Metsä jatkaa kasvuaan

Kansallisteatterin omapohjan näyttämö on maastoutunut, ja yleisö odottaa linnunlaulussa, käpyvadit penkkirivin alla. Kun Hehtaari alkaa, metsä katoaa. Jäljelle jää musta lava, jonka takaseinään on piirretty puu valtavine juuristoineen. Ja sitten paikalle marssii itse tomeruus (Hanna-Kaisa Tiainen), joka kertoo, missä olemme – hakkuuaukealla, hehtaarilla, joka on pienin ja suurin avustuksin ostettu ja joka kyllä riittävästi uurastaen saadaan vielä kukoistamaan.

Hehtaari on yhtä aikaa surullinen ja hauska, ehkä enemmän hauska, vaikka aihe on synkkä. Päähenkilöt asettuvat kumpikin tavallaan ilmastokriisin äärelle, ääripäinä, mustana ja valkoisena niin kuin moni asia lavastuksessakin korostaa. Epätoivoa edustaa Marja Salon näyttelemä hahmo, joka on ahdistuksessaan käpertynyt ongelmiin ja mieluiten myös näkymättömiin. Hänelle toinen, se toiveikas, hahmo sitten sekä luennoi että esittelee melko hupaisiakin harjoituksia, jotta maailma ei näyttäisi niin mustalta. Luulen, että jollain tasolla on mahdollista samaistua näihin molempiin hahmoihin ja ajatustapoihin, ja siinä ehkä piileekin näytelmän koskettavuus ja kiehtovuus, toki myös siinä ajatuksessa, että tahtoisinpa minäkin nähdä ne ekokäytävät ja metsän uudistumisen ja sen, että ilmastokriisiin löytyisi jokin ratkaisu (tai siis monta).

Marja Salon (vas.) ja Hanna-Kaisan Tiaisen vastakkaiset hahmot ja taustalla tärkeät sivuhenkilöt tammi ja haapa. Kuva: Kansallisteatteri.

Hehtaari on vain reilun puolentoista tunnin mittainen näytelmä, mutta se tuntuu lyhyemmältä, sillä se etenee sellaisella intensiteetillä, ettei aikaa tule ajatelleeksi muuten kuin teoksen sisällön osalta. Ajallisestihan Hehtaari kurottelee peruskallion ja metsien talouskäytön myötä kauas ja todella etäälle menneisyyteen, on läsnä mindfulnessharjoituksessa ja syvään juurtuneessa ahdistuksessa, kurkistaa tulevaan, ensin toivottomaan, sitten arvoituksellisempaan. Tulevaisuuteen ulottuvat myös toiveikkaan hahmon suunnitelmat siitä, miten metsä alkaisi taas voimistua ja rakentaa lonkeroitaan laajemmalle.

Molemmat näytelmän hahmoista ovat tietopankkeja, mutta toiselle tieto aiheuttaa tuskaa, toista se sysii yrittämään ja kokeilemaan, raahaamaan hehtaarille niin tammentaimen kuin käpysäkin. Molemmissa tyypeissä kuitenkin piilee myös uteliaisuus, joka kohdistuu elämään ja metsään ja metsän omaehtoiseen elämään. Metsähän eläisi ja kasvaisi ilman ihmistäkin, mutta ihminen kyllä tarvitsee metsää – vaikka sitten parantavaa käpykylpyä. Ja ihminen tarvitsee niin luontoa kuin ratkaisuja, miten ilmastokatastrofi pysäytetään, eikä se tapahdu piiloutumalla erämaahan. Hehtaari herättelee myös ajattelemaan sitä, millainen on luontosuhteemme ja miten luonto ja metsät luovat omat systeeminsä.

Koko näytelmän ajan katsomosta kuuluu hiljainen kävynsuomujen rapina, ja työryhmä on onnistunut rakentamaan niin sanoin kuin pienin rekvisiitan yksityiskohdin lavalle metsän, joka kasvaa. Loppua kohden kasvaa myös toivo. Hehtaari on koskettavaa, kaunista, tarkkaa ja viisasta teatteria, kokonaistaideteos aulatiloja myöten. Se myös kehottaa tekemään omia siirtoja metsiemme puolesta vaikkapa niin, että näytelmän esittelysivulla on vinkki siihen, miten metsiä suojelemalla voi osallistua ilmastonsuojeluun. Ja Hehtaari inspiroi tietysti myös lähtemään metsään, ja siitä voi aloittaa.

Esiintyjät Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Ohjaus Marja Salo ja Hanna-Kaisa Tiainen
Visualisointi Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Ilmari Pesonen (TeaK)
Äänisuunnittelu Elle-Maari Kokkonen (TeaK)
Ohjauksellinen ja dramaturginen neuvonantaja
Arni Rajamäki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s