Inka Nousiainen: Mustarastas. WSOY 2019.
Lempeän vaaleanpunaisessa Muka va:n paidassa lentävät mustarastaat, jotka tämän kirjan lukemisen jälkeen näin uudella tavalla.
”Ja tarinat, jotka jäivät kesken, jatkuvat aina jossain muualla.” (s. 138)
Mitä tapahtui? Tämän kysymyksen joutuu esittämään itselleen Inka Nousiaisen romaanin päähenkilö useasti, kun veli ei saapunutkaan Ruotsin-risteilyltä. Suru kadonneesta veljestä on valtava, ja yläasteikäisen siskon lisäksi 17-vuotiaana kadonnutta surevat isoveli, äiti ja moni muu, kukin tavallaan. Mustarastas on pääasiassa kuitenkin Eevan tarina: itse äidiksi tullut sisko palaa, taas kerran, muistoihin veljestä ja selityksiä vaille jääneeseen katoamiseen, mutta mukana on myös erilainen ymmärrys siitä, miten äiti koki pojan katoamisen: ”Puhelun jälkeen äiti taittui polviensa päälle ja alkoi itkeä, eikä se ollut ihmisen itku, se oli eläimen itku, rannan lintujen huuto. Se oli jotain sellaista, että kun sen kerran on kuullut, niin sitä ei unohda koskaan.” (s. 16)
Mustarastaan, kadonneen veljen, tarinaa esitettiin kaksi vuotta sitten KOM-teatterissa. En mennyt katsomaan, sillä aavistelin, että näytelmä on liian surullinen ja ahdistava, mutta kirjaa lukiessa pystyn paremmin käsittelemään tunteita tai vaikkapa keskeyttämään lukemisen, olemaan rauhassa vaikeiden mutta samalla tärkeiden tunteiden kanssa. Tietysti minua harmittaa nyt, etten nähnyt näytelmää ja kuullut, miten kauniisti kadonneelle veljelle puhutaan, sillä oletan, että samanlaista puhuttelua ja pohtimista oli myös Eeva Soivion monologissa. Romaanissa nimittäin siis puhutellaan veljeä, puhutaan hänelle aina välillä, jutustellaan siitä, miten menee ja miltä tuntuu. Välillä kerrotaan, miten aika kuluu, elämä jatkuu, usein surun varjossa, jossa jokaisella on omat toimintatapansa – yksi heittää veljen tavaroita pois, siivoaa, toinen pukeutuu veljen liian isoon toppatakkiin, kolmas vaikenee. Samalla poissaolevalle kerrotaan, missä mennään. ”Tässä on äiti: valkoiset housut, intianpuuvillapaita, papiljotit päässä, niiden ympärille kiedottu huivi. Äiti hymyilee, katso. Mutta älä luule, että äiti olisi sua hetkeksikään unohtanut.” (s. 76)
Mustarastaassa palataan samoihin hetkiin useasti, kauemmaskin menneisyyteen, sisarusten lapsuuteen. Muistelemisen hetki ajoittuu kuitenkin päähenkilön aikuisuuteen, ja välillä ajatus kulkee myös siihen, miten on vaikeaa olla pelkäämättä, että omille lapsille tapahtuu jotain. Tai mitä, jos kuolisi itse, ei voisi enää pitää huolta? On kuitenkin elettävä, sellainenkin ajatus Mustarastaasta välittyy. Pitää keksiä loppu tarinalle, joka jäi kesken. Elämän arvaamattomuus, jonka päähenkilö on joutunut kohtaamaan niin nuorena, palaa ajatuksiin sykleinä, uudestaan, milloin mistäkin syystä. Ja on opeteltava kahta asiaa, ottamaan vastaan ja päästämään irti.
Nousiaisen Mustarastas itkettää väistämättä. Kannattaa valita tarkoin hetki, milloin sen pariin astuu, mutta silloin kun uskaltaa, kannattaa ottaa vastaan tämä tarina ja nauttia kauniista kerronnasta ja kielestä, jotka kunnioittavat surullista tarinaa. Tämän kirjan äärellä tekee mieli hiljentyä ja sitten taas katsoa kohti niitä asioita, joista saa olla kiitollinen.
”Mustarastas laulaa illalla jossain. Sen kuulee raollaan olevasta ikkunasta, se laulaa jossain lähellä. Niin lähellä, että sen nokan liikkeet voisi erottaa väriseviä lehtiä vasten. Kuulaasti ja kaukaa se laulaa, toisia aikoja, menneitä ja tulevia, hämärän läpi kiitäviä vaunuja. Tienmutkia jotka katoavat näkyvistä, erkaantuvia lauttoja. Käsiä jotka heilahtavat, tervehdykseksi vai hyvästiksi, liike on sama.” (s. 144)
Kaikkia värejä 