”Vanhat luonnonmetsät ovat niin monimuotoisia, ettei niihin kyllästy koskaan. Aina löytää jotakin uutta.”
Aura Koiviston pieni mutta sisällöltään laaja kirja Ei mikä tahansa metsä. Lähde retkelle luonnonmetsään (Into kustannus, 2021) on ainakin minulle, kaupunkilaisihmiselle, avartava katsaus metsään ja suomalaiseen luontoon. Hitaasti etenevä tietopakkaus vie esimerkiksi kainuulaiskorpiin, Koiviston ”takapihalle”, syksyisille soille ja keväisille linturetkille.
Koivisto kertoilee metsäretkistään ja havainnoistaan, ja samalla lukija saa ripotellen tietoa muun muassa metsätalouden jättämistä jäljistä, metsien eläjistä ja eläinpelosta. Koiviston tyyli on pohdiskeleva ja ihmettelevä, välillä kärkäskin. Viittaukset tutkijoiden havaintoihin, luontoaiheisiin kertomuksiin tai lehtiteksteihin toimivat ajatusten herättelijöinä. Esimerkiksi luvussa ”Metsän pimeä puoli” käsitellään metsään ja eläimiin liittyviä pelkoja ja pohditaan sitä, mistä pelot kumpuavat.
Luonnossa liikkuja voi saada monenlaisia elämyksiä, ja yleisestikin tunnetaan metsän rauhoittava vaikutus. Metsästä voi saada myös löytämisen ja oppimisen iloa, ja Koivisto pitääkin lajintuntemusta avaimena syvempään luonnontuntemukseen. Miten luonto toimii? Entä millaisia riippuvuussuhteita tai vuorovaikutusta luonnossa on? Esimerkkinä kerrotaan kuukkelista, tuosta pohjoisen metsän söpöliinistä ja siitä, miten kuukkeli(kin) tarvitsee vanhaa metsää sekä kunnon talvia. Mitä siitä seuraakaan, kun talvet lämpenevät etelässä?
Erityisesti mieleeni jäi luku ”Metsän elämäntaitajat”, jossa kerrotaan eläinten ihmeellisistä selviytymiskeinoista. Tiesitkö, että päästäisen aivot (ja koko pikkuinen olio) kutistuvat jopa 30% talvella, koska niin voi säästää energiaa? Ja jotta maailma pysyisi tasapainossa, kerrottakoon, että hömötiainen puolestaan kasvattaa aivojaan talven tullen. Hömötiaisista opin myös, että niillä on ilmiömäinen muisti: nämä linnut piilottavat syksyisin ruokaa talvivarastoihin pystyvät muistamaan satoja ellei tuhansia ruokakätköjä!
Koko teoksen ajan Koiviston ajatuksista kumpuaa toive siitä, että metsien ekosysteemejä ei tuhottaisi. Metsät tarvitsevat vanhoja suuria puitaan ja lahopuita, ja metsät tarvitsevat suojelua, jotta luonnon kiertokulkuun sopeutuneet eliöt ja eläimet selviytyvät. Emme voi tietää, mitä tapahtuu, jos jokin tai joitakin lajeja katoaa, emmekä voi aloittaa suojelua vasta sitten, kun jokin laji on jo uhanalainen. Metsä on antanut ja antaa vieläkin taloudelle paljon, joten se ansaitsee myös suojelua.
Tämä teos sopii niin selailtavaksi kuin kannesta kanteen luettavaksikin, ja lopussa on laajasti lähdetietoja, jos kirjassa käsiteltävät aiheet kiinnostavat enemmänkin. Ei mikä tahansa metsä innosti minua hankkimaan kiikarit ja tarkastelemaan metsää uudella tavalla. Vaikka saan iloa Helsingin Keskuspuistostakin, haaveilen yhä useammin siitä, että kotini lähellä olisi metsä, johon ei kuulu maanteiden humu.
Kaikkia värejä 