olen kiitollinen Mari Lehtoselle ja Ilja Peltoselle upeasta versiosta Duncan McMillanin teoksesta Every Brilliant Thing. Olen kiitollinen siitä, että perjantai-iltana saan höpistä kaikista hienoista jutuista ystävälleni WhatsAppissa ja kotona ihanalla puolisolleni, joka toisinaan myös lähtee mukaan teatterireissuilleni.

— — — — —   — — — — —   — — — — —

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s