Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.